Sivun näyttöjä yhteensä

5. huhtikuuta 2006

Matka Helsinkiin

Juuri tällaisena muistan talot. Rapattu puurakennus oli 1800-luvun lopusta, iso kivitalo vuodelta 1938 ja piharakennus noin 1960.

Kaikkiin liittyy liikaa muistoja. Aivan hyvä, että ne on purettu ja että niiden paikalla on jokin liikerakennus. Etenkin kivitalon kunnostus olisi ollut ylivoimaista. Lyijyputket olivat betonivalun sisällä, ja kun isoisä oli itse laskenut kantavuudet, betonia, rautaa ja kiveä todella oli.

Elokuvateatterin oli suunnitellut arkkitehti. Siellä oli uskalias parveke. Kesti se yli 60 vuotta. Rakennustarkastus oli epäillyt sitä. Isoisä antoi kantaa parvekkeen täyteen hiekkasäkkejä ja toi sinne koko perheensä, vanhemmat, yhdeksän lasta, piian ja Uiton Matin Lempin Vilhon.

Kun tulin armeijasta helmikuussa 1964, perheeni oli muuttanut pois. Jäin Kauhavalle enkä olisi halunnut lähteä sieltä. Siellä olisi ollut varmaan kaupoissa töitä, laskuja ja reskontraa ja sellaista. Koulun yhteisö oli jo hajonnut, mutta tuttuja oli paljon, oikeastaan kaikki. Isä kirjoitti tai soitti ja sanoi, että tultava on.

Junassa armeijasta kotiutuessa olin ensimmäisen kerran huomannut, että aikuisia ihmisiä oli eri ikäisiä. Vihainen ja epämiellyttävänä pidetty sotilasmestari jutteli minun kanssani, ehkä sen takia, että olin ainoa selvä. Hän sanoi, että häneltä oli mennyt kuulo Ihantalassa. Silloin vasta tulin ajatelleeksi, että nämä isäni ikäiset aliupseerit olivat tehneet työtään kammottavissa olosuhteissa ja todella huonolla palkalla ne kaksikymmentä vuotta sodan päättymisestä. Esimiehinä heillä oli ollut suunnilleen minun ikäisiäni kukkopoikia, jotka olivat osuneet käymään kadettikoulun. Vasta pataljoona- ja rykmenttitasolla oli samanikäisiä miehiä, toivottoman korkeissa sotilasarvoissa. Ei siitä aliupseerin elämästä varmasti moni selvinnyt katkeroitumatta eivätkä läheskään kaikki ratkeamatta juopoiksi.

Perhe oli lähtiessään huutokaupannut aivan turhia tavaroita, ja niitä oli sukulaisilla. Minua jotenkin loukkasi, että vähän vanhanaikainen radio-levysoitin oli eräällä enoistani. Myöhemmin kävi ilmi, että melkein kaikki tavarat oli kyllä siirretty ja muutettu.

Kouluvuosina olin kadehtinut lyseoita ja olin ollut innostunut, kun isä oli ollut saamaisillaan viran Jyväskylästä ja sitten Hämeenlinnasta. Järjestin itselleni "lyseon" lukemalla sellaisia aineita, joita meidän koulussa ei opetettu. Historian opettaja käski joskus minun ääntää ja kääntää läksyissä esiintyneitä sanontoja, kuten "ritari peloton ja nuhteeton" - un chevalier sans le peur et sans réproche". Sama lehtori soitti minulle, kun olin väitellyt historiasta tohtoriksi. Hän tuntui olevan asiasta mielissään. Hän eli melkein satavuotiaaksi.

Olisin ehkä voinut saada tunteja koulusta ja kansakoulusta. Virrankosken Köysti aloitti yliopistolla vaikeilla aineilla, mutta palasi kuitenkin matematiikan lehtoriksi ja sitten rehtoriksi kouluun ja hänestä tuli merkittävä kunnallismies ja europarlamentaarikko. Hyvin moni muukin luki matemaattisia aineita yliopistolla tai Polilla.

Kummitätini puhui minut lähtemään Helsinkiin, kun siellä oli työtäkin tiedossa. Koville otti ja itkuksi väänsi.

Kävin siellä vain muutaman kerran 30 vuoden aikana. Ajoin sitten Savosta yksin Pohjanmaalle 1998 ja kuljeskelin kylällä. Nyt kaikki olivat kuolleet, monet talotkin. Pystyin panemaan päällekkäin kylän raitin silloisessa muodossaan ja sellaisena kuin muistin sen vuodelta 1958.

Vasta silloin aloin päästä omista muistoistani ja mietin, miten kummallisen ajan olin elänyt. Varhaisten vuosieni kirkonkylä oli ollut aivan täynnä lapsia ja erilaista etunojaa joka suuntaan. Pohjanmaalla kaikilla on aina tekeillä jotain, vähintään konkurssi tai pontikkaa. Järkeilemällä olin käsittänyt alun perin vasemmistolaisten ylioppilaiden puheen "talonpojista ja työläisistä" merkilliseksi. Ei kirkonkylässä sen pidempää välimatkaa ollutkaan kuin puukkotehtaan työmiehen ja manttaalin talon omistajan tai mökkiläisen ja kunnallisneuvoksen.

Me, kauppiasperhe ja isäni, maalaisasianajaja, olimme erillisryhmä, jolla oli täysi aihe suhtautua kaikkiin muihin ystävällisesti, ja joita suvaittiin ja ehkä arvostettiinkin. Silti olimme toisenlaisia, toiseuteen antautuneita.

Pohjanmaa-kuvauksissa on monissa sama vika. En ole koskaan tavannut Aleksi Mäkelää, joka on tehnyt näitä hyviä elokuvia, mutta hänen isänsä Vesa Mäkelä oli koulutoveri ja erittäin silmiinpistävä ja suosittu esiintyjänä. Hänkin oli ulkopuolinen, koska hänen isänsä oli työväentalon vahtimestari. Kommunistien kanssa ei seurusteltu, mutta väittäisin, että välit sekä lapsiin että heidän aikuisiinsa olivat korrektit.

Nyt näen yhteyden kyliin jääneiden ja kaupunkeihin kadonneiden kesken. Suomalainen yhteiskunta muuttui sotien vuoksi ja toisen kerran kahdensadan tuhannen ihmisen maaltapaon ja maastapaon takia 1968-1970. Itse ehdin siitä alta pois. Tuo yhteys, joka on kukaties nyt katkeilemassa, oli kuitenkin se asia, jonka varaan uudet asiat rakennettiin, jokin vakaus ja vakavuus, jonka huomaa vasta ulkomailla matkustaessaan.

Kirkonkylässä kasvaminen ja sieltä puolipakolla lähteminen on suuri sosiaalinen korkeakoulu.

Pohjanmaa-kuvauksista puuttuu sielullinen halkeaminen, pohjalaisen miehen sielullinen jänneväli, joka on monissa tapauksissa suunnaton. Miehet ja heidän naisensa tyylitellään koomisiksi. Koska valaissee kointähtönen? Isäntä ajaa varmaan reellä, seuroista. On pimeää. Valoa jos en näekään, sen tiedän loistavan.

1 kommentti: