Sivun näyttöjä yhteensä

7. syyskuuta 2015

Pienet palat


 
Toistelen: kyllä huono kirjallisuus on paljon parempaa kuin hyvä.

Joka on samaa mieltä, on hänkin päästään vialla. Tai oikeastaan ei, sillä mielessä on tämä laaja tai hyvin laaja digitointihanke ja lisäksi antologiani aiheuttama kirjamäärä, jota eilen hiukan kevenneltiin.

Luen todella kummallista lähdeteosta. Kauan sitten unohdettu Le Figaron toimittaja haastattelee kuuluisia kirjailijoita, jotka eivät kaikki ole vieläkään unohdettuja.

Yllättäen Maupassant, Mallarmé, Verlaine ja tietenkin toimittaja esittävät sanasta sanaan ne huomiot, joita olen itsekin tässä toistellut kauhistellessani lukemisen taantumista, kirjapainon varassa toimivien yritysten vakavia vaikeuksia ja siihen liittyen, miten oudosti ihmiset unohtavat ilmaiset huvit, sellaiset kuin esimerkiksi kirjastot.

Valokuvaus eli siis myös elokuva, televisio ja Internet kaikkine kammottavina instagrammeineen, saavat myös osuvan käsittelyn haastattelujen kirjassa, joka on ilmestynyt vuonna 1891. Toimittaja tuntuu olevan rahantunteva eli ammatissaan taitava. Niinpä pikku tekstit eli pikavaikutelmat tai valmistellut keskustelut kahviloissa kohta kirjallisuuden historiaan siirtyvien suuruuksien kanssa sisältävät sellaista, mitä kuvissa ei ole.

Kirjoittajan selostus on aivan samaa kuin tämän päivän aikakauslehdissä, kun hän kertoo, miten mauttomia ja huonosti harkittuja taide-esineitä Maupassantilla oli salissaan ja miten tämä itse kieltäytyi keskustelemasta kirjallisuudesta, kun ei hän muka edes tunne ketään kirjailijoita. Dumas nuorempi kun on hänkin ”eri alalla” ja kun niin monet antavat myydä hengentuotteitaan marketeissa Dumas vanhemman esimerkkiä noudattaen…

Lukemisen taito ja kirjoittamisen kyky ovat nopeasti katoamassa, vuonna 1891…

Ainakaan minä en huomaisi kuvasta, että vaikka Boul Mich’in kiinteistössä nro 13 toimii edelleenkin 130 vuoden kuluttua kahvila, toimittajalla on pyöreällä marmoripöydällä nenänsä alla vermuttia mutta kaljulla ja yllättäen raikuvan siististi pukeutuneella, asunsa kullanvärisellä silkkisolmiolla kruunanneella runoilija Verlainella on absinttia, josta hän keskustelun kuluessa kiireesti päihtyy ja siten päästelee suustaan yhä oudompia lausuntoja.

Kuten tiedetään, absintin juomisesta tulee hulluksi sekin, joka ei jo ole.

Tämäkään tieto ei ole tosi ainakaan tässä yksinkertaistetussa muodossaan. Silti juomaan aniksen, korianterin, iisopin ja ties minkä ohella lisätty koiruoho vaikuttaa vahingollisesti. Aikakauden keskustelua värittää silti väärinkäsitys. Tuhoisa, yhteiskunnallisesti ongelmallinen ainesosa oli alkoholi. Ahkera käyttö aiheutti muun muassa juoppohulluutta. Juoman kieltämiseen liittynyt suositus pysytellä turvallisissa aineissa kuten viinissä ja oluessa, ei siis ollut ratkaisu.


Musiikin suuruuksia esitteli muutamia vuosikymmeniä sitten todella etevästi Harold C. Schonberg, The New York Timesin musiikkitoimittaja. Vaikka muun ohella pianonsoiton taide on jatkuvasti esillä, pianonsoiton bisnes ei onneksi unohdu. Oopperan puolelta kerrotaan Nellie Melban aivan uskomattomat diivailut ja toisen supertähden, Caruson hiukan maalainen huumorintaju.

Schonberg on siis verraton kirjoittaja ja tuntija, mutta nyt puheena olevien kaltaisista kirjoista herää epäily, olisivatko ihan melkein kaikki uutuudet, mobiili internet mukaan luettuna, itse asiassa ilmiöitä, jotka ovat tähän asti toistuneet noin kymmenen vuoden välein jokseenkin muuttumattomina.

Kulttuurin ja suoran viihteen puolella ajatus on kukaties helppo hyväksyä. Talouden ja politiikan puolella se saattaa herättää pelottavia mielleyhtymiä. Olen juuri aloittanut kirjaa, johon palaan tässä kohta. Siinä asiantuntemuksellaan kuuluisaksi tullut kirjoittaja aloittaa huomauttamalla, miten yksityiskohtaisen tarkasti nykyinen EU muistuttaa näöltään ja toiminnoiltaan keisarillista Venäjää.

Tämä viittaisi syyhyn, miksi alunperinkin huonoiksi tarkoitetut kirjoitukset voivat olla niin kiinnostavia. Kun suuret oppineet rakentavat käsitelinnoja, jotka haihtuvat sitten tuleen kuin Sinbad merenkulkijan näkemät palatsit, tomittajat kuvaavat kouriintuntuvia yksityiskohtia.

Ehkä en ole ainoa lajiani, kun minusta on useimmiten hauskempaa lukea Berliinin 1800-luvun lopun oluthalleista ja niiden asiakkaista tai Pariisin saman aikakauden tanssilavoista, joiden maailmaa muuten kuvasi niin unohtumattomasti elokuvassa Jacques Becker, nyt kanonisten nimien alle hiukan unohtunut (”Rakastajatar” – Casque d’or).

Näyte (Jules Huret, Berliini. 1918, suom. I.K. Inha):

”En tiedä sietämättömämpää ajanviettoa kuin syötyään ajaa berliiniläisellä vuokra-ajurilla. Laiskansitkain kaakkien hölskytyskö se niin ravistaa miestä vaiko kummin puute pyöristä? Vai onko syy vieterien vai kiveyksen? Ajuri on vielä laiskansitkeämpi kuin hevonen, vaikka pää onkin kuin vanhan professorin. Hänen mielestään sitä aina kuljetaan tyydyttävästi, ja rajusti tunnen – ainakin hetkisen – kuinka minusta tulee hänen vihollisensa, vieläpä koko kansan vihollinen.

Ei auta muuta kuin tyytyä automobiileihin. Berliinissä onkin sangen runsaasti vuokra-autoja, sekä sähköllä että bentsiinillä kulkevia.. Suurin osa näistä autoista pitää kerrassaan naurettavaa räminää, haisee pahasti, tutisee ylen määrin ja on kaikin puoli huonossa kunnossa. Yksityisiä autoja ei vielä paljonkaan näe. Mutta silloin tällöin tulee kuitenkin rautaromuamme vastaan joku noista upeista äänettömistä Mercedeksistä, joiden kulku on niin mahtavaa ja sujuvaa; silloin tietää tavanneensa jonkun Berliinin miljoonapohatoista. Yksityisisäkin taloissa hissi enimmäkseen on vain ovenvartijan käytettävänä.

Muuan ystäväni muutti hiljakkoin asuntoa, mutta ovenvartija ei suostunut antamaan hänelle hissiin avainta ennen kuin paikalle toimitettiin kunnallishallituksen virkamies, joka opetti ystäväni hissiä käyttämään. Opetusta kesti puoli tuntia ja vasta kun virkamies oli täysin vakuutettu siitä, että vuokralainen osasi konetta käyttää, annettiin hänelle avain.

11 kommenttia:

  1. Tein joskus viime vuosisadan loppupuolella tyhmyyden kun kannoin melkein kaikki huonot kirjat divariin, jonne ne silloin vielä kelpasivat. Vain "Cleo de Meroden uhri" ("Hän kohotti elehvantinluisen viuhkansa...") ja Aminoff-Radschan "Pojat kansan urhokkaan" jäivät. Erityisesti jäin kaipaamaan kirjaa "Fedora, Wenäjän onneton suuriruhtinatar" josta jäi mieleen "Olisitteko niin ystävällinen että vahvistaisitte räjähdyksiä antaen siten automobiilille sen suurimman mahdollisen nopeuden" (=nasta lautaan!).

    VastaaPoista
  2. Lukemisen jne. taito epäilemättä olivat katoamassa jo 1890-luvulla. Niin aina.

    Silti jotakin erityistä tähän aikaan liittyy; linkin takana oleva ei ole ainoa media-alan ihminen jota hyytää.

    http://kuvajournalismia.blogspot.fi/2015/08/roska.html

    Tuo liittyy oikeastaan eiliseen postaukseesi, mutta satuin lukemaan sen vasta tänään.

    Mitä kuvaamiseen tulee, riittää muistella haalistuneita 70-luvun albumikuvia, jotta ymmärtää tekniikan demokraattisen ulottuvuuden eli merkityksen harrastajille...

    VastaaPoista
  3. En tiedä liittyykö aiheeseen, mutta kerronpa kummastukseni: lauantain, 5/9, Dagens Nyheteristä luen lahden tällä puolen koko aukeaman jutun kirjailijasta nimeltä Hassan Blasim, jota The Guardian kehuu "tämän hetken ehkä parhaimmaksi arabialaiseksi kirjailijaksi". Kaveri kuulemma asuu Stenböle nimisessä lähiössä maassa nimeltä Finland.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Netistä tästä Hassan Blasimista löytyy paljon tietoa. Kaksi novellikokoelmaa on käännetty suomeksi, mutta Helsinki Litissä hän luki tekstiään arabiaksi, kun "suomalaiset eivät ole hänestä kiinnostuneita." On häntä huomioitu, HS ja Kiiltomato ainakin ovat hänestä kirjoittaneet ja tällä hetkellä Blasim kirjoittaa Tampereen Telakan 20-vuotisjuhlanäytelmää ensi vuodeksi, on kirjoittanut myös Ylelle. Asuu Pispalassa. Siis ilmeisen hyvin yhteiskunnassa mukana. Ainoa Suomessa asuva kirjailija, joka on voittanut huomattavan Independent-lehden käännöskirjallisuuden palkinnon. "Irakin Purkkajeesus" näkyy olevan meidänkin Lukas-kirjastossamme, Kafkan tai Borgesin mieleen tuovia surrealistisia novelleja, joissa on väkivaltaa, sotaa ja pikimustaa huumoria. Pohjois-irakin kurdi, shiiataustainen ateisti, sanoo Wikipedia. EG

      Poista
    2. Tämä Blasim oli viime sunnuntaina vieraana SVT:n Babel -ohjelmassa ja totesi nykyisin asuvansa paratiisissa - Finland.

      Poista
    3. Onhan tuossa jonkinlainen maassamuuttouutinen: Hassan Blasim on ainakin väliaikaisesti siirtynyt Tampereen Pispalasta Porvoon Stensböleen.

      vuorela, tampere

      Poista
    4. Monikulttuurisuuden paradoksi: kun Dagens Nyheter kerrankin kiinnostuu suomalaisesta kirjailijasta, tämä ei olekaan suomalainen! (Kyynikki minussa kuiskaa, että siksipä juuri.)

      Viimeksi kun kuulin "tämän hetken parhaasta arabialaisesta kirjailijasta", hän eli suomalaisen sosiaaliturvan ja apurahojen varassa. Eli siinä mielessä tavallinen suomalainen kirjailija.

      Poista
  4. Tämä on nyt ihan setää mutta kirjastoissa ei enää juuri näe työikäisiä kirjojen lukijoita nurkissa, pöydissä, lukutuoleissa. Kirjastojen hiljaisuus-koodi on myös mennyttä aikaa. Parissa espoolaisessa ainakin meno on nuorisotalomainen. Niin kirjastojen huvituksetkin. Biljardia, pleikkaa, jättiruudulta futispelejä ja mitä niitä on, tiskin takaa saa lainaksi ompelukoneita, suksia, akkuporakoneita...

    No, ketä tuo nyt sitten häiritsee, ei kai ketään, mutta jos on sen verran konservatiivi että katsoo kirjaston päätehtäväksi kirjallisen sivistyksen levityksen ja esilläpidon niin ehkä sitten. Ymmärrän kyllä perusteet miksi em. asioihin on menty, mutta jokin kalskahtaa sittenkin koko jutussa. En hahmota oikein mikä.

    Toinen juttu on kirjastojen politisoituminen. Nyt on oltava käytännössä lähes pakollinen homoseksuaali-nurkka esittelemässä seksuaalista tasavertaisuutta ja gay-kirjallisuutta (en vastusta !), ympäristönsuojelustandi (kannatan, älkää hermostuko!), maahanmuuttaja-hylly (sopii edelleen, älkää vaan luulko...) jne. jne.
    Vähän tulee kuitenkin ikävä sitä kirjastoa jossa sai itse tehdä löytöjä omaan tahtiin ja osin sattumanvaraisesti. Onko suunta se sitten nykyään, että ennen hyvinkin neutraalit yhteiskunnan laitokset alkavat osallistua enemmän ja enemmän ajassa liikkuviin virtauksiin ja aiheisiin, jotka voivat joillekin olla loukkaavia, tai ainakin politisoivia paikassa missä sitä ei odota? Minua eivät nuo tietenkään loukkaa, mutta tuputus on tuputusta.
    jkr

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eräässä Espoon kirjastossa tarjotaan lehdenlukijoille aamukahvit keskiviikkoisin. Helsinkiin on alettu rumien naisten johdolla rakentaa uutta keskuskirjastoa, koska runoileva psykiatri Claes Andersson on sen ideoinut. Käyn usein Postitalon minikirjasto 10:ssa eikä siellä koskaan ole väkeä ruuhkaksi asti, lähinnä itäeuroopasta tulleita ns. kerjäläisiä hoitamassa nettipäätteillä pankkiasioitaan.

      Poista
  5. Tuo viimeinen huomio hissiperehdyttämisestä: perisaksalaista.

    MafH

    VastaaPoista
  6. Tässä mainittuun sisällön lukutaitoon osin liittyy nuorten heikko lukutaito, eli ei osata lukea edes mekaanisesti. Aiheesta oli otsikko tällä viikolla jossain nettilehdessä.
    Syytän siitäkin tekniikan kehitystä. Suomessakin on siirrytty lasten ja nuorten aniomaatiosarjoissa tekstityksestä duppaukseen. DVD:n kannessa on teksti "puhumme suomea!"
    Ei enää ole vesseleillä, varsinkaan pojilla, enää kunnon motivaatiota opetella lukemaan.
    Olettaisin (noin MUTU-periaatteella), että kyky, katselun ohessa, lukea nopeasti tekstiä, kehittää jotakin, joka liittyy oppimiseen ja avittaa niissä PISA-testetissäkin.

    Onko kellään aiheesta tietoa?

    VastaaPoista