Kirjoituksen tuulisuus

Anne Holtin uusin, tiettävästi vielä suomentamaton mutta ruotsiksi myynnissä oleva ”Död i skugga” on luettava. Tämä on vakava neuvo.

Maailmassamme on vähän liikaa asioita, joista emme halua tietää. Meillä on kaikilla tekniikka karistaa ne hiuksistamme esimerkiksi kauhistelemalla. Holtin jännärin todellinen aihe on perheväkivalta. Se kiinnostaa meitä vain, jos kansanedustaja hakkaa akkaansa. Tässä uhri on lapsi. Kirjassa toistuvan tiedon mukaan Norjassa on ehkä 10 000 vakavaa, tutkinnatta ja tuomiotta jäänyttä lapseen kohdistuneen perheväkivallan tapausta. Luvussa ovat mukana teot, jotka luokitellaan törkeiksi pahoinpitelyiksi tai tapoiksi.

Mitä varakkaampia ja paremmin koulutettuja vanhemmat ovat, sitä torjuvampia ovat opettajat, poliisit ja tuomioistuimet.

Anne Holt on juristi. Hän on istunut Norjassa oikeusministerinä ja lukemieni jännäreiden perusteella kuuluu niihin, jotka tekevät tosissaan töitä kootakseen faktat. Lisäksi hänellä on selvästi verkosto, joka on välttämätön tällaistenkin tulkintojen peilaamiseen ja tarkistamiseen.

Kirjoittajana hän on hyvää pohjoismaista tasoa, ei siis erinomainen. Kaikkia hänen kirjojaan rasittaa tietty yksiraiteisuus, tuulettomuus, joka saattaa olla pohjaltaan juristin asiallisuutta. Juristit eivät yleensä osaa kirjoittaa.

Esitän niin kohtuuttoman vertauskohdan kuin japanilainen Haruki Murakami, joka on tämän hetken parhaita prosaisteja koko maailmassa. Hänen kirjojaan on julkaistu useita (Tamen keltainen kirjasto): Murakami osaa ehkä oppi-isänsä Ryonosuke Akutagawan mallin mukaan tiivistää lauseen puristamatta siitä nesteitä ulos. ”Hänen hymyssään oli jotain laatikon pohjalta löydettyä.” Suomalaisista vertauskohta olisi selvästi Antti Tuuri, joka sanoo vähällä paljon. Nuoremmat prosaistimme ovat surullisen usein älyllisen hyperventilaation uhreja. Heidän pitäisi hengittää paperipussiin ennen kuin ryhtyvät kirjoittamaan.

Holt on kirjoittanut sosiaalisen pamflettinsa ovelasti rikoskertomukseksi ja sijoittanut tapahtumat vuoden 2011 joukkomurhan päivään. Se on kirjallisesti hyvä ajatus: päivä jolloin yhteiskunta repesi ja turvallisuus osoittautui harhaksi.

Valtavan kaaoksen keskellä poliisinkin on helppo käytännössä kieltäytyä selvittämästä, putosiko liikavilkkaaksi tiedetty lapsi tikkailta, vai lyötiinkö hänet hengiltä.

Tarinan keskiössä on Oslon herrasväki ja muutaman poliisilaitoksen pienet tekijät. Juoni ja kokonaisuus on, kuten sanottu, hyvin taitava. Mutta kiitettävintä on se, että narraamalla Holt saa paha aavistamattoman lukijan miettimään, mitä ihmiset todella tekevät toisilleen ja mitä kaikkea menestyksen kulissien taakse voi peittyä.

Holt on sopivan ilkeä. Kuvaus rehtorin nopeasta asenteenmuutoksesta, kun vertaiseksi oletettu rikosta tutkiva nainen viitta epäilevänsä henkilöä, joka on rehtorin luokkatoveri kaupungin hienoimmasta lyseosta, on niin hyvä, että Holt lienee ajatellut elokuvaa tästä kaikesta. Paikka on kesämökki – norjalaisillekin pakko – ja herkullisen lihan grillaaminen ulkotiloissa on sangen sopivat vertauskuva ihmisistä, jotka tarvittaessa syövät todisteet tai toisensa mutta muistavat aina ja joka hetki kohteliaan ja ystävällisen käyttäytymisen. Siten toimien ”vanha ystävä” saattaa erehtyä kääntymään selin niin että lapaluiden väliin on helppo työntää fileerausveitsi.

En ole selvillä Holtin puoluekannasta. Pidän kuitenkin hänen tapansa esittää eräät vähäpätöiset konstaapelit yhteiskunnan vähäosaisina, joita erottaa asiakkaistaan eli hamppareista ja roistoista vain joitakuita vaivaava korkea moraali ja oikeudenmukaisuuden nälkä.

Tilanne lienee meillä sama. Poliisi ja ehkä alioikeudet on osa yhteiskunnallista puhtaanapitolaitosta. Olenkin ihmetellyt,  milloin Helsingin poliisilaitos ja keskusrikospoliisi ulkoistetaan sopivilla teollisuussiivoukseen erikoistuneille reppufirmoille.

Kaiketi asia on työn alla. Professorit ja korkeat tuomarit pysyttelevät joka tapauksessa jokseenkin tuulettomissa tiloissa. Ei tule nuhaa.