Kirjoilla on kohtalonsa

Otsikko (habent sua fata libelli) tuo mieleen kerran miettimäni kirjaidean – virheellisesti käytetyt lentävät lauseet. Terentius kirjoitti, että kirjojen kohtalo riippuu lukija ymmärryksestä. Pro captu lectoris habent…

Toinen olisi ”emme opi koulua, vaan elämää varten” (non scholae sed vitae discimus). Seneca kirjoitti sen juuri toisin: emme opi elämää, vaan koulua varten. Ja niin se mielestäni onkin.

Itse kääntäisin tuon toisen kerran nurin ja riistäisin ”tarpeellisilta asioilta” merkityksen opetuksessa. Aina joku kehuu, miten hyvin elämässä tulee toimeen, vaikka ei oppinut matematiikassa funktioita. Olen ymmärtänyt asian niin, että suhteellisen vaativissa ammateissa järkevät työnantajat lähtevät odotuksesta, että työhön suoraan korkeakoulun penkiltä otetun henkilön perusopetukseen menee ainakin vuosi.

En ole huomannut, että kukaan olisi maininnut tätä keskusteltaessa toisaalta nuorisotyöttömyydestä, toisaalta ikääntyvien työntekijöiden siirtämisestä eläkkeelle tai kortistoon.

Joudun silloin tällöin keskustelemaan tästä aiheesta erilaisten merkkihenkilöiden kanssa, ja nämä ällistyvät aina, kun kysyn juuri rekrytoidusta henkilöstä, mitä hän osaa.

Itse en ikinä ottaisi töihin työpaikkaa hakevaa filosofian tohtoria, enkä varsinkaan sellaista, joka on myös juristi. Jos henkilö olisi paperiensa painoinen, hänen ei tarvitsisi lähetellä hakemuksia.

Kouluissa ja yliopistoissa opetetaan oppimista. Se on vaikea taito. Luulen antaneeni hyvän neuvon. Eräs tuntemani henkilö oli hakenut esittelijäksi hovioikeuteen (valtion hommiin on aina hakumenettely ja useimmiten joukko muitakin tarjokkaita). Sanoin että kannattaa seurata hyvin tarkkaan, mitä vanhat tuomarit tekevät. Puheista ei pidä välittää.

Monissa paikoissa ja erinäisissä ammateissa on julkisivupolitiikkaa. Minun aikanani hovioikeudessa joukko kaikkein parhaita tuomareita valehteli jättävänsä aina lakien esityöt lukematta ja kiertävänsä kaukaa lainopilliset ja oikeustieteelliset tutkimukset. Tarkkaan seuraten heidän kirjoittamissaan perusteissa oli sanankäänteitä ja ajatuskulkuja, jotka olivat selvästi peräisin näistä heille väitteen mukaan vastenmielisistä lähteistä.

Romanttinen ajatukseni on se, että kirjoittamaan, hoitamaan puutarhaa, kalastamaan tai perustelemaan päätöksiä ei oikeastaan voi opettaa. Kaikkia niitä voi oppia. Oppiminen toteutuu seuraamalla kriittisesti, miten viisaammat tekevät.

Kirjoilla on kohtalonsa. Minä vien kirjoja kirjastoon. Tosin myös lainaan ja etenkin ostan. On niitä kaikki paikat täynnä.

Juuri nyt on taas ajankohtainen muutaman kerran aikaisemminkin toteuttamani juoni. Kirjat kuluvat loppuun, ja sitten niitä ei saa. Kirjastojen rahoituksessa ei ole kehumista. Niinpä he kokemukseni mukaan ottavat hyvinkin mielellään vastaan kirjoja tyyppiä perus-Hemingway tai vaikkapa Veikko Huovisen yksittäisiä niteitä. Lainaajan ovat niille ahneita.

Kun sitten on jokin kuolinpesä tai sensellainen, sanon varsinaisen vaivan näkevälle perunkirjoittajalle, että divarit eivät ota nykyisin vastaan suosittuakaan kirjallisuutta, kun ei sitä osteta. Ja sitten voi käydä niin, että lahjoitan kirjastolle esimerkiksi Veijo Meren koko tuotannon. Eivät he siitä huonoa tykkää.

En aio lakata jankuttamasta, että yleisten kirjastojen olisi tavalla tai toisella saatava mahdollisuus kopioida korvaavia kappaleita kirjoista. Skannaaminen on liiketaloudellisen juonittelun nimessä pidetty vaikeana (vaikka pikku kirjan skannaa kyllä nykyisillä nopeilla led-vehkeillä varttitunnissa). Kirjastopainokset katosivat vuosikymmeniä sitten. Silti kirjojen tekeminen pieninä määrinä ja kansittaminen on sangen halpaa, ja tekijöille (ainakin kotimaisille) maksettaisiin palkkio. Sadasta kympin kirjasta se olisi suuruusluokkaa sata euroa. Sillä ei temppeliä rakenneta eikä kunnan taloutta kaadeta.

Mielestäni kirjastojen pitäisi saada aluksi oikeus hankkia tuo perusvalikoima ja pitää sitä yllä. Ennen kaikkea olisi keksittävä keino ylläpitää digitaalista runoantologiaa (”Suomen runotar”). Runoja on hauska lukea näytöltä ja helppo tulostaa.

Perustettakoon Saima Harmaja –projekti. (Tosin Harmaja on vapaa mutta luultavasti edelleen erittäin suosittu.) Perustettakoon Eeva-Liisa Manner –projekti. Hän ei ole vapaa, mutta hänen tuotantonsa on itsepintaisen korkealaatuista ja kohdittain vaikeaa koota. Ruotsinkielisemme voisivat kasata Gunnar Björlingin runot yksiin kansiin. Lukeminen voi johtaa kirjoittamiseen ja kirjoittaminen voi johtaa oppimisen oppimiseen. Ei muuta kuin toimeen ja mummut kumoon!