Sivun näyttöjä yhteensä

29. syyskuuta 2015

Klinkkerin väri


 
Pari päivää sitten tässä keskusteltiin Postitalon seinästä. Tiilien limitys havaittiin oudoksi. Kirjoituksen kuvaa tarkkaan katsomalla myös laastin olisi voinut huomata erikoiseksi.

Taloa on muutettu monta kertaa. Pinta ei ole – tietääkseni – tiiltä, vaan Kupittaan klinkkeriä eli laattoja. Minustakin niiden sijoittelu on kummallinen. Siksi, ja värin takia, otin kuvan, jonka sijoitin jutun yhteyteen. Siksi laitan kuvan nyt rajaamatta ja sävyihin Photoshopilla kajoamatta.

Kuten lukija näkee, valkotasapaino ei ole aivan kohdallaan ja valotus on ainakin kolmannesaukon yli.

Jäin murehtimaan näitä asioita, koska viime aikoina olen joutunut poseeraamaan monta kertaa johonkin lehteen Vanhankirkon puistossa, jossa valokuvaajat ajautuvat väkisin keltaiselle portille.

Se keltainen väri tuokin mieleen Kiinassa paljon käytetyn keltaisen, joka on kunnioituksen osoitus, etenkin jos keltainen taipuu kultaan.

Taidemaalarin ammatti on täyttä totta. Pelkällä silmällä tuo portti käyttäytyy samalla tavalla kuin Senaatintorin rakennukset. Vuoden- ja vuorokaudenajat ja etenkin sää vaikuttavat niin tavattoman paljon väriin, juuri tuohon keltaiseen.

Jos asuisi seudulla, voisi käydä ottamassa siitä viisi valokuvaa päivässä vuoden ajan. Kyllä niitä kelpaisi sitten ihmetellä. Minulla on todellisuudessa huonompi kohde, taloni. Yksi ystävä kysyi kerran, miten ilkeän asua niin rähjäisesti. Hän tarkoitti sään syömää ulkolaudoitusta, joka olisi pitänyt maalata jo vuosia sitten. Silloin en ryhtynyt selittämään, että valokuvaan sitä rumaa seinää jatkuvasti ja suhtaudun valitettavasti ylenkatseellisesti hiottuun, pohjustettuun ja peittovärillä siveltyyn seinään.

Tämä luullakseni mielenvikaisuudesta kielivä tapani alkoi 1984 Savossa. Sielläkin on sellainen mänty, joka on aivan liian lähellä maan laituria eli terassia ja siis taloa. Kyllä minulla on siitä sata valokuvaa 30 vuoden ajalta. Vanhemmat ovat tietenkin dioja tai printtejä, mutta tärkeät diat olen urhoollisesi skannannut.

Jos aiotte digitoida dioja, annan neuvon: älkää viitsikö. Työ on sanomattoman hidasta ja hankalaa. Suuri vaikeus ei ole kuvan lukeminen digitaaliseksi, vaan diapositiivien puhdistaminen. Etenkin Kodachrome-slaidessa on aina pölyä, koska niissä ei ole lasia. Kuvan pintaan eli emulsioon ei parane koskea millään välineellä.

Vuorokauden ajan lisäksi näen valokulmasta eli auringon suunnasta ja korkeudesta päivämäärän ja puista siis vuoden. Juhannuksen alla aurinko on tietenkin laskiessaan äärimmäisen kaukana oikealla eli kompassisuunnassa lähimpänä luodetta.

Puu on kasvanut enemmän kuin minä. Toisaalta käärmekivi on kupsahtanut lappeelleen. Se on aika pieni kivi, jonka lähellä nähtiin vuonna 1986 käärme. Toisen männyn juuri kohotti kiveä kasvaessaan vuodesta toiseen yhä enemmän pystyyn.

Vihreästä en uskaltaisi kirjoittaa. Se on värinä niin vaikea ja niin helposti ruma. Jo kuusisataa vuotta sitten italialaiset maalarit keksivät kuvata vihreän vain illalla. Tulos oli chiaroscuro eli hämy. Toistaiseksi en ole käsitellyt alle tuhannen euron digikameraa, joka toistaisi savolaisen kaskikoivikon vihreän valon edes suunnilleen oikein.

Tietokoneiden maailmassa väreistä on vähän turha kiistellä. Pelkästään monitorin kalibrointi eli näytön säätö voi muuttaa niin paljon, eikä moni enää tietenkään tulosta kuviaan. Hyvä ettei tulosta. Kunnon valokuvatulostin on kallis ja tyydyttävä tulos vaatisi aikaa, vaivaa ja kustannuksia.

Kaikesta tästä huolimatta intän, että myös hyvillä objektiiveilla on omat värintoiston taipumuksensa. Paras käyttämäni on ollut Leican Summilux (75 mm f 1.4). Kuvat – diat – toistuivat hienoisen pastellisina. Tuon linssin nostan samaan luokkaan kuin Zeissin vanhan, hitaamman Tessarin f. 3.5. Isäni sillä ottamia (Super Ikonta III) mustavalkoisia kuvia on muutamia kymmeniä, erittäin huolellisesti negatiivista vedostettuja, ja lisäksi uusia, positiivista reprottuja, jotka ovat nekin yllättävän hienoja.

Hallussani olisi parikin Schneiderin lasia, jokin Angenieux ja tietysti Kodakin uskomaton Xenar, mutta näitä käyttämään olen aivan liian laiska.

Mutta olen näkevinäni esimerkiksi Nikonin ja Sonyn digikennolle optimoiduissa objektiiveissa selviä eroja, jotka ehkä erottuvat tarkasti katsoen monien testien testitauluissa ja esinevalikoimien kuvissa.

Asia menee mahdottoman mutkikkaaksi, kun ottaa huomioon, että kameran himmentäminen vaikuttaa väriskaalaan. Tämänkin asian tutkimiseen on testitauluja, ja paremmissa valokuvalehdissä esitetään graafiset käyrät.

Tämä asia on uudelleen ajankohtainen, kun kuvaaminen tilanteissa onnistuu nyt huoneissakin. Tässä puheena olevat Nikon ja Sony kestävät ilman värikohinaa aika huimia herkkyyksiä. Kaikkien tuntema Dpreview esittelee jatkuvasti kuvagalleriassaan valokuvia, jotka on otettu salamaa melkein säkkipimeässä.

Kalliimpien objektiivien jälki on minun makuuni liian siistiä. Jos tilanne sallii, kiinteät 50-milliset pannukakut tekevät parasta jälkeä ja ihmistä kuvattaessa melkein mikä tahansa 120-millinen.

Juuri tässä asiassa se kaveri, jonka nimeä en tähän hätään muista, eli pudasjärveläinen tai utajärveläinen mies, joka on erikoistunut sotkuisiin pihapiireihin ja vanhojen miesten elämän syömiin kasvoihin ja piti näyttelyn noin vuosi sitten Taidehallissa, on suorastaan nerokas.

Kuvat eivät ole dokumentteja, vaan taideteoksia, joista tulee heti mieleen ”asetelman” nimitys ”still-leben”, hiljaiselo.

Saattoi olla että nimi oli Esko Männikkö, mutta miten sitä enää kaikkea muistaa, tässä iässä.

 

17 kommenttia:

  1. Edesmenneiden kollegoiden aivoituksia arvaillen Postitalon klinkkerit on ladottu niin kuin ne on ladottu siksi että seinästä huomaisi että se on päällystetty eikä muurattu.

    Ko. klinkkerit ovat varhemman kotimaisen funkkiksen tunnetuin rakentamismurheenkryyni, ne kun eivät tahdo pysyä seinässä. Ne on alun perin kiinnitetty laastilla suoraan seinään, ja kun ne ovat tiiviimpiä kuin taustalla oleva tiiliseinä, niiden taakse tiivistyvä kosteus jäätyessään räjäyttelee niitä irti.

    Nyt en muista onko julkisivu peruskorjauksessa jostain kohtaa saatu tuulettuvaksi, mutta ainakin kuvassa näyttäisi olevan alkuperäisiä ja uudempia. pudonneiden tilalle kiinnitettyjä laattoja.

    AW

    VastaaPoista
  2. Tuo vihreän vaikeudesta kirjoitettu on asiaa. Eihän se metsän tai puiston kuvaaminen tahdo onnistua kalliimmillakaan vehkeillä. Vihreää käsiteltiin myös Schubertin siinä iloisimmassa laulusarjassa.

    VastaaPoista
  3. Kaikenlaista, sitä...

    VastaaPoista
  4. "Pelkällä silmällä tuo portti käyttäytyy samalla tavalla kuin Senaatintorin rakennukset. Vuoden- ja vuorokaudenajat ja etenkin sää vaikuttavat niin tavattoman paljon väriin, juuri tuohon keltaiseen."

    Asun Helsingissä talossa, jonka naapuritalo on maalattu tuolla Senaatintorin keltaisella. Kun siihen sattuu kesäauringon valo, väri hehkuu lähes yhtä voimakkaana kuin van Goghin Auringonkukkien voimaväri.

    VastaaPoista
  5. Postitalon serkku, Postipankin talo
    http://www.vanderkrogt.net/statues/object.php?webpage=ST&record=fi171

    VastaaPoista
  6. http://kemppinen.blogspot.fi/2012/12/kuvassa.html

    Tuossahan tuo pölyongelma jo hoitui.

    VastaaPoista
  7. Turussa purettiin Toijalan rataa varten 1876 valmistunut kaunis uusrenessanssityylinen asemarakennus, ja sen tilalle nousi Vähäkallion & Välikankaan suunnittelema laatikko. Turunkin piti näyttää "maamme modernit kasvot" vuoden 1940 olympiavieraille. Seinät oli päällystetty Kupittaa Saven keltaisilla klinkkeri- laatoilla. Eivät ne siellä kestäneet vaan alkoivat aikaa voittaen putoilla. 1970-luvun lopulla klinkkerit oli pakko vaihtaa keltaiseen tiileen.

    VastaaPoista
  8. Männikön hienot kuvat muuten ovat 20 vuotta vanhoja. Sikäli still-nicht-leben. -timo

    VastaaPoista
  9. Postin julkisivu on nykyään pitkälti uusittu, yllä mainittu ongelmallinen klinkkeri on nyt tehdasvalmisteisista elementeistä koottu, ilmeisesti mahdollisimman tarkasti vanhaa noudattelevaksi, http://www.stonel.fi/fi/stofix#

    VastaaPoista
  10. Laasti on kuraa. Tai sitten se on mørtaria, tai putsia. Tai sitten se on vaan kuraa. on se vaan helpompaa niin, kuraa perkele. Kurwa päälle, ja ikke förstö.

    VastaaPoista
  11. Lähinnä AW:n pohdiskeluun Postitalon nykyisestä julkisivusta:
    http://issuu.com/adviceviewer/docs/julkisivutieto3 sivulla 11

    VastaaPoista
  12. Esko Männiköstä:

    http://www.nordenhake.com/php/artist.php?RefID=12

    VastaaPoista
  13. Männikkö on tosiaan mainio valokuvaaja. Harva taiteilija pystyisi kuvaamaan peräkamarinäkymiä niin herkästi kuin Männikkö. Mies ei ole tietääkseni edes opiskellut alaa missään oppilaitoksessa. Lifessa ja muissa ulkomaalaisissa kuvalehdissä näki aikoinaan samantyyppisiä valokuvia.

    Mielikuva ensimmäisestä Turun torille saapumisesta 70-luvun alussa oli keltaruskea. Monet talot, kuten Ruotsalainen teatteri, Hamburger Börs ym olivat keltasävyisiä, mitä helteisen elokuun ilta-aurinko vielä korosti. Torin ympärillä oli myös liuta "keltaisia vaaroja" eli kaupunkibusseja. Vaikutelma oli suorastaan "eurooppalainen" Pohjanmaan näkymiin tottuneelle. Rehevät jalot lehtipuutkin kiinnittivät huomiota Satakunnan männikkökankaiden läpi kaupunkiin saapuessa. Eipä noilla alueilla muuten suurempia eroja ole ainakaan ilmaston puolesta.

    Kupittaan Savi ei taida enää valmistaa klinkkereitä, koska sen paikalla on nyt TYKS:in T-sairaalaa.

    VastaaPoista
  14. Aikoinaan Neuvostoliitossa talot rakennettiin niin että arkkitehdit suunnittelivat ne ympäripäissään ja rakentajat rakensivat ne kamalassa krapulassa. Niistä tuli, täytyy myöntää, vähän törröttävän näköisiä. Niinpä kokeiltiin sitten sitä että arkkitehdit suunnittelivat talot kauheessa kankkusessa ja rakentajat rakensivat ne kännissä. Parempia niistä tuli, se on pakko myöntää, mutta jotenkin ne silti "törröttivät".

    Ettekö usko? Käykää katsomassa. Ettekö silti usko? No, älkää si.

    VastaaPoista
  15. Eikö vainkin Potsitalon katolla jytkinyt yksi Ilmatorjuntarykmentti ykkösen jonkun patterin kanuunoista suurpommitusten aikaankin? Kuinkahan krumeluurit silloin kestivät seinässä saati katossa?

    VastaaPoista
  16. Diojen skannaus on tosiaan kauheaa puuhaa. Ei se pöly niinkään, mutta dynamiikka häviää.
    Sittemmin minäkin näin valon ja ryhdyin reprokuvaamaan niitä digikameralla ja Nikonin suurennuskoneobjektiivilla. Homma sujuu nopeasti. Potkalla tuommoiset viritykset: http://www.pekkapotka.com/journal/2012/11/11/copying-slides-with-om-d-and-60mm-macro.html

    VastaaPoista