Joidenkin ärtyminen sota-ajasta kirjoittamiseen on
ymmärrettävää ja perusteltua. Yksi peruste voi kuitenkin jäädä huomaamatta.
Hyvin moni lukija tietää, kuka oli Mannerheim ja kuka Ryti, millainen mies oli
Hitler ja mitä teki Stalin.
Olen yrittänyt hahmotella Uuden ajan kulttuurihistoriaa. Se
koskisi Suomea ja käsittelisi aikakautta 1975-2012.
Tiedän ettei ajatuksesta tule mitään. En ole edes sopiva
henkilö kirjoittamaan, koska olen elänyt tuon ajan aikuisena ja käsittänyt
keskeiset asiat, väärin. Kirjoittajaksi tarvittaisiin sellainen henkilö kuin
Donner tai Paasilinna tai vaikkapa Klinge, koska heillä on kyky käsittää asiat
tuoreeltaan oikein, omasta mielestään.
Ikätovereista on näkyvissä ehkä ainoana Peter von Bagh.
Katsoin otsikkoa varten, mikä olikaan se Pentti Holapan lyhytikäinen mutta
hieno lehti, johon kirjoittivat Petteri, Pekka Gronow (potkussa hänkin), Klaus
Mäkelä, Reino Paasilinna, Paavo Lipponen ja muut. Nimi oli Ajankohta.
Jäin varsin murehtimaan uusinta kulttuurihistoriaa, kun
selasin mielessäni jonkin ajan takaisia kirjailijoita, joita luettiin ahneesti
ja joista kirjoitettiin paljon – sellaisia kuin Matti Pulkkinen (Ja pesäpuu
itki; Romaanihenkilön kuolema). Miten suosittu on nyt Eino Säisä (Kukkivan
roudan maat). Täytyy tarkistaa, pettääkö muistini. Mielestäni Christer Kihlman
oli hyvä kirjailija ja uhkarohkea edelläkävijä monessa asiassa.
Kirjallisuus on kuitenkin musiikin ohella sitkeimmin
muistoja säilyttävä ala. Jos oma kokemukseni todistaa mitään, näissä silmissä
useat 1800-luvun ja 1900-luvun alun kirjailijat ovat modernimpia kuin nykyiset,
siis esimerkiksi Dostojevski, Tshehov tai Kafka. Ja kyllä sekin on totta, että
osakekeinottelun ja kasinotalouden kuvasivat samanaikaisesti 1800-luvun
alkupuolella Honoré de Balzac ja Gogol.
Mielipidevaikuttajat menevät nopeasti. Tunsin aika hyvinkin henkilöt
Jouko Tyyri, Pekka Lounela ja Tuomas Anhava.
Lueskelin huvittuneena, mitä kaikkea Lasse Lehtinen on
kirjoittanut, koska hän on erikoinen henkilö. Kirjoittajana ja vaikuttajana en
sanoisi häntä merkittäväksi – tai ehkä sittenkin. Hänen ja Loka-Laitisen ”Hyvät
herrat” oli mainio.
Mutta lukiessa osin asiaa (väitöskirja) ja osin sopivan
ilkeitäkin kaskuja alkaa kauhistua. Kuka oli Kalevi Sorsa? Jos opettaisin nyt
nuoria eli vähän yli kaksikymppisiä, luulen että he eivät tietäisi tai ehkä
sanoisivat, että ”joku poliitikko”. Nähdäkseni Sorsa on kadonnut harvinaisen
tehokkaasti muistista. Ainoa Lehtisen ikätoveri ja siis minua nuorempi
merkittävä poliitikko, joka on vielä kehissä, taitaa olla Tuomioja.
Katsoin Wikipediasta, että ei Pirkko Työläjärvi ole vanhempi
kuin eräät ystäväni, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä, syntynyt -38.
Moniko muistaa? Lehtinen kirjoitti hänestä kirjan ja samoin Johannes
Virolaisesta, joka muistettaneen, ja K.A. Fagerholmista, joka onkin jo poliittista
historiaa.
Aina välillä joku tämän blogin kommentoija muistaa
Demokraattiset lakimiehet. Kommentoija ei taida muistaa, että merkittävät
henkilöt ovat kuolleet, kuten Matti A. Wuori ja Erik Schüller tai Helge Rontu. Nuorten rettelöitsijöiden kanssa yrittivät pärjätä
vanhan polven miehet, kuten Veli Merikoski, Ilmari Caselius, Tauno Ellilä…
Tämän päivän juristi ei tunne edes nimiä. Tai kuka oli Kai Korte ja mitä hän
teki?
Korkeimman oikeuden
presidentti on monissa maissa ja mittauksissa huipulla. Muistatteko Antti
Hannikaisen, Matti Piipposen tai Toivo Tarjanteen? Ette muista. Tuskin
muistatte edes Curt Olssonia.
YLE retroilee.
1970-luku on jollain tavalla muotia, vaikka Gatsby (Kultahattu) varmaan siirtää
seuraavaksi todella tärkeissä asioissa eli muodissa, syömisessä ja
ryyppäämisessä näkökulman taas 1920-luvulle.
Asumisesta ja
rakentamisesta 1970-luvulla on kirjoitettu hyvin ja mielenkiintoisia kirjoja. Vuosikymmenen ajatusmaailmasta huomiota saa
vain vasemmisto ja äärivasemmisto. On se sääli. Tietysti tämän ilmiöryhmä, väljästi
ymmärrettynä ”stalinismi”, oli odottamaton ja peräti ihmeellinen. Ymmärrän
oikein hyvin, että edellä mainittu Lasse Lehtinen puhuu Kekkosen diktatuurista.
Hän on jättänyt kyllä seuraavan johtopäätöksen tekemättä. Lähes
poikkeuksettoman mielipiteen mukaan Kekkonen pelkäsi ja varoi Neuvostoliittoa
yli kaiken ja toimi sen mukaisesti.
Mutta entä ellei se
ollutkaan niin? Oman käsitykseni mukaan poliittinen ”ystävyys” ei paina enempää
kuin höyhen suurpolitiikan toimiessa. Mannerheimin elämänvaiheista, Paasikiven
päiväkirjoista ja Kekkosen toiminnasta olen saanut sen käsityksen, että nämä
miehet olivat todellisia demokraatteja. He olivat kansanvallan kannalla sillä
pienellä ehdolla, että kansa oli heidän kannallaan. – Mutta kukapa nyt haluaisi
muistella menneitä. Meillä on vallassa uusi sukupolvi, jolla on kova kiire
tehdä vanhoja erehdyksiä. Siinä he ovat jo osoittautuneet eteviksi.
Kiitos; paljon sukkelasti sanottua.
VastaaPoistaKukaan ei tunne tai muista enää Veli Merikoskea, Antti Hannikaista, Jouko Tyyriä jne., kohta eivät edes Lasse Lehtistä. Mutta kaikki tulevat tietenkin muistamaan aina ja ikuisesti, mikä mies oli muuan Jukka Kemppinen - hänen blogistaan nimittäin.
VastaaPoista1970-luvun korkeakulttuuria:
VastaaPoista"Minä rakastin neuvostomaata heti kun sen näin ja ymmärsin ettei se ollut ainoastaan antanut moraalin oppituntia inhimillisen elämän kaikilla aloilla, se oli osoittanut uusien ratkaisujen mahdollisuuden ja näyttänyt miten tekemisen ja jakamisen tiellä mennään eteenpäin. Minä ymmärsin että tällä arojen mantereella, joka on niin täynnä luonnollista puhtautta, tapahtuu suuri lentoonlähtö. Koko ihmiskunta tietää että siellä rakennetaan suunnatonta totuuutta, ja maailma odottaa hämmästyneen jännittyneenä mitä mahtaa tapahtua. "
Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni. Muistelmat Suom. Matti Rossi. Toinen painos 1975 (alkuteos 1974)
Tai kuka oli Kai Korte ja mitä hän teki?
VastaaPoistaKai Korten kuolevan miehen todistus -tyyppinen, kattavasti argumentoitu teksti tuolloin kovasti ihastellun Koiviston Maunon talouspoliittisesta vallankäytöstä, joka sitten johti kieli- ja kulttuuriyhteisö-Suomen poistamiseen nykyisen Suomi-liikeyrityksen jaloista, ohitettiin jo sitä painettaessa. Suomen Kuvalehti tunsi olevansa pakotettu tekstin noteeraamaan, koska Tapani Ruokanen ei tuolloin ollut vielä lehden päätoimittaja, mutta mitään keskusteluntapaistakaan siitä ei seurannut. Tietoinen "unohdus" voi siis tapahtua ihan reaaliajassakin.
Mikäli muistan, Tuija Parvikko on tehnyt mielestäni kelpo huomioita "muistin politiikasta". Julkaisujen nimiä en muista.
Hyvin kiintoisa tuo kysymys, mitä muistamme ja emme muista. Miksi muistetaan? Ja, toisaalta, miksi pitäisi muistaa? Nyt mainittuja, ehkä tosiaan vähän tunnettuja, nimiä on tässäkin blogissa esiintynyt monesti hyvin kiehtovissa yhteyksissä. Kirjoituksista on myös toisinaan löytynyt sopivia virikkeitä muutamien vanhempien advokaattituttavien muistin virkistämiseksi hyvin antoisin seurauksin. Muistitieto ei tietenkään voi olla kattavaa, mutta sen näkökulmat myös painuvat helpoimmin unohduksiin, yleiseksi vahingoksi, voisi sanoa. Kansallisbiografia on usein ohjaamassa oikeaan suuntaan, mutta väistämättä sen antama kuva jää aina vajaaksi. Muistelmateokset ovat myös tärkeä avain, mutta tarjonta on lopultakin sangen suppea. Kai Kortteen kirjaa ainakin voi suositella kaikille. Muista en osaa niin sanoa, mutta Piipponen ainakin ehti olla KO:n presidenttinä siksi lyhyen aikaa, että suurimmat ansionsa hän lienee hankkinut jo selvsästi aiemmin. Paljon kysymyksiä jää avoimiksi. Ehkä arvon blogisti voisi joskus kirjoittaa näistä henkilöistä enemmänkin, kun arvokkaita muistoja, kokemusta ja tietoa kuitenkin tuntuu olevan. Meidän, lukevan nuorison, miksei muidenkin, iloksi ja kulttuurihistoriamme eduksi.
VastaaPoistaEtteivät tekisi sitä erehdyksistä suurinta.
VastaaPoistaPaha sanoa. Aika oikeistolaisia ajatuksia tuntuu olevan vallassa.
PoistaMatti Pulkkisen mielestä Pentti Haanpään tuotanto kuului rukin ja tuohivirsujen maailmaan. Tätä Hannu Taanila kommentoi, Pulkkisen itse olevan nykyaikaan (1980luku) kuulumaton dinosaurus.
VastaaPoistaOmasta mielestäni Haanpää on parhaimpia kirjailijoitamme,ja luetaan vieläkin. Pulkkinen on unohdettu, vaikka hyvin kirjoitti suomettumis ilmiöstä ja muista luutuneista asenteista. Kirjailijan sanomasta voi jäädä jälkiä ihmisten tietoisuuteen tai alitajuntaan, vaikka nimi unohtuisi.
Kuten nyttemmin tv:n eurooppalaisia maksukanavia katsoneiden parissa tiedetään, perusti Hitler itäkampanjansa läntisen valloitussodan pari tuhatvuotisen historian parhaimman perintötiedon nojalla logistiikkaan mm. varastamalla kartanoita kenraaleilleen lahjoitettavaksi Puolassa.
VastaaPoistaSen sijaan Hella Wuolijoki ei sekaantunut bolsevikkien jaloista länteen tarjottuihin Venäjän aatelisten perintökalleuksiin, vaan hänen kuuluisa varallisuutensa perustui muuhun kaupankäyntiin, kirjoittaa Erkki Tuomioja "Häivähdys punaista" kirjassaan.
Tietofinlandialla palkittua Tuomiojan kirjaa kannattaa lukea uudella silmällä, josko sieltä löytyisi lisää merkkejä kaappiin piilotetuista luurangoista, selitykseksi sille miksi hänestä on tullut niin korvaamaton.
Johtuisiko siitä, että hän ainoana ylläpitää minkäänlaista julkista mielikuvaa demareista vasemmistopuolueena. Ilman Tuomiojaa SDP:tä ei erota Kokoomuksesta mikään muu kuin se, että Kokoomus tuntuu nyt ihan tosissaan yrittävän oikealle. Jos näin käy, äänestäjät karkaavat muualle.
PoistaMerkittäviin henkilöihin laskisin myös K. J. Långin. Viimeinen kerta kun näin hänet Töölön kodissaan hieman ennen siirtoa Terhokotiin oli varsin mieleenpainuva ja lämmin.
VastaaPoistaTaitaapi blogistia hieman harmittaa, miten paljon Lasse Lehtinen on saanut aikaan myös historian tutkijana ja romaanikirjailijana?
VastaaPoistaHauskasti kirjoitettu, etenkin kaksi viimeistä lausetta, jotka ovat ainakin puoliksi totta. Mutta mistä ihminen oppii enemmän kuin omista virheistään, ei ainakaan toisten virheistä. Käsite Zeitgenosse on mielenkiintoinen, sitä ei tule ajatelleeksi yleensä, mutta kun tulee, tajuaa monta asiaa tai ainakin luulee ymmärtävänsä, mutta ymmärtääkö oikein savolaisperäistä professoriani lainaten.
VastaaPoistaPohdiskeluna se onko Lasse Lehtinen kirjoittajana ja vaikuttajana merkittävä, on vähän samalainen kuin oliko Matti Kurjensaari (ent. Salonen) merkittävä vaikuttaja. Kyllähän seurailijoita -en käytä sanaa myötäjuoksija -tarvitaan.
VastaaPoistaKorkeimman oikeuden presidenttiyden merkitys on aika järjestelmäsidonnainen asia. Kun kirjoitin Suurta kaalihuijausta, luin paljon yhdysvaltalaista valtio-opin teoriakirjallisuutta. Siellä korkeimman oikeuden istuvan presidentin nimen tietämistä pidettiin poikkeuksetta eräänä aivan perustasoisimmista perusasioista. Jos ei toisin sanoen tiedä sitä, on luultavasti lähes täydellisen pihalla lähes kaikesta politiikkaan liittyvästä.
VastaaPoistaNo, otin viisi tuttavaani ja kysyin heiltä, kuka on Suomen korkeimman oikeuden presidentti. Kukaan ei tiennyt. Sitten otin toiset viisi tuttavaani ja kysyin heiltä, kuka on Pauliine Koskelo. Kukaan ei tiennyt. Kaikki kymmenen vastaajaa olivat akateemisesti koulutettuja aikuisia ihmisiä, jotka omasta mielestään ovat kiinnostuneita politiikasta ja yhteiskunnasta.
Mutta kun ollaan Suomessa – jossa korkein oikeus on vain eräänlainen glorifioitu court of appeal, jolta puuttuu esimerkiksi perustuslain tulkintatehtävä kokonaan – niin tämä on minusta aika ymmärrettävää.
USA:n lukioissa on pakollinen oppiaine nimeltä 'civics', jota opetetaan yhden lukuvuoden ajan yksi oppitunti joka päivä. Siinä opitaan perusteellisesti kansalaisen oikeudet, USA:n hallitusmuoto jne. Tämä paksun perheraamatun kokoinen kirja ja opettajan luennot takoivat minunkin eli vaihto-oppilaan päähän nuo perusasiat. Amerikan historiaa oli lukiossa samanlainen paketti. Näin äskettäin kirjoituksen, jossa moitittiin tämän 'civics'-kurssin lyhentämisen vaaroista: kansalainen ei enää tunne oikeuksiaan.
PoistaSuomen kouluissa on historian opetuksessa ollut aina vieraan vallan, omassa maassa olevien painostusryhmien tai "maan tavan" vuoksi sailalua, mainitsematta jättämistä, ylenpalttista varovaisuutta. Oppikirjat ovat esittäneet jopa valheellisuuksia. Monet sukupolvet ovat oppineet olemaan passiivisia ja tietämään, ettei pidä turhia kysellä.
Uschanoville: Suomen KKO on ja on vain oikea siviilituomioistuin, Yhdysvaltalainen samanniminen oikeastaan liittovaltion perustuslakituomioistuin.
PoistaAmnellille: Suomen koulujen yhteiskuntaoppi voi hyvän opettajan käsissä yltää vähän samaan, usein se vaan jää huonolle opetukselle.
Civics on minun mielestäni (relevantissa määrin) sama asia kuin yhteiskuntaoppi, kaikille pakollinen oppiaine, jota on Suomessa peruskoulussa 3 vuosiviikkotuntia ja lukiossa 2 pakollista kurssia. Tärkein ero on lähinnä se, että suomalaisessa kulttuurissa ei ole sekulaaria ns. kansalaisuskontoa (civic religion), jonka kanssa yhteiskuntaopin opetus olisi kietoutunut yhteen.
PoistaYhdysvalloissa on muuten vuosikymmenestä toiseen saatu johdonmukaisesti tulos, että alle 10 % satunnaisotannalla valituista aikuisista maan kansalaisista osaa kysyttäessä nimetä korkeimman oikeuden presidentin. Joten se civics-oppi ei kyllä kirjojen paksuudesta huolimatta mene perille kovinkaan hyvin. Oletus siitä, että kyseessä on politiikkatietämyksen luotettava perusmittapuu, johtuu vain epärealistisen optimistisesta käsityksestä, joka valtio-opin tutkijoilla on politiikkatietämyksen levinneisyyttä kohtaan.
Suomalaisten tietämys oman maan historiasta ja poliittisesta järjestelmästä ei ole sekään kehuttava. Mutta käytännössä jokaisella kvantitatiivisella mittapuulla, joka voidaan keksiä, se on silti parempi kuin yhdysvaltalaisten (esimerkkejä on yllä mainitsemassani omassa kirjassani). Olipa kyseleminen täällä sitten kulttuurisesti kielletty tai ei.
En tunne oikeastaan läheisesti ketään, joka ei tietäisi kuka Koskelo on.
PoistaJa kaikki ystäväni eivät ole edes juristeja, vaikka suurin osa kauhukseni onkin.
:-) Sukupolvi- ja toimialue ero näkyy kyllä siinä, kumman pariskunnasta (Koskelo - af Schultén) tunnistaa paremmin.
PoistaPS Tutustuin Koskeloon hänen OM-aikanaan ja täytyy myöntää etten olisi silloin arvannut tulevaisuuttaan.
"Glorifioitu" on oikein, sillä mitään glooriaa se ei omalla toiminnallaan tahdo kyetä saavuttamaan. Osasta päätöksiä tulee mieleen, ettei tuommoisten pitäisi saada olla tuomareita laisinkaan.
PoistaOlisi hienoa saada jatkoa tai vastaavaa Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria 1-3 kirjasarjalle. Pidän kovasti Erik Ahlmanin käännöksestä. En sen vuoksi, että se olisi jotenkin erinomaisen hyvä, vaan hän käyttää suomenkieltä vähän samaan tapaan kuin Retuperän WBK tulkitsee uudempaa ranskalaista torvimusiikkia.
VastaaPoistaJuutalaisen E. Friedellin kirjoittaminen katkesi äkillisesti loppuhuutoon: "Varokaa!" kun Wienissä natsit koputtivat hänen kolmannen kerroksen huoneistonsa ovelle keväällä 1938 ja hän teki omat johtopäätöksensä ja hyppäsi asuntonsa ikkunasta kadulle.
"Mannerheimin elämänvaiheista, Paasikiven päiväkirjoista ja Kekkosen toiminnasta olen saanut sen käsityksen, että nämä miehet olivat todellisia demokraatteja. He olivat kansanvallan kannalla sillä pienellä ehdolla, että kansa oli heidän kannallaan."
VastaaPoistahistoriamme suurimmassa kysymyksessä; tiellä stabiiliin rauhantilaan, jonka rikkoa ei tarvinnut aivan joka aamu ajatella. Se oli uusi vaihe, joka vaati em. suurten johtajien täyttä panosta ja sitoutumista.
Ko. linjan vastainen räksytys tietyllä suunnalla tosin on jatkunut läpi vuosikymmenten. Se on osa demokratiaa.
Mutta kysyisin, miksei tämä sitten kanna hedelmää, ja esim. sotasyyllisten rehabilitointi jäi bulevarditabloiditasolle, vaiheeseen, että he ovat yhä syyllisiä?
Saamaton SDP ei ole saanut aikaan kunnon elämänkertaa Kalevi Sorsasta, vaikka aineisto on ollut järjestettynä kohta vuosikymmenen ajan Työväen Arkistossa.
VastaaPoistaTässäkin taitaa käydä niin, että kirja ilmestyy, kun aikalaiset ovat vaihtaneet seurakuntaa.
Tuttavaperhe lahjoitti nuoruudessani kotiimme Christer Kihlmanin romaanin Sininen äiti - oli kuulemma turhan rivo kirja heidän hyllyynsä. Meillä oli silloin kuitenkin vielä kasvavia lapsia. Murrosikäistä kirjan rohkeat kuvaukset tietysti kiinnostivat.
VastaaPoistaMaaherra Pirkko Työläjärven tapasin lääninvirastossa työskennellessäni Keskustelimme hetken kuin työtoverit ikään, vaikka olin virkahierarkian alapäässä. Häntä kai pidettiin yleisesti vähän tiukkana tätinä. Hän allekirjoitti työhönottotodistukseni.
Virolaiseen törmäsimme Eduskuntatalon portailla kurssikaveriemme kanssa. Vaihtoi muutaman ystävällisen sanan äskettäin edesmenneen professorimme ja meidän kanssa. Hän oli silloin kai opetusministeri.
Sen verran tekee mieli mennä 1970-luvun syntyihin syviin, että samaan aikaan kun Ruotsin valtakunta oli suurimmillaan ja Itämeri-Balticum sen sisämeri (Kööpenhaminan rauha), Englanti oli tasavalta.
VastaaPoistaEnglannissa ja Iso-Britanniassa mietitään tällaisia, meillä Esko-Juhani Tennilän iäistä käsien heilutusta.
No, ainakin Mannerheim ja Paasikivi olivat monarkisteja, siis eivät kannattaneet kansanvaltaa. Mannerheim taisi olla Suomen sotilasdiktaattori, vaikka historian petos ja itsepetos moisesta tulkinnasta vaikenee.
VastaaPoistaPaasikiven vanhemmissa muistelmissa hänen tyttärensä toteaa: Suomessa olisi asiat hyvin, jos isä olisi diktaattori, eikä maassa olisi Maalaisliittoa.
Kekkosen taustapuolue oli ainakin pitkään kansanvallan kannalla, ehkä muutos tapahtui vasta seitsemänkymmentäluvulla. Hienosti Kekkonen kappasi puolueen, mutta olisiko temppu onnistunut ilman propagandapäällikkö Kustaa Vilkunaa?
Jaksottelu on kulttuurihistoriankin historiankirjoituksen keskeinen ongelma. 60-luvun radikalismi alkoi Tuntemattomasta sotilaasta ja päättyi Tsekkoslovakian miehitykseen yms 1968. Taistolaisuuden kukoistusaika alkoi hiipua Sodan ja rauhan miehet -tv-sarjasta 1979. Jonkinlainen taitekohta oli myös Väinö Tannerin syntymän 100-vuotisjuhla maaliskuussa 1981. Kalevi Sorsa oli juhlan järjestelijä ja Mauno Koivisto juhlapuheen pidosta kieltäytyjä. Kekkoslainen Eino Uusitalo istui juhlassa etu- tai ainakin toisessa penkissä. 1980-luku oli taloudellisen nousun ja kulttuurisen hahmottomuuden ja jopa pysähtyneidyyden aikaa. Kulttuurihistoria kietoutuu aina poliittiseen historiaan ja taloushistoriaan.
VastaaPoistaMuistanpa suurimman osan blogissa mainituista; vastenmielinen johtopäätös: taidan olla historiaa itsekin.
VastaaPoistaKemppiselle: Lehtinen on niin hyvä seuramies niin monessa seurassa, että pakostakin hän on minusta merkittävä vaikuttaja. Ajatelkaa nyt: Erkki Toivasen avuilla Loka-Laitisen tasoinen pakinoitsija on pökkelömäisten poliitikkojemme ja yhteiskunnallisesti nukkuvien liikepiirien pitopöydissä kuin elokuvatähti.
VastaaPoistaMualimassa on nyt yli 7 miljardia ihmislajin edustajaa ja sekunti, tunti, vuosi tai ajat sitten manalle menneitä ikunaan laskematon määrä, mutta silti me nyt henkeä puhaltelevat tahdomme muistella aina vain samoja kekkosiamme.
VastaaPoistaSiis aika merkityksetöntä sakkia kaikki tyynni kun yhtenä, hitaasti ja tasaisen varmasti mätänevänä lihaläjänä tarkastellaan.
Lehtinen on lobbarina merkittävä henkilö, näytöksi riittää digitoimiluvan lobbaaminen omaan taskuun. Paljonko Erkko sitten maksoi Lehtiselle, Kummolalle et al, jotta sai kanavan kokonaan Sanomalle, sen voi mennä katsomaan PRH:n julkisista asiakirjoista.
VastaaPoistaLehtisen kaunokirjallisuus, sekä tiedetekeleet eivät iske, mutta suosittelen lukemaan Lehtisen "muistelemia", niistä selviää, kuinka Suomi oikeasti pyörii...