Tony Holmes on tehnyt palvelun yleisölle laatimalla
suuritöisen ja isokokoisen kirjan, joka on nyt ilmestynyt suomeksi, ”Taistelu
ilmojen herruudesta. Toisen maailmansodan parhaat hävittäjät.” ISBN
978-951-20-8883-6
Mukana on maininnat Focke-Wulffin taipumuksesta sisäluisuun
ja tietysti Messerschmittin (Me-109 E ja F) pyrkimys muljahtaa nousussa.
Suomessakin saatiin sankarivainajia, kun lentokone alkoi nousussa pyöriä
potkurin ympäri eikä päinvastoin.
Thunderbolt ja Mustang on katettu kiitettävästi ja samoin
tietysti Spitfire, jonka omalaatuinen ja verraton siipiprofiili kuulemma syntyi
vahingossa – tykit piti kiinnittää vähän sivuttain, lappeelleen.
Tällainen on varmaan jumalatonta puhetta, mutta
hävittäjäkoneissa, joista Japanista Mitsubishi Zero tietenkin esitellään hyvin,
oli jokseenkin samat ongelmat kuin nykyisten formula ykkösten varikoilla.
Säätöjä tehtiin jatkuvasti, ja voitto eli hengissä säilyminen saattoi olla
kiinni ahdinten toiminnasta yläkorkeuksissa tai lisäpolttoaineen vaikutuksesta
kaartosäteeseen.
Thunderbolt oli niin hyvä syöksymään, että siihen piti
rakentaa jarrut – lentojarrut.
Lukija jää hiukan haikalemaan neuvostokoneita. Hajanaisten
tietojeni mukaan Jak-3 oli yhtä hyvä tai parempi kuin edellä mainitut.
Brittien ja saksalaisten koneiden hyvyydestä emme saa
koskaan selkoa. Spitfire oli tietenkin odottamaton täysosuma, josta voi sanoa,
että se pelasti Englannin 1940. Mutta sodan lopulla Saksan ilmavoimat kukistui
lentäjien puutteeseen ja polttoaineen vähyyteen. Vielä alkuvuodesta 1944
Euroopan taivaalla oli niin kokeneita ja taitavia saksalaisia lentäjiä, ettei
heille tahtonut pärjätä mukaan, kunnes kimppuun kävi yhtä aikaa kuusi
Mustangia. Kun sankarit olivat kuolleet, sijaan otettiin rintamalle suoraan
purjelentokerhosta kovin kokemattomia nuoria, ja jälki oli sen näköistä.
Amerikkalaiset hallitsivat seikkaperäisen koulutuksen ja
ymmärsivät brittejä paremmin, ettei lentäjille kannata opettaa sotilaallisuutta
eikä perinteitä. Kovin myöhään amerikkalaiset ymmärsivät sen, mikä usein
unohtuu Saksan valtavia pommituksia aiheellisesti kauhisteltaessa. Nimittäin
pommikoneen lentäminen oli hengenvaarallista sotimista. Etenkin ennen
saattohävittäjien sisäänajoa pommikoneista saatettiin menettää yhdellä lennolla
jopa viidennes, 20 prosenttia. Kun koneita oli joskus liikkeellä 1 000,
siitä voi laskea.
Tyynen meren sodan yhteydessä kaikki ajattelevat
aiheellisesti laivastoa ja merijalkaväkeä. Siellä ilmavoimilla oli koko ajan
suuri ja todellinen merkitys, ja pitkänmatkan pommitukset Japanin kotisaarille
olivat onnen arpapeliä.
Voi8n olla väärässäkin, mutta isäni jo aikoinaan väitti
(saatuaan Norjata lentäneiltä Focke-Wulffeilta kyytiä Ju 88:n nokassa), että
hyvien tapojen mukaan hävittäjät ampuivat pilotit ja konekivääriampujan
ensimmäisinä. Japanilaisilla oli sama käytäntö. Raskaiden pommareiden ala-ampujan
virka lienee ollut samalla lailla miestä syövä kuin saksalaisella
sukellusveneellä seilaaminen. Tai ehkä ei sentään. Sukellusvenemiehistöistä
kaatui lähes 90 prosenttia.
Holmesin lentokonekirja on mielenkiintoinen, jos lukija
sattuu olemaan mekaanisten laitteiden ihailija. Mutta on siinä muutakin.
Strategioita ja taktisia vaihtoehtoja esitellään hyvin. Välillä esitetään
siviilimiehillekin sopivia elämänohjeita – perehdy syvällisimmin välineesi
heikkokuksiin, äläkä sitten tiukan tullen unohda niitä koskaan.
Oli lentokoneita, joilla pääsi ahdistajasta irti
puolivaakakierteellä ja syöksyllä – mutta niillä joutui todennäköisesti
lattakierteeseen.
Yleiskielen termi ”siipimies” näyttäisi muuten olevan vanhaa
lentäjien kieltä. Etenkin Saksassa ässien pudotusmäärät paisuivat todella
valtaviksi myös siksi, että paremmalla ampujalla oli aina siipimies, jonka
tehtävä oli pitää silmällä takasektoria. Useimmat hävittäjäkoneet oli helppo
yllättää syöksymällä kimppuun takaa ylhäältä, etenkin auringon suunnasta.
Siipimiehen velvollisuus oli estää tällaiset epäkohdat.
Ehdottaisin kunnioittavasti arvoisille kollegoilleni, että
kun nykyisin tieteestä ja tutkimuksesta puhuttaessa sivutaan ryhmiä ja niiden
organisointia, toisen maailmansodan ilmataistelujen kertaaminen voisi antaa
oivalluksia.
Eri osapuolet käyttivät alkuvaiheessa hyvin mielellään
kiinteitä muodostelmia. Britit väittivät, että kaikki huomio meni välimatkojen
säilyttämiseen niin ettei ympäristöä ehtinyt tarkkailla eikä vihollisia
väistää. Amerikkalaisillakin oli muodostelmia, jotka muka olivat aikaisempia
parempia.
Saksalaiset sallivat koiratappelun jo varhaisessa vaiheessa,
mutta sellainen tapaa tietenkin jäädä tuloksettomaksi. Jos hävittäjät
keskittyvät jahtaamaan toisiaan, kohteet jäävät suojaamatta.
Siipimies-järjestelmä itse asiassa on käytössä
tutkimustoiminnassa. Kaveri, joka ei saa Nobelia, nimitetään ehkä
assistentiksi. Mutta kaikkein tärkeintä on saumaton yhteistyö kentällä toimivan
ryhmän kanssa. Juuri samalla tavalla kuin Ferrarin varikolla.
Nopealla vilkaisulla pääkuvaan ja sen selitteiden suomennosasuun sanoisin ettei juurikaan ole ymmärrys päätä pakottanut.
VastaaPoistaNo ni, ny on blogististi päässyt jälleen lemppariaiheensa pariin...lähestymme jälleen niitä iänikuisia sotajuttuja!
VastaaPoistaKommentin perusteella odotin paljon pahempaa. No, onhan ahtopainemittarin kutsuminen "moottorin turboahtimen painemittariksi" hiukan amatöörimäistä. Mikään varsinainen ilmailunharrastaja ei kääntäjä selvästikään ole ollut.
VastaaPoista"Kakkara" on erityinen suosikkini noista kukkasista. Tämän (http://www.classics-hangar.de/downloads/classics_hangar_pilots_manual_fw190A5-A9_v1.00.pdf )
Poistaperusteella kuvittelen että kyse on joko kompassin erantotaulukosta tai lentosuunnitelmalehtiöstä (knee pad). Mistä lähteestä tuo sana on keksitty beats me.
"Spitfire - - , josta voi sanoa, että se pelasti Englannin 1940."
VastaaPoistaTällaista wroom wroom -diipa daapaa.
Eikö se ollutkaan Aatu, joka "pelasti" Englannin ja muun Euroopan puutumalla paitsi pommitusstrategiaan myös muihin sotatoimiin yleensä korpraalin taidolla ja kokemuksella.
Toisaalta Aatu oli ensimmäisiä (demokraattisia) tahtotila-poliitikkoja so. pahalla sisulla ja faktoista piittaamattomalla toiminnalla kuvitellaan ratkaistavan asiat.
Mä kuvittelen selkeästi osoitetun, ettei terroripommituksilla voiteta sotaa -- se koskee niin Coventryä kuin Regensburgia tai Kölniä. Yleensäkään pommituksilla ei voitettu mitään ennenkuin alettiin tuhota polttoainelaitoksia. Lisäksi pommikoneiden osumatarkkuus oli suunnilleen yksi kaupunki, eikä yksi laitos (poikkeus: Peugeot sekä Möhne & Eder, mutta niitä ei yritettykään kuudesta tuhannesta metristä). Englantilaiset, siis Arthur Harris, suuri typerys, ratkaisivat asian pommittamalla öisin kaupunkeja, amerikkalaiset pommittamalla kaupunkeja päiväsaikaan ja kutsumalla niitä liikennekeskusten tuhoamiseksi -- kun heidänkään osumatarkkuutensa ei ollut kovin kaksinen. Kuuluisa Norden-tähtäin oli ylimainostettu.
PoistaRatkaiseva tekijä oli ilmaherruus, eivät pommit.
K:"perehdy syvällisimmin välineesi heikkokuksiin, äläkä sitten tiukan tullen unohda niitä koskaan."
VastaaPoistaNykymiehen ase on digikamera. Kannattaa perehtyä ja pitää pienet itsesulkeiset silloin tällöin niin tiukan paikan tullen vuodenkin päästä muistaa mistä napista sai käsitarkennuksen..
Siipimies-vertauksen
ajattelin ensin tarkoittavan sitä että joku pitää silmällä kilpailevia ryhmiä, ettei ne pääse yllättämään..
Muodostelmat
MTV3:n Myytinmurtajissa kokeilivat niin se säästää polttoainetta. Jos matka on pitkä niin muodostelmat ei ole hupatusta. Briteillä oli ehkä lyhyempi matka Normandiaan kuin Jenkeillä Tokioon.
MrrKAT
Kuulkaas nyt, olen ollut vuoskaudet ainoa naispuolinen asukki tässä huushollissa ja kuunnellut sotakoneista ja katsellut kun poijat liimailevat pienoismalleja. Ja puhuvat isiltä pojille ja päinvastoin.
VastaaPoistaYksi Mig roikkuu keittiön hyllyn päällä. En muista numeroa, ehkä se on 21. Joku Spitfire on lopullista maalia vaille.
Olen kuullut siis suunnilleen 40 vuotta puhetta aerodynamiikasta, teknisistä detaljeista, lentäjien ominaisuuksista ja sellaisista. Ymmärrän siitä tietysti sen verran kuin ei-matemaattisilla aivoilla kykenee ymmärtämään, mutta sen tajuan, että lentävät koneet ovat poijille aivan välttämättömiä.
En tiedä kuinka paljon tällä on tekemistä sodan kanssa, kaikki tuntemani poijat ovat pasifisteja. Jotain muuta siinä on.
"pahalla sisulla ja faktoista piittaamattomalla toiminnalla kuvitellaan ratkaistavan asiat"
VastaaPoistaTämä on kovasti huudossa nyt, vrt. Katainen & Urpilainen. Mutta jotenkin on alkanut tuntua siltä, että faktat eivät taida sittenkään taipua "tahtotiloihin". Pitävät perhana pintansa ja nolaavat meidän fantastiset poliitikkomme. Epäreilua.
Kyllä itse sanoisin kakkaraa kakkaraksi. Ainakin purjelentämistä harjoittaneena minulle tuo on ihan validi termi. KVG!
VastaaPoistaKuten varmaan linkistäni huomasit (KVG), ei paikassa ole mitään laskinta.
PoistaKoiratappelulla taidettiin tarkoittaa kaartotaistelua?
VastaaPoistaAnglismeja ei kannata hysteerisesti pelätä, mutta jos anglismi itsessään on jo varsin huono, kannattaa sitä välttää. Onhan meillä hieno kieli itsellemme.
Koiratappelu kuvaa hyvin tyypillistä kaartotaistelua, joten miksi välttäisimme sen käyttöä, semminkin kun termi on vakiintunut anglosaksisessa sotakirjallisuudessa.
Poista"Mutta on siinä muutakin. Strategioita ja taktisia vaihtoehtoja esitellään hyvin."
VastaaPoistaKirjan ehdoton etu on siinä, että se on hyvin monipuolinen: tarkka ja yksityiskohtainen tekniikka yhtyy taktikkaan ja strategiaan. Lyhyet kertomukset kuvaavat käyttöä.
Juuri tämän kirjan luettuani ihmettelin taanoisen blogin komentissa Spitfiren julistamista sodan parhaaksi hävittäjäksi (FW-190 tai Mustangin sijasta).
Olen lukenut toisen maailmansodan aikaisten eri puolilla lentäneiden muistelmia aina, kun olen käsiini saanut. Saksalaisia muistelijoita yhdistää se, että he olivat pitkähköjä aikoja sairaalassa tai muuten poissa lentotoiminnasta, eivätkä sen lisäksi osallistuneet 1.1.1945 operaatio Bodenplatteen (lievä yleistys).
VastaaPoistaKiinnostavia suomalaisia kirjoja: Heikki Nikunen: Richard Lorentz, Suomen hävittäjäilmailun isä sekä Hannu Valtonen: Messerschmitt Bf 109 ja Saksan sotatalous. Mersuja rakennettiin erityisesti lopun aikoina, kuin lenkkareita nykyään.
Myös pääsin jossain lukemaan englantilaisen Spitfire-nimisen kirjan, jossa kuvailtiin sodanaikaisia testejä mallin myöhäisversion, sotasaalis-FW 190:n ja oliko Hawker Typhoonin tai Tempestin kesken. Yllättävä tulos oli, että Spitfire oli ainakin kokonaisuutena paras.
Lentokoneen käyttöliittymä vaatii kyllä jo enemmän ymmärrystä teknisistä laitteista. Hyvä kirjoitus!
VastaaPoista