Sama se, mitä kukin pitää palvontansa kohteena. Kuulin
eräästä, jonka oli vaikea toimia ilman nidettä Stalinin kootuista teoksista, ja
näin oli vielä näinä vuosina. Rakennuspiirustuksia pelätään yleisesti ja
sähkölaitteiden asennuskaaviot herättävät kammoa. Niissä on niin paljon
merkkejä, joita ei ymmärrä, vaikka ne selitettäisiin.
Kuvassa on malli kulttiesineestäni. Tuota karttaa en ole
nähnyt isäni papereissa.
Olin tiennyt että osa Suomen kartoista on sotilaallisista
syistä jossain määrin salaisia. Kun sain käsiini luovutetun Karjalan
isomittakaavaisia karttoja, joiden tiesin olevan laittomia, olin kovin iloinen.
Rauhansopimuksen mukaan Suomi luovutti Neuvostoliitolle kaikki Karjalan kartat,
ja niitä oli junanvaunuittain. Myös kirjastot ja arkistot oli määrä tyhjentää.
Kun nuo erinomaisen hyvät kartat tulivat myyntiin
1990-luvulla, kukaan ei ostanut. Ketään ei kiinnostanut. Ne ovat olleet kauan
verkossa. Ei kiinnostusta.
Monet muutkin kirjoittajat kuin ahkera Yrjö Teeriaho
toistelevat, että Suomen 1970-luvun topografi- ja peruskartat 1 : 20 000 ovat
maailman parhaita. Uskon tämän. Miksi en uskoisi. Tosin tunnen kyllä sveitsiläiset
maastokartat ja olen arvellut että siellä päin muutkin kuin Imhof ovat kehittäneet
karttojen ilmaisua.
Isäni sai muutamia kappaleita kuvan esittämiä, silloin keskeneräisiä
karttoja. Näitä kuvan karttoja väritin yhden kesäkauden. Tunsin löytäneeni
oikean alani, mutta valitettavasti lipsuin myöhemmin toisiin tehtäviin. Myös
kartat alkoivat ilmestyä valmiiksi väritettyinä.
Välillä kuulee väitettävän, ettei nykyisin mitään karttoja
tarvita, kun on GPS ja navigaattorit. Väite on väärä. Satelliittipaikannuksen
laitteet näyttävät karttoja. Kartta on kieli, joka täytyisi tuntea. Välineet ja
keinot ovat muuttuneet mutta kielivaikeudet ovat entiset. Ongelmista osa on
pitkäaikaisia tuttuja.
”Kolmas liittymä” on edelleen vaikea. Käänny kolmannesta
liittymästä oikealle. Kun tuo tarkoittaa liikenneympyrää, ohje ei ole heti
selvä. Se täytyy opetella. Kesämökille opastettaessa tuollainen ohje on
turmiollinen. Viimeisen kilometrin matkalla voi olla jokin traktoriura tai
mönkijän polku, joka sekoittaa laskut.
Lisäksi se on edelleen totta, että ihmisten kyky käsittää
kartta vaihtelee kovin paljon. Löytämättömyydelle on nimikin. Oliver
Sascks-vainaja sanoi eksyvänsä aine, etenkin rakennuksissa. Muistin heti Berkeleyn
Law Schoolin eli oikeustieteellisen tiedekunnan rakennuksen. Siellä oli mm.
neljäs-ja-puoles kerros, johon päästäkseen oli ajettava hissillä viidenteen ja
laskeuduttava ulkoportaita puoli kerrosta alaspäin…
Tämä Teeriaho on Saariselän ja Itäkairan kulkija ylitse
muiden. Omin neuvoin julkaisemissaan kirjoissa (esim. ”Kartan kanssa tunturissa”
ja ”Pitkin poikin Saariselkää ja muita Lapin takamaita”) hän kuvailee, miten
ennen käytiin rinkan kanssa jalan katsomassa vaikka millaisen matkan takana,
onko jokin kämppä kartalla sata metriä sivussa. Hänellä tuntuu olleen erikoinen
halu mahtaviin suorituksiin ja sitten niistä kertomiseen. Tarinat eivät jätä
sijaa vastaväitteille. Koko Kevon kanjoni yhtä kyytiä päivässä… Hurjaa touhua.
On silti miellyttävää, että näissä kirjoissa usein mainittu ”Itäkairan
prinsessa”, todella paljon yksin vaeltava nainen, puolestaan sanoo pyrkivänsä
jatkuvilla vaelluksillaan Kemihaaran – Saariselän erämaassa kulkemaan mahdollisimman
hitaasti, koska siten näkee ja kokee enemmän.
Suorituksia mittaavat eivät koskaan joudu samalle viivalle
esimerkiksi menneisyyden kultamiesten, perukoiden asukkaiden tai koltta-kantajien
kanssa. Heistä tulee mieleen Haanpään sopivasti liioitteleva juttu ”Korkea-Kalle
kävelee”. Siinä kertoja ei tahdo millään pysyä pelkkä haulikko selässä neljänkymmenen
kilon jauhosäkkiä kotiin metsien ja soitten taakse kantavan mökinmiehen
perässä, tämä kun oli ennennäkemätön kävelijä ja samalla ennenkuulumaton
pehmeiden suopaikkojen ylittäjä.
Toisaalta nykyisin on erämaajuoksijoita; kuulin väitettävän
että joku olisi pistellyt enimmäkseen suorassa kompassisuunnassa Kiilopäältä
Vongoivalle ja takaisin yhtä kyytiä. Se olisi kumminkin sata kilometriä, ja
välillä on joka tapauksessa sekä pehmeää suota että louhikkoa.
Karttahulluna olen Teeriahon kirjoista hyvilläni. Ahkerat vaeltajat
saavat niistä selvää faktatietoa. Juttujen sävy on tarinointi.
Retkeilijöillä on selvä taipumus arvioida ja arvostella
toisiaan. Koska en ole itse retkeilijä, totean vain hämmästellen, että isäni
siis aloitti Saariselän koluamisen 1946 ja että olin itse Luirojärvellä ja
Muorravaarakalla 1955 eli ennen kuin tämä 20-luvulla syntynyt Teeriaho. Hän
kertoo kadonneista kämpistä, joissa olen itse käynyt… Ja Lapin erakko
Meänteisin olen siis itsekin tavannut siellä erämaassa.
Asian laita saattaa olla se, että hartaimpia Lapin ja
luonnon ystäviä ei juuri kukaan tunne. Jussi (Juuso) T. oli sillä vuoden 55
vaelluksella ja on tietääkseni kulkenut sen jälkeen maastossa verrattomasti
enemmän kuin esimerkiksi isäni kaikkiaankaan.
Mutta tämä kartoittaja avasi silmät ja sai minut muuttamaan
mieleni. Tunturien lisäksi ovat ne suuret suoalueet, enin osa pohjoista. Nyt
ole poiminut vanhat peruskartat verkosta, josta ne löytää vähällä työllä ja
pystyy lataamaan (vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi). Aapaa, jänkää,
kermiä, keidasta, ja käytännössä kaiken ovat kartoittajat kulkeneet jalan,
koska ilmakuvasta ei näe kaikkea. Joskus 1916 Enontekiölle ilmestyi yksinäisiä
kulkijoita, saksalaisia sotavankeja jotka olivat kävelleet kartatta ja
kompassitta ihmisiä ja asumuksia väistellen Muurmannilta ratatöistä karkuun ja
pyrkivät Ruotsiin, yksin.
Kuten muistamme, ennen itsenäistyyttä Suuriruhtinaskunnan kartoituksen hoiti venäjäläinen topografikunta. Kartat tietysti painettiin venäjäksi ja noita karttoja käytettiin itsenäistymisen jälkeen pitkään. Sattuneesta syystä kadettikoulun oppimäärään kuului venäjän kielen kurssi. Arkistolaitos on noita vanhoja karttoja digitoinut http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Senaatin_kartastot, mutta mistä löytisi venäläinen merikartta nro:t 1492 ja 1476?
VastaaPoistaMikä kaikki katsotaan palvonnaksi? Entäs jos ei palvo mitään eikä ketään? Onko se epänormaalia?
VastaaPoistaSen jälkeen, kun lapsuuteni maisemista on metsät raiskattu ja ne mahtavat, henkilökohtaisesti tutut, satojen vuosien ikäiset kiipeily- ja halailupuutkin rojauteltu polkujen varsilta nurin ja silvottu säpäleiksi suurta murhetta kyynelehtivien silmieni edessä ja rahdattu ihmisen luomaan pohjattomaan moolokin kitaan, en näe maailmassa palvonnan kohteita, jotka sen menetyksen korvaisivat.
Voisin oikeastaan perustelluin syin, katkeranlakoniseen, linkolamaiseen sävyyn tiuskaista, että kartatkin tämän maapallon raiskatuista maisemista voi minusta nähden työntää siihen samaan kitaan. Ja eritotenkin valokuvat, joita "puhtaasta" luonnosta joku vielä lapsellisen innostuneena räpsii ymmärtämättä syvästi, mitä kuvattavan kohde kokonaisuutena onkaan saanut kokea sen samaisenkin räpsijän vesiklosetin toimivuuden takaamiseksi.
Kunnioittavasti Valto Ensio:
PoistaJospa olet vain turhan hätäinen ja vähä itsekeskeinenkin? Metsällä nimittäin on aikaa. Metsän elämässä 25 vuotta on hädin tuskin kvartaali. Joten eipä aikaakaan kun halauspuut ovat taas paikoillaan. Sellaista se on uudistuva luonto.
Tuota odotellessa me voimme kompostoitua rauhassa ja luottaa siihen, että omat rakennusaineksemme tulevat taas luonnossa uudelleenkäyttöön - ehkä nykyistä parempaan jopa. Vaikkapa puiksi.
Minä komppaan täysillä.
PoistaOlen joskus toiminut USA:ssa arkkitehtinä ja joutunut hämmästelemään heikäläisten pohjakarttojen puutetta tai alkellisuutta suomalaisiin vastaaviin verrattuna.
PoistaTäytyy yhtyä blogistin kehuihin suomalaisesta karttamateriaalista. Brittien Ordnance survey ei ole samaa tasoa ollenkaan. Sen sijaan ainakin ipadilla oli Britanniassa hyviä sovelluksia, joita soisi saavan Suomestakin. Mutta Ranskassa Michelinillä osataan selkeän pelkistämisen taito kartanteossa hienosti. Nehän kartat päätyivät taideteoksiksi Houellebecqin Maasto ja kartta teoksessa. Eikä ihan syyttä.
VastaaPoistaBlogisti ei suotta kehu suomalaisia karttoja. Ainakin Englannin Ordnance surveyn pohjakartat häviävät suomalaisille selkeydessä. Apps-karttapuolella olisi suomalaisilla kuitenkin tekemistä, itse pidin kovasti joistakin brittiappseista. Ranskassa Michelin on aina osannut hienosti selkeän yksinkertaistamisen kartoissa. Houellebecqin Maasto ja kartta teoksessa ne päätyivät oikein taideteoksiksi, eikä ihan aiheetta.
VastaaPoistaOlen joskus miettinyt, että mikähän vamma ihmisellä on sielussaan, kun jokainen kartta vetää puoleensa ja vanha kartta saa veren kiertämään kiihkeämmin. Netissä on nykyään kaikenlaisia karttaohjelmia, joiden parissa aika vierähtää yhtä arvaamatta kuin kirjastossakin.
VastaaPoistaHiihtelin muuten talvella aika tasan ympäriinsä tuota kuvan kartan rajaamaa aluetta. Eikä kaduta.
Olin kerran karjalassa jonkun joukon seurassa, jossa oli loppukahinoissa mukana ollut taistelulähetti. Hänellä oli perukartta Portinhoikan maastosta. Avustelin vähän suunnistamisessa kun käväisimme taistelulähetin viimeisillä tehtävä- paikoilla. Hämmästelen vieläkin sen kartan tarkkuutta, vain puusto oli paikoin vallannut peltoja mutta kärrypolut samat jne...
VastaaPoistaEi liene paperikartan voittanutta, informaation pakkaus on voittamaton, näyttää 300 dpi:n tarkkuudella 100 km² kerralla, ei lopu akku, mahtuu saappaan varteen ja kestää vaikka pari luodinreikää. Sähköiseen karttaan uutta tarkkuutta tuo maanmittauslaitoksen laserkeilaukseen perustuva tarkka maanpinnan korkeusmalli. Siinä näkyy jopa maastokohteita, joita ei edes ylikävellessään välttämättä huomaa. Esimerkkikuva http://gigapan.com/gigapans/172969 menee lähelle blogin kuvaa.
VastaaPoistaKartta on kaunis kuin visakoivusta tai loimuvaahterasta tehdyn esineen pinta. Siksiköhän se miellyttää silmää ?
VastaaPoistaTällä viikolla vasta tajusin että Google Maps satelliittikuvat on 3D, kun katselin Sveitsin alppeja läheltä. Sivusuunnassa hiirelä siirtämällä näkee ikään kuin liikkuisi niiden päällä eri näkökulmasta.
Otin nämä kaksi eri suunnasta katsottua kuvaa kuvakaappauksella kuvankäsittelyohjelmaani ja tein niistä 3D-stereokuvaparin (silmät ristiin katsomiskuva). Vuori näytti elävän 3-ulotteiselta näytössäni ja näin jyrkänteen jota en olisi muuten hoksannut.
No, retkeilyurani Saariselällä jouduin kyllä aloittamaan ns taloudellisen 1:100 000 kartan turvin. En sanottavasti sen laatua voi kehua. Blogistin isän havainnot Lumikuru teoksessa kartan virheistä olivat hyvään tarpeeseen. 60 luvun alussa sain itsekin juuri näitä ensimmäisiä värittämättömiä topografikarttoja, joita myös selvensin värittämällä. Toki näissä myöhemmissäkin kartoissa voi joitakin puutteita ja virheellisyyksiä löytää, mutta hyviähän ne ovat yleisesti ottaen. Joku tuossa murehti puiden kaatamista. Eivät ne ikuisia ole eivätkä hakkuuaukeatkaan. Satuin muutama viikko takaperin kulkemaan pitkästä aikaa Suomun varsia alavirtaan Harrimukanjärven tasolla. Neljännesvuosisata sitten sen pohjoispuolella oli todella suuri hakkuuaukko. Nyt siinä oli hyväkasvuinen nuori mäntymetsikkö. Luonto uudistuu. Ei kannata murehtia. Kartat ovat minustakin kovin kiinnostavia. Mitä useampi vuosikerta on käsillä sen parempi. Niitä voi lukea kuin hyvää kirjaa.
VastaaPoistaKartat ovat tarpeellisia matkaajille vieläkin. Kun matkustan vieraille maille tai kotimaankin tuntemattomiin kohteisiin on kartta aina hyvä olla mukana..varsinaisia maastokarttoja minulla ei ole mutta kaupunki ja lomakohdekarttoja olen säästänyt.
VastaaPoistaKuvan karttaa en osaa paikantaa, mutta näen siinä paljon laaksoja ja kukkuloita..kai sieltä löytyy vettä rantaa rakkaampaakin..
Oho olipa surullisia muistoja herättävä karttalehti. Rumakuru oli upea, kuutamo, kova pakkanen. Hiihdämme joukkueena etsimässä eksynyttä opiskelijaa. Kiilopirtti. Sen alueella lumi oli jo ehtinyt pettää etsittävämme. Hänet löydettiin vasta lumien sulettua.
VastaaPoistaAlkuaankin oli ollut sulaa hulluutta lähteä yksin hiihtämään noihin maisemiin. Lapissa luistava hiihtokeli muuttuu hetkessä saakeliksi.
Ihme hyysäri olet. Nyt ollaan pulassa hyvinvoivien irakilaistunkeutujien kanssa. Oikea hyväuskoinen hölmö tässä asiassa.
VastaaPoistaEnemmin pulassa oltaisiin pahoinvoivien irakilaistunkeutujien kanssa.
PoistaKartat ovat todella mielenkiintoisia.
VastaaPoistaOlen vaeltanut Saariselällä esillä olevan kartan maastossa ja vähän laajemminkin Imatran Lapinkävijöiden kartan avulla noin 53-vuotta sitten. Silläkin selvisi aivan hyvin.
Ihantalan hautausmaalla sota-aikainen vänrikki esitteli omaa karttaansa. Sillä oli jotenkin tultu kaksi viikkoa lähes nukkumatta. Kuulemma tuntui todella hyvältä, kun totuttujen venäläisten maataistelukoneiden sijasta vihollisten niskaan putosikin saksalaisia Stukakoneita.
Minulla on linnun aivot. En minä sille mitään voi.
VastaaPoistaKerran yks ukko - tyttöystäväni sisko mies - halusi testata tätä. Mun pääni peitettiin hupulla, mua pyöriteltiin, ja kävellytettiin johonkin - em mä tiä mihin. Kun multa otettiin huppu pois päästä, mä huomasin että mä oon jossain puistossa. Siinä oli keinuja ja liukuratoja ja hiekkalaatikko. Se ukko kysyi multa "missäs on pohjoinen"? Mää... totanoin, veksalisin itseni toiseen asentoon ja sanoin "tuolla". Ja näytin kädellä. Ukko meni ihan hiljaiseksi, siitä mä tiesin että olin oikeassa, mutta kyllä mä sen muutenkin tiesin. Koska mulla on linnun aivot.
Serkkupojilla oli mukana Johanneksen pitäjäkartat vuodelta -37. Olivat ne datsanpitäjät huuli pyöreenä, kun esiteltiin tontinrajoja, että tästä "meidän mailta" sitä aikoinaan olivat sukumme evakot karkuun lähteneet. Jotenkin datsalaiset karttoivat meitä...?
VastaaPoistaMuistavin terv. pekka s-to.