Sivun näyttöjä yhteensä

22. kesäkuuta 2006

Menehtyneet talot


Antti Manninen jatkoi Helsingin Sanomien kirjasarjaa Helsingin taloista:
"Puretut talot - 100 tarinaa Helsingistä.

Kaija Ollila ja Kirsti Toppari julkaisivat "Puhvelista Punatulkkuun" 1981. Helsingin keskustan kortteleillahan on nimet, usein eläinten.

Uusia kirjoja on tullut monta. Alkujaan ehkä hetken innoituksessa luotu journalismi kasvoi katsaukseksi kaikkiin taloihin ja moniin asukkaisiin. Nyt tiedämme, missä Manskun talossa Urheilukadun tuntumassa Hector kasvoi ja koki järkyttävät seikkailunsa (arasti jotakin poskee), ja paljon muuta.

Tiedän että olen paljokas. Niinpä toivon, että nämä kirjat ja arkistoidut talonkirjat otettaisiin nyt esiin ja tehtäisiin yhdenmukainen ja paljon tasaisempi katsaus. Kimmo Pälikön nykyisten ja menneiden kaupunkikuvien järkkymätön suosio näyttää osoittavan, että kysyntää on. Kaikki kunnia kuville, mutta jokin niissä tökkii. Henrik Tikkasen kaupunkikuvien mustavalkoisessa viivassa oli närviä.

En ihan tiedä, mitä sanoa Antti Mannisen kirjasta, joka esittelee hävitettyjä taloja. Ehkä sanon, että talot ovat vähän samanlaisia kuin Kierkegaardin ihmiset, heissä eli siis taloissa on sisäisyys ja ulkoisuus.

Gaston Bachelard oli sitä mieltä, että runoilijoita voi kasvaa vain taloissa, joissa on ullakko ja kellari, koska asumus on (freudilaisen) mielen metafora.

Tunnen Kauhavan kotini, josta muutin 1963 ja joka hävitettiin 1990-luvun lopulla, paremmin kuin tämän nykyisen, jossa olen asunut vasta 33 vuotta. Tämä on päivän koti, se purettu on yökotini pyjamainen.

Kauhavan talo, se kivitalo jossa oli Aarne Ervin suunnittelema elokuvateatteri, valmistui 1938 ja eli siis saman kuin ihminenkin eläkkeelle ehtimättä.

Antti Manninen kaipaa Th. Höijeriä ja Selim Lindqvistiä, joiden suunnittelemia Helsingin taloja vainottiin 1960- ja 1970-luvulla, ja hän tulee esittäneeksi roistogallerian viime vuosikymmenien arkkitehtejä. Simberg oli yksi kauheimpia. Oma inhokkini on se kammottava kuvatus, joka paistaa räikeästi silmään Aleksanterinkadulle kohti Mannerheimintietä kävellessä. Sen paikalla oli samannäköinen talo kuin vastapäinen Primula.

Tukholman keskusta tuhoutui toisen maailmansodan seurauksena lähes täydellisesti. Helsingin ei ehtinyt käydä aivan yhtä pahasti, mutta yritystä oli.

Arkkitehtuurista kirjoittavat keskittyvät talon ulkoseiniin eli näkyvään osaan. He jättävät usein huomiotta ahtaat, pimeät, kosteat ja hyvin epäkäytännölliset sisätilat, joissa putkiston ja lämmityksen saattaminen auttavalle tasolle saattaa osoittautua murhaavan kalliiksi. Talojen murhaamiseen on muitakin syitä kuin rakennusoikeuden ahnehtiminen ja suurin mahdollinen tehokkuus.

Silti sitä jää hiukan miettimään, miksi arkkitehdit vähättelivät kertaustyylejä ja inhosivat jugendia. Olen muistavinani, että jopa Pohjolan talon uniikki kokoushuone olisi ollut liipasimella. En ole aivan varma siitä, johtuiko Kustannusosakeyhtiö Otavan säilyminen Helsingin hienoimpana liikerakennuksena pelkästään omistajien kulttuuritahdosta vai olisiko persaukisuus auttanut asiaa.

Muotien vaihtumisesta muistan parikin tapausta, jolloin Billnäsin klaffipöydät ja kirjoitushyllyt odottivat ulkona pihalla pilkkojaansa ja niitä sai viedä kuka tahansa. Billnäs, josta myydään nyt erinomaisia jäljennöksiä nimellä Boknäs, oli esimerkki suunnittelusta, jollaista siis kukaan ei halunnut.

Emme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olisi kyllä iso ihme, jos 1970-luvun mäntyhuonekalut (Muurame ja muut) palaisivat muotiin.

Oma arvaukseni on tämä. Lapset kirjoittavat romaaninsa vanhemmistaan. Romaanin kirjoittajan voima on melkein aina halu tunkeutua lapsuuden salaisuuksiin ja niiden taakse. Melkein kaikkien hienojen romaanien nimi on todellisuudessa "Vanhempieni romaani" ja niissä menneisyys on muokattu uuteen uskoon, hyvin usein todellisuutta vastaamattomaksi.

Talot ovat isovanhempia. Suhde isovanhempiin on kevyempi ja helpompi kuin vanhempiin. Hyvin moni ihastuu ostamaan korjauskelvottoman pikku huvilan Helsingin seudulta ja menettää sen kanssa taistellessaan miehuutensa voimat, rahat ja myönteisen maailmankatsomuksen. Kesäasunnoissa "mummon mökki" houkuttelee ostajia, vaikka kysymyksessä olisi joku vieras mummo.

Helsingin keskustan puretut talot eivät edustaneet purkajien 19o0-luvun alussa syntyneiden isien arvoja, vaan 1800-luvun lopulla syntyneiden isoisien arvoja.

Siksi raiskaus tuntuu ja näyttää niin pahalta. Pojanpoika isoisän paikalla on Narri kartanon valtiaana.

Sota aiheutti meillä ja Ruotsissa moraalisen ja historiallisen värisokeuden. Asenteet hiukan periytyvät. Helsingin rautatieaseman makasiinien säästämishanke herätti minussa ja muissa lähinnä hämmästystä. Luultavasti hämmästyksemme oli samaa lajia kuin Kämpin ja Norrménin talon (kuva - Katajanokan kulma eli nykyisen Enso-Gutzeitin talo) purkajissa. Miksi ihmeessä näitä epäkäytännöllisiä ja väistymään tuomittuja taloja olisi vaalittava? Nuoret vastasivat: koska meille ne ovat erikoisia ja ennen näkemättömiä. En minäkään nähnyt liioin Koijärvessä muuta kuin huonoa sekametsää ja olin kovin ihmeissäni, kun nuoremmat pitivät sitä suojelukohteena.

Sallimme karelianismin vain itsessämme, mutta lapsillemme emme. Nuorempi poikani pitää Tapiolassa betonielementtitalossa olevaa asuntoaan kaikin puolin asiallisena. Minussa se aiheuttaa väristyksiä, osaksi siksi, että olen asunut niissä Hakan ja Puolimatkan gryndaamissa taloissa. Vanhempi poika arvelee pyrkivänsä ostamaan empire-puutalon Raumalta. Se on meistä molemmista suurenmoinen ajatus, koska Kitukrännin puutalot eivät kuulu meidän kummankaan kokemuspiiriin eivätkä muistoihin.

Valokuvaaja-ystävä, mahdollisesti Jorma Komulainen, sanoi että "Pikku-Pietarin piha" -tyyppistä kaupunkiympäristöä ei ole Suomessa jäljellä ainuttakaan. Kaikki lanattiin 1960- ja 1970-luvulla. Niistä ei ole edes valokuvia, koska kaikki kamerakerholaiset istuivat jossain järven rannassa valokuvamassa auringonlaskuja. Suomalainen arki hävitettiin ja jätettiin samalla dokumentoimatta.

10 kommenttia:

  1. Mikä on "Pikku Pietarin piha-tyyppinen" kuva? Se on varmaan eri vuosikymmeneltä kuin nuo mainitsemasi 1960- ja 1970-luvun kuvat.

    Soitin kaupunginmuseoon (vaimolle). Löytyi yli 1150 kuvaa pihoista. Kaikilta vuosikymmeniltä viime vuosisadalta. Kivipihaa, puutalopihaa, puutalopihoja uusien kivipihojen puristuksessa jne. Ihmisillä ja ilman. Lakanoilla, pihapuilla, lapsilla ja ilman. Puhelimitse en voinut laatua tarkistaa, mutta käyttötarpeiksi asti niitä näyttäisi olevan.

    Vaikka varmasti muutaman pihavalokuvaajan kokoelma tekisi terää. Jo yksi tuottelias kuvaaja voi rikastaa tietyn aikakauden haluttua teemaa merkittävästi.

    En muuten muista itse yrittäneeni ottaa kuvaa "pihasta": se on varmasti aika vaikeaa.

    Mutta sekin olisi tärkeää pohtia, mitä pitäisi kuvata nyt. Myös videolla tai muulla liikkuvalla kuvalla.

    Kaupunkiantropologian haasteet ja hd-tasoinen video ovat olleet mielessäni jo pitkään. Maailmahan on tässä mielessä auki, harrasteena se on varmasti hyvä ja palkitsevakin. Ja tekniikan kanssa voi näprätä loputtomiin. Sitten voi kiusata muita näyttämällä niitä. Hieno tapa lopettaa pitkäksi venähtäneet juhlat.

    VastaaPoista
  2. Ad Sedis:

    Sepä lohdullinen tieto. Olen usein ihmetellyt, oliko Signe Branderin työllä jatkajia - hänen piha- ja ihmiskuvistaan arvaa, miten vaikeaa se tosiaan on.

    Vaimoista: vaimoni, elokuvaohjaaja, sanoi että hänen tietääkseen Suomessa on kolme paikkaa, joista saa epookkitaustan puutaloista pihoineen, kaksi Raumalla ja yksi Tammisaaresta.

    Olen sitä miettinyt. Esimerkiksi Tampereen Amurin museoidut puutalot ovat jotenkin vajaita. En muista, onko sielläkään yhtään umpikorttelia.

    Joten asiaa muutaten "Pikku-Pietarin pihan" uudelleen filmaaminen, joka ei liene ajankohtainen asia, voisi olla vaikeaa.

    VastaaPoista
  3. Lapsuuteni ja kouluvuosieni Iisalmi oli juuri sellainen "Pikku Pietarin pihatyyyppinen" kaupunki.

    Yhtään kokonaista korttelia ei ole jäljellä.

    Siinä kaupungissa oli vintit ja kellarit, joissa lapsi sai penkoa sukunsa historiaa. Nyt ihmiset myyvät kaiken pois kirpputoreilla.

    Ehkä blogit voivat olla tulevaisuuden kellareita ja vinttejä.

    VastaaPoista
  4. Eikös Pikku Pietarin piha filmattu jossain muualla kuin kuopiossa? Raumalla kai, kuten kotkalaismiljööseen perustuva Pertsa ja Kilukin.
    Kuopiossa arkkitehti Esa Ollikainen on ottanut melkoisen määrän ennen ja nyt -valokuvia. Niistä on parhaillaankin näyttely.

    VastaaPoista
  5. Annikinkadun puutalokortteli Tampereella taistelee viimeiseen asti. taitaa silti olla tuomittu. Se ei ole museo, kuten Amuri, vaan elävä asuinyhteisö.

    VastaaPoista
  6. Iisalamessa saisivat päättäjät hävetä.

    VastaaPoista
  7. Ei Billnäsin kirjahylly ja -pöytädesign ole alkuperäinen. Ulkonäöllisesti ja kansirakenteiltaan se käytännössä suora kopio Henry Yeiserin 1880-luvulla Cincinnatissa kehittämästä mallistosta, josta Wernincke-niminen yritys hieman myöhemmin kehitti moduliversion. Yeiser osti Wernincken ja patentoi kirjahyllyjärjestelmän 1892. Mm. senaikaisen maailmannäyttelyjärjestelmän ansiosta idea levisi myös vanhalle mantereelle niin laajasti, että Billnäs, joka aloitti hyllyjen myymisen 1909, oli vain yksi ehkä parinkymmenen yrityksen joukosta jotka kyseistä mallia Euroopassa valmisti.

    Billnäs Bruk lopetti toimintansa 70-luvun alussa, mutta malli on sittemmin herätetty uudestaan henkiin usealla nimellä: Boknäs, Björknäs, ja tietysti Billnäs. Muutama vuosi sitten näin jopa IKEAssa hyvin samanlaisen mallin, kenties edelleen myynnissä. Hyvä osoitus siitä, että 120 vuotta vanha idea on hyvä edelleen.

    VastaaPoista
  8. Ad Cessu -
    totta. Olen katsellut amerikkalaisten kuvastoa, joka löytyy myös verkosta.

    Se on meille vanhoille tuttu mm. sarjakuvasta Vihtori ja Klaara. Klaaran kelvoton veli Bimmy tapasi vedellä hirsiä työaikana klaffi-kirjoituspöydän sisällä. Sarjakuva (Bringing up Father, Geo McManus) on 1920-luvulta.

    Samanlainen mööpeli esittää keskeistä roolia rosvon piilopaikkana elokuvassa "Etusivu uusiks", sekä huonomassa uudessa että paremmassa loisteliaassa versiossa (His Girl Friday), jossa on myös maailman nopeinta replikointia ja parhaita käsikirjoituksia, mitä on koskaan nähty.

    VastaaPoista
  9. Makasiineissa ei ollutkaan kyse arkkitehtuurista, vaan toiminnasta. Ne olivat lyhyen aikaa malliesimerkki matalan kynnyksen avoimesta, muuttumiskykyisestä kaupunkitilasta keskellä kaupunkia, jossa toimimiseen oli mahdollisuus persaukisillakin.

    Moista vaihtoehtokulttuuria paraatipaikalla ei kuitenkaan katsottu hyvällä, joten musiikkitaloa ei voitukaan rakentaa Töölönlahden pohjukkaan Mäntymäelle, vaan juuri siihen makasiinien päälle. Pysyypähän roskaväki loitolla.

    VastaaPoista
  10. Vanha blogipostaus, mutta hiukan hämää kommenttisi "Tukholman toisen maailmansodan seurauksena tuhoutuneesta keskustasta". Ruotsi ei tietääkseni edes osallistunut toiseen maailmansotaan, saati joutunut pommitusten kohteeksi...

    VastaaPoista