Sivun näyttöjä yhteensä

21. kesäkuuta 2006

Pargala, Kemppinen

Lappeenrannassa on mainio ravintola Wolkoff. Se toimii entisen kaupan tiloissa. Omistaja näyttäisi tehneet pikaisen konkurssin ja olleen sama henkilö kuin Muolaan Pällilän hovin pahamaineinen vouti Vasili Volkov eli "Volka".

Tämä henkilö ylsi Venäjän keisarikunnassa niin ainutlaatuiseen saavutukseen, että hän menetti tehtävänsä jatkuvien väärinkäytösten ja raakuuksien johdosta.

Tapana ei ollut kiinnittää huomiota tällaisiin pikkuasioihin, kunhan omistajallekin riitti rahaa.

Parempien hovien elämänmenosta on kirjoittanut muistelman Suomen historiassa sangen tunnettu venakko, Alexandra Kollontay, joka vietti lapsuuttaan läheisessä Muolaan Kuusaan hovissa. (Madame Kollontain muistelmat hänen itsensä kertomana, Kustannusosakeyhtiö Karhu (1946). Hän on se sama pyylevä naishenkilö, jota Paasikivi kävi tapaamassa Tukholmassa sodan aikana.

Tiedän ja olen toistanut, että Rautjärven (Hiitolan) Ilmeeltä peräisin oleva sukunimeni on sellaista sukuhaaraa, jonka panivat alulle Risto Erkinpoika (s. 1822) ja hänen vaimonsa Katri. Heillä oli 18 lasta ja muun perheen ja suvun kuoltua nälkään ja tauteihin he vaelsivat kumpikin Pietarin seudulle, jossa Pargalan Haapakankaan Jukkiin syntyi aikanaan paja ja jotain viljelyäkin oli. Tuo paikka näkyy kartassa, joka on suomalainen, vuoden 1928 topografikartta. Haapakankaalta on Pietarin Suomen asemalle noin kymmenen kilometriä, ehkä hiukan vähemmän.

Muolaan ja Äyräpään historiassa kuvaillaan Vanhan Suomen surkeita olosuhteita ja kerrotaan, että toisin kuin muualla Suomessa peltojen ruokkoaminen ja omaisuuden kartuttaminen ei lyönyt leiville, koska pienikin varallisuuden lisä merkitse vain veroja.

Kirkonkirjoista katosi väkeä, ja kylillä sanottiin: "Hää on mänt Parkalaa."

Pietarin lähistöllä kurjimmille ja köyhimmille saattoi löytyä hengissä pysymisen keino esimerkiksi paimentamalla kyläkunnan lehmiä.

Kemppisiä asui siinä, missä on nyt Levashovon lentokenttä, aina vuoteen 1931, jolloin Tshekan miehet työnsivät osan asujista avantoon ja loput junaan, josta heitä tiputeltiin ratavarteen. Muuan mummo kuuluu saaneen viimeisen leposijan jossain Krasnojarskin seudulla, mutta ainakin kaksi naista päätyi Kolymaan ja selvisi kaikeksi ihmeeksi sieltä hengissä takaisinkin 1950-luvulla.

Kolyma lienee ollut pahempi paikka kuin esimerkiksi Auschwitz. Siellä ei tarvittu edes kaasua ja krematoriota, koska ilmasto piti huolen kaikesta ja kaikista.

Erittäin hyviä yleisteoksia Suomen historiasta on parhaillaankin kaupoissa useita. Suosikkini on Pentti Virrankosken kaksiosainen teos, koska asait ovat oikein ja kerronta on eläväistä. Syytä en tiedä, mutta kirja ei ole saanut aivan ansaitsemaansa näkyvyyttä. Epäilisin syyksi kateutta.

Historia on joka tapauksessa jatkuvan uudelleen kirjoittamisen tarpeessa. Ajoittain pakonomainen kiinnittyminen autonomian ajan ja itsenäisyyden ajan toisarvoisiin poliittisiin kiistoihin ja Kekkosen tekemisiin ja sanomisiin näkyy sitten isoina aukkoina.

Miksi esimerkiksi sukunimeni kantajissa ei ole ollut ensimmäistäkään kouluja käynyttä tai muuten suurimmasta surkeudesta noussutta? Viipurin lääni palautettiin muun Suomen yhteyteen 1812 mutta lääni - melkein Kymijoelle asti ulottuvan alueen - olot, rakenteet ja lait eivät todellisuudessa muistuttaneet paljonkaan muun Suomen olosuhteita.

Lahjoitusmaakysymys ratkesi vasta 1800-luvun lopulla. Karjalan maalaisista hyvin suuri osa eli orjuudessa ja mahdollisuuksia vailla. Alueen kaupungit, kuten Viipuri, olivat vähäpätöisiä kauppapaikkoja vailla mainittavia yhteyksiä ympäröivään maaseutuun. Kun kansantaloudellisesti raskas lahjoitusmaakysymys rupesi ratkeamaan, oltiin jo lähellä niin sanottuja sortovuosia eli keinonsa löytäneet suomalaiset olivat jo ryhtyneet pullikoimaan venäläistä esivaltaansa vastaan.

Sotien välisen ajan ryssävihasta kirjoitti aikoinaan Matti Klinge ja hänen jälkeensä monet muut. Hyvin yleinen tulkinta oli, että tämä ilmiö liittyi poliittisesti kireisiin aikoihin eli 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun.

Tulkinta on kukaties virheellinen. Tsaarin aikana itäisen Suomen surkeus johtui niin selvästi venäläisen komennon piittaamattomuudesta ja korruptiosta että etenkin muun Suomen oloja nähneet silmissä yhteisen kansan olot vaikuttivat sietämättömiltä. Jopa kliseeksi muuttunut karjalaisuus oli sekoitus juurettomuutta ja neuvokkuutta, pientä puliveivausta ja suurta keinottelua. Itsenäisyyden aikana kehitys oli eräin paikoin rajua. Silti lahjoitusmaakysymys nousi uudelleen esiin talvisotaan johtaneissa neuvotteluissa aluevaatimuksina.

Tietysti raja oli vuonna 1939 liian lähellä Pietaria, kuten Suomen hyökkäys 1941 osoitti. Toisaalta rajakunnat olivat vanhaa, pyhää venäläistä maata, tsaarin armollisesti erilaisille aatelismiehille ja valtarouville lahjoittamaa. Olihan tsaari lahjoittanut myös itselleen surkean suoalueen, jolle Pietarin kaupunki rakennettiin.

Paasikiven patsaan jalustan tekstin voisi muuttaa. Se ei tunnu sopimattomalta, koska Paasikivi itse muutti mielipiteitä kulloisenkin tarpeen mukaan, jopa kolme kertaa vuodessa.

"Tosiasioiden tunnustaminen on vaikeaa."

Kyllä sen kärsisi granittiin hakata.

7 kommenttia:

  1. Tosiasioiden tunnustaminen voi todella olla vaikeaa. Kun siitä pääsee lopulta yli ja eteenpäin, niin vääryydet voivat kuitenkin olla niin räikeitä ja suuria, että tosiasioiden hyväksyminen tulee olemaan täysin mahdotonta.

    VastaaPoista
  2. Ei hemmetti, näpit irti siitä aforismista. Minua naurattaa makeasti joka kerta kun satun kiinnittämään siihen huomiota.

    Eihän teksti kerro Paasikivestä vaan patsasta pystyttäneistä ihmisistä ja heidän aikakaudestaan. Tosiasia on parasta ironiaa kun se on kirjoitettu niin tosissaan.

    VastaaPoista
  3. Toipila on kyllä oikeassa siinä, että tosiasioiksi asetettuihin käsityksiin juuttuminen saattaa estää asioiden syvällisempää tuntemista. Täytyy pystyä kyseenalaistamaan ja tarvittaessa korjaamaan tai vaihtamaan paradigmaa. Paasikiven osa ei ollut helppo, luulisin.

    VastaaPoista
  4. Olihan se Iivar Kemppinen kansatieteilijänä tunnettukin, mutta taisi jäädä Haavion jalkoihin.

    VastaaPoista
  5. Ad Telemakhos:

    Iivar Kemppinen julkaisi paljon, mutta ei ollut helppoa olla kansanrunouden tutkija ensin kielitietieteilijä Setälän ja sitten M. Haavion aikana.

    Muuan heidät tuntenut professori sanoi minulle aikoinaan: jos kenen, Haavion tie akateemikon istuimella on ruumiiden reunustama.

    Yksi niistä ruumiista saattoi olla vaimo, vaikka Elsa Enäjärvi-Haavion kuolinsyy oli muistaakseni syöpä.

    Haavio, Sarjas ja sellainen Mikko Kilpi totesivat yhteisesti vuonna 1953, että Paavo Haavikko -nimisen lyyrikon toinen käsikirjoitus "Tuuliöinä" on käisttämätön ja hylättävä. Niin siirtyi lyriikan hegemonia Otavalla, kun 40-luvun ns. tyttölyriikka ja Tulenkantajien 30-luku oli ollut Yrjö Jylhää lukuun ottamatta aivan WSOy:n.

    VastaaPoista
  6. Pargalassa on mainio ravintola nimeltä Mannerheimin bunkkeri, jossa söin juhannuslounaan 16 vuotta sitten. En kylläkään enää muista mitä söin siellä. Laitoin siitä ravintolasta kuvan blogiini. Jos kiinnostaa, käy vilkaisemassa.

    Hyvää juhannusta!

    VastaaPoista
  7. Arvon Kemppinen

    Odottaisin sinulta oikeudentajun omaavana ettei kaikki nykysuomalaiset ymmärrä mahdollista sarkasmiasi rajakysymyksissä, vaan luulevat vielä että olet Stalinin linjoilla siitä että Suomi olisi jotenkin syyllinen aluemenetyksiinsä ( = alueidensa miehitykseen ).

    Selkosuomella tarkoitit varmaan, että silloinen Leningrad ( Ei siis vielä Pietari ) oli liian lähellä Suomen rajaa ja jo tuolloin uhkana Suomelle, eikä toisinpäin.

    Suomi ja suomalaisuushan joutuivat vetäytymään jo Inkerinmaaltakin isovenäläisyyden takia ja toisessa aallossa talvi- ja jatkosodan jälkeen.

    http://www.kavkaz.fi

    pj. Seppo Lehto Tampere
    Omalla nimellä toisin kuin muut blogistit

    VastaaPoista