Muistaakseni omasta aloitteestaan amerikkalainen virasto
(USIS) otti yhteyttä ja tarjoutui järjestämään käyntejä, kun olin päättänyt
mennä pidemmäksi aikaa Amerikkaan vuonna 1997.
Juoksin kertomaan asiasta eri viranomaistahoille; olin itse
järjestänyt kutsun muun muassa Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ja
suosituksia kaikkein korkeimmilta tahoilta. Sääli että olin silloinkin
tyhmänrehellinen. Amerikkalaiset olisivat maksaneet maan sisäiset lentomatkan,
mutta halusin välttämättä kustantaa ne itse. Ne olivat kalliita.
Viraston yhdyshenkilö vaikutti hyvinkin voimille käyvältä.
Hän oli naisihminen, neiti, ja tottunut jakelemaan käskyjä, joita ei tullut
kyseenalaistaa. Vähä vähältä kävi ilmi, että todellisuudessa hän oli erittäin
viehättävä ja lisäksi mielenkiintoinen. Olemme tapailleet myöhemminkin.Eilen tuli mukava sähköpostiviesti.
Hän osaa tekeytyä tietämättömäksi. Kerran hän kysyi, miten
se sellainen pitkä poika on pärjännyt, jonka he kustansivat aikoinaan ties
mihin ja jonka järjestelyihin hän oli osallistunut. Nimi oli Paavo Lipponen.
Kerroin.
Pari päivää sitten sain kuulla, että vakoilijatäti elää
täyttä häkää vanhainkodissa ja on vasta 98-vuotias. Hänen puolisonsa,
vakoilijasetä, sitä vastoin kuoli kymmenkunta vuotta sitten.
Ei se kyllä mihinkään virkaan kuulunut, että ystävättäreni
kuljetti minut (ja veljeni) eräänä pyhäpäivänä Washingtonista parin tunnin
matkan päähän tapaamaan näitä sukulaisiaan. En odottanut käynnistä mitään.
Ajattelin että on kai se Virginia laajemminkin näkemisen arvoinen osavaltio.
Tädin mies eli setä kertoili muistojaan ilmavoimista. Hän
oli lentänyt mm. Lentävällä linnoituksella Tyynellä merellä ja sodan jälkeen
käynyt itse noutamassa ja lentämässä kaikki mahdolliset konetyypit
Yhdysvaltoihin. Hän oli syvällisesti selvillä eri koneiden käsittelystä. Hän
oli jollain tavalla samanlainen luonnetyyppi kuin meillä Kössi Karhila eli
haluton tekemän itsestään suurta numeroa, mutta vahvasti omistautunut siviili-
ja sotilasilmailulle.
Ystävättäreni kertoi, että hänen oma isänsä oli arvioitu
pienenä kouluun mennessä vajaamieliseksi tai muuten vain syvästi
kehitysvammaiseksi. Hän suoritti erilaisia tutkintoja mm. insinööritieteistä,
ja jäi eläkkeelle Yhdysvaltain armeijan kenraaliluutnanttina
pioneerikomentajana taisteltuaan Saksaa ja Japania vastaan ja lisäksi
Vietnamissa neljä vuotta.
Viimeistään tässä vaiheessa tämän kirjoituksen lukija
muistaa, että Washingtonissa turisteja palveleva virasto on samassa korttelissa
kuin CIA ja että Pentagoniin ei ole pitkä matka.
Tämä kävi hyvin selväksi, kun ystävättäreni täti tarjoili
teetä ja kertoi pyynnöstä omia muistikuviaan. Hän oli palvellut sodan aikana
William O. Donovanin OSS:ssä, joka oli sotilastiedustelun ja CIA:n edeltäjä.
Samaa joukkoa palveli muuten mm. Marlene Dietrich.
Donovanin keskeinen vihollinen Hitlerin ohella oli J. Edgar
Hoover, FBI:n johtaja, jonka mielestä mitään kilpailevaa tiedustelutoimintaa ei
tarvittu. Mutkikkaiden selvittelyjen jälkeen Donovanin kanta kuitenkin voitti.
Tähän on otettu kuvaksi Donovanin urhollisuusmitali, DSO. Hän oli ainoa
henkilö, joka on saanut U.S.A.:n kaikki neljä korkeinta kunniamerkkejä.
Näytti niitä olevan tädillä ja sedälläkin, mutta ei
erikoisemmin esillä.
Innostuimme kumpikin, kun kysyin, missä määrin Stephensonin
”The Intrepid” –muistelmaan voi luottaa, ja täti kertoi, että Donovanin
putiikki oli enimmäkseen vihoissa brittien sotilastiedustelun kanssa ja arveli
sodan aikana, että sekä MI 5 että MI 6 vuotavat kuin seula. Ja sehän oli totta,
kuten myöhemmin kävi ilmi.
Täti, joka on julkaissut muistoistaan kirjan (”Sisterhood of
Spies – the Women of Oss”) kaateli lisää teetä ja kertoi, miten he saivat erään
toisen tytön kanssa tehtäväkseen kopioida eli valokuvat Vichyn Ranskan (eli
käytännössä Natsi-Saksan) laivastoattasean kassakaapissa säilytettävän
koodikirjan.
Toinen tyttö oli sopivat kevytkenkäinen, joten hän vietteli
herra attasean, ja täti organisoi ja toteutti samanaikaisesti
valokuvausoperaation. Kamera oli kuin olikin Minox – aivan niin kuin
elokuvissa.
Kovin yleisesti ei ole tiedossa, että amerikkalainen
salainen aineisto on tätä nykyä melkein kauttaaltaan tutkijoiden käytössä, ja
sellaiset muistelmat kuin tädin tarina, ovat luvallisia ja laillisia.
Se oli sääli, etten kehdannut kysyä toiminnan syitä enkä
taustoja. Vakoilijatäti ja setä olivat nimittäin tutustuneen toisiinsa
Honolulussa, jossa he olivat olleet kumpikin tahollaan alan tehtävissä vuonna
1941. Joulukuussa tuona vuonna he olivat viettäneet aikaa yhdessä
todennäköisesti molempia osapuoli kiinnostaneen kanssakäymisen merkeissä
oivallisessa sotilas- ja lomakohteessa, jonka nimi oli Pearl Harbor. Loma oli
sitten keskeytynyt hyvin ikävästi.
Ilmavoimia ja tiedustelua ajatellen en ole itse saanut
vieläkään oikein kunnolla selvää siitä, miten Japani pääsi yllättämään niin
pahasti. Amerikkalaiset tiesivät, mitä tulossa on, mutta arvio ajankohdasta oli
virheellinen. Asetelma oli siis sama kuin Normandian maihinnousussa, josta
kohteet eli saksalaiset tiesivät kaiken muun paitsi ajankohdan ja täsmällisen
paikan. Ja asetelma oli aivan toinen kuin erään 1900-luvun suuren arvoituksen –
riittääkö Stalinin epäluuloinen luonne tosiaan selitykseksi Saksan
yllätyshyökkäyksestä kesäkuussa 1941? Siinähän Neuvostoliitto käväisi kuilun
partaalla ja neuvostojohtajilta putosi pokka pahasti.
Sitäkään en kysynyt, mitä suvun naiset olivat muutoin
puuhailleet 1945 – 2013. Suomalaisessa historiankirjoituksessa korostetaan
aina, että amerikkalaisilla ei ollut kehuttavia tietoja Euroopasta ja
esimerkiksi Suomesta ei mitään. Jotenkin sain sellaisen vaikutelman, ettei tämä
pidä todellisuudessa paikkaansa. Varmuuden vuoksi käänsin aina puheen ASLA –
Fullbright – apurahojen tavattoman suureen merkitykseen tai vastaaviin
vaarattomiin aiheisiin.
Oman sukupolveni amerikkalaisvihamielisyys, joka ei millään
muotoa aiheutunut vain Vietnamin sodasta, kätki taakseen kaksi yksityisen ja
julkisen elämän klassista virhettä, nimittäin ylimielisyyttä ja aliarviointia.
Meillä kaikilla on varastossamme juttuja amerikkalaisten
tavattomasta typeryydestä, herkkäuskoisuudesta ja yleisestä lapsellisuudesta.
Kokemuksia kertyy jo turistimatkoillakin.
Saanee sanoa ja kärsinee korostaa, että tuo ajattelutapa ei
kerro suuria ajattelijan kyvyistä. Meillä saa Suomessa joka päivä lisää
esimerkkejä suuren yleisön ja keskeisen median tietämättömyydestä. Se ei
kuitenkaan ole koko kuva.
Hassu, hymyilevä, hontelo ja hosuva jenkki on yksi niistä
stereotyypeistä, joita taitavat amerikkalaiset luovat tietoisesti.
Vakoilijatäti sanoi minulle, että kansana he amerikkalaiset ovat tehneet
kammottavia virheitä ja polkeneet pienten oikeuksia, mutta että siinä asiassa
he eivät ole mitalisijoilla, tuskin edes pisteillä, eri maita ajatellen. Ja
setä nyökkäili ja hyrisi kuin Pratt & Whitneyn moottori.
Jenkithän ovat kotoisin Euroopasta. Ainoat poikkeamat ovat alkuperäiset amerikkalaiset ja sitten mustat afrikkalaiset, joita vähän kaikki rahtasivat uuteen maahan orjatyövoimaksi.
VastaaPoistaIntiaanit yritettiin tappaa pois päiviltä. Siis perusta oli tavattoman väkivaltainen.
Mutta niinhän on eurooppalaisillakin.
Kun puhut tuossa salaisuuksista, niin oletko kuullut yhdestä tiedustelurenkaasta joka raportoi Normandian maihinnousun aikoihin, navajo-intiaaneista?
Jostain syystä navajoja ei oltu saatu päiviltä ja sitten kun tuli ilmeiseksi että II maailmansotaan mennään, niin armeija keksi salakieleksi navajojen kielen. Kummassakin päässä raporttiketjua oli siis navajoja. He olivat kehittäneet käsittääkseni jo silloin kirjoitetun kielen, joten asia oli aika yksinkertainen.
Voi amerikkalainen homsuisuus ja tyhmyys olla tietenkin salaverho, mutta kyllä siellä oikeasti on niin kaameita blondeja naisiksi ja niin hirveitä partiopoikia vaikka mormoneissa, että kyllä siellä tavallinen ihminen tulee epätoivoiseksi.
Epäilen että löytämäsi vakoilijatäti on poikkeus.
Kiitos tästä. Hyvää terveyttä ja rohkeutta valaista nuorempia.
VastaaPoistaP&W:n tähtikonehan oikeastaan laulaa!
VastaaPoistaKuulolla Kunnaksen Ilkka
Kiehtova tarina, enkä usko, että vakoilijatäti on poikkeus.
VastaaPoistaVietnamin sotaa vastustanut suomalaispolvi ei mielestäni kokenut itseään amerikkalaisvastaiseksi vaan amerikkalaisten ystäväksi. Woodstock ja uusi amerikkalainen elokuva tarjosivat mahtavia vastalauseita sotapolitiikalle.
Antti,
VastaaPoistasiis että jenkit noin ylipäänsä olisivat fiksuja ihan niin kuin suomalaisetkin? Ehkä tuo voisi tilastollisesti pitää paikkansa.
Missasin itte aikoinansa Woodstockin parilla päivällä, vaikka asuin aivan lähellä Chelsea Hotel-keskusta, josta moni lähti festareille.
Elokuvista tulee mieleen etsimättä vuoden 1968 demokraattien puoluekokousta kuvannut Medium Cool (en muista mikä on suomalainen nimi) mutta näin sen New Yorkissa ihan tuoreeltaan. Se on tullut muistaakseni kerran Suomen YLEn kanavalta, kauan sitten. Se pitäisi nähdä uudestaan, ohjaaja oli kuitenkin jenkki. Ilmapiiristä kertoo kyllä aika tarkasti Illallinen Andren kanssa. Vaikka ohjaaja onkin ranskalainen Louis Malle.
Menikö se Kennedyn Helsingin suurlähettiläs Carl T. Rowan sinne USIS:n palvelukseen?
VastaaPoista
VastaaPoistaSaksan hyökkäys NL:on tai sen ajakohtakaan ei todellkaan ollut mikään yllätys Liittoutuneille:
http://nakokulma.net/index.php?topic=4727.msg218093#msg218093