Miten niin Es-duurissa?

Pianonsoiton opinnot on aloitettava ajoissa, ja korvakuulolta musisoinnille on annettava asianmukainen sija.

Pianisteja, joita on pideltävä penkillä, on ollut vanhastaan. Kuten Bud Powell mainiolla levyllä ”Jazz at Massey Hall”. Muistelen, että hän oli juuri päässyt alkoholistiparantolasta ja vetänyt sen kunniaksi tosi lärvit. Charlie Parker puolestaan oli niin pöllyssä, että oli hukannut saksofoninsa. Ja Gillespie tyytyi lyhyisiin riffeihin, mutta eipä hän saanut paljon palkkaakaan torontolaisilta – yleisöä oli niukasti, koska samanaikaisesti radiossa lähetettiin Rocky Marcianon titteliottelu (vastassa Jersey Joe Walcott).

Tuo levy, josta on sekä lyhyt että pitkä versio, sopisi mainiosti äitienpäivämusiikiksi. Äidit totisesti tietävät, millainen on kuuma talo (Hot House), ja jotkut heistä osaavat varata humalaisille aikamiespojille suolapähkinöitä (Salt Peanuts).

Äitienpäivässä minua hiukan arveluttaa ihmisten viljelyyn eli aktiiviseen väestöpolitiikkaan viittaava keskittyminen äiteihin. Suursiittäminen ja supersynnyttäminen olivat muotia sotien välisenä aikana, jolloin äitienpäiväaatekin levisi.

Juhlistaisin mieluummin Äitien ja neitien päivää, mutta menee tämä näinkin.

Suunnittelin silti mielessäni äitienpäivän konserttia. Sen toteutumisen vaaraa ei liene. Jotenkin vain tuli mieleen jazzin jälkeen epäamerikkalainen musiikki.

Jos joutuisitte osoittamaan epäluuloiselle, että tulkinnalla ja levyllä on mitattavissa oleva vaikutus verenkiertoon, vireisyyteen ja ruumiin toimintoihin, suosittelisin Vivaldia.

Se tulee mieleen myös siksi, että muutamankin kerran, itse asiassa useita kertoja, olen sattunut olemaan Venetsiassa juuri tähän aikaan vuodesta. Vivaldi oli La Pietàn kanttorina eli siis kirkossa, jonka rappusia uhkaa meri. Se jää helposti huomaamatta Venetsian kaiken muun suurenmoisuuden keskellä.

Kaupungin monissa musiikkiopistoissa soitetaan omien säveltäjien musiikkia kuitenkin edelleen tavalla, joka on sangen kaukana meidän mielikuvistamme. Jopa kaikkein kuuluisin, Fabio Biondin levyttämä ”Neljä vuodenaikaa” tuo mieleeni Matti Jurvan ja Dallapé-orkesterin levyttämän jenkan ”Viipurin Vihtori”. Hei, Taavettin nurkasta nurkkaan loikki, kun puujalka katkesi polvesta poikki. Eukko se nurkassa itki ja voihki, mut Taavetti ei ollut moksiskaan…

Ne kunnon kansalaiset, jotka ovat opettaneet itsensä käyttämään iTunesin verkkokauppaa, ottakoon vihjeestä vaarin. Tarjolla on sangen italialaista Vivaldia, myös oopperoita, kuten Atenaide ja erilaisia jaksoja Orlandosta ynnä muista.

Meno on huimavaa. Jos otatte vaikkapa Spotfystä jonkin tavanomaisen, Alppien takaisen äänityksen esimerkiksi huilukonsertosta – Tempesta di Mare (RV 433) on hyvä – saatte juuri sellaista tuutilkullaa-soitoa, jota amerikkalaiset pitävät sopivana äideille.

Mugtta kokeilkaapa samaa vaikkapa Sebastian Marqin esityksenä levyltä ”Vivaldi, il furioso” eli raivoisa Vivaldi, ette enää koskaan kysele, että tämäkö oli se kanttoriurkuri, joka jahtasi alati hyvinkin nuoria neitejä ja äitejä. Mitä tulee pukkiin kaalimaan vartijana, Antonio V. lienee opettanut soitantoa seurakunnan orpokodin tytöille.

Niistä kappaleista päätellen, joita tytöt kuuluvat esittäneen, mieleen tulee kolmaskin kotimainen helmi, ”eikä siellä vintillä vitkasteltu – siellä oli repäsevä meininki”.

Tämä edelle kirjoitettu on ajateltu täydentämään Bachista jatkuvasti vuodattamaani. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten kiitokset sai se, joka soitti Bachia mahdollisimman kuivasti ja tunteettomasti, nuottiarvoja kunnioittaen ja terassidynamiikkaa käyttäen.

Varmaan juuri pianisti Glenn Gould oli se henkilö, joka räjäytti pankin ensimmäisellä Bachin Goldberg-sarjojen levytyksellään. Sen jälkeen mikään ei ole oikein ollut entisellään. Barokin päällimmäinen tunne, intohimo, oli saapunut musiikin tulkintoihin.

Asiasta e valitettavasti ole todisteita, mutta minulla on selitysyritys. Gould oli kotoisin Kanadasta Torontosta ja oli siis 21-vuotias, kun edellä kehuttu jazzkonsertti pidettiin hänen kotikaupunkinsa Massey-hallissa. Epäilen että Gould istui kuuntelemassa. Kaiken takana olisi siis Bud Powell? Tai viime kädessä Charlie Mingus, joka oli ainoa täysjärkinen porukassa.