Sivun näyttöjä yhteensä

23. huhtikuuta 2006

Salaliittoteoriat

Nuori henkilö kysyi, pitävätkö tämän kirjan mullistavat tiedot paikkansa.

Vastaan nyt, että tiedot pitävät hyvin suurelta osin paikkansa, mutta niistä tehdyt johtopäätökset ovat kauttaaltaan virheellisiä. Kysymyksessä on hubahuba-kirjallisuus.

Jään miettimään, mitä keinoja lukijalla on tunnistaa tällainen. Internetissä ei ole minkäänlaista niukkuutta mielipuolten yhteenliittymistä eikä "sitovista todisteista" milloin mistäkin asiasta. Nuo verkkopaikat tuntee yleensä samasta kuin hullujen käsikirjoitukset, joita olen lukenut elämässäni tosi paljon, jo 60-luvulla kustannustoimittajana ja sitten esittelijänä ja tuomarina.

Varmin keino viedä huomio asialta on käyttää lauseen lopussa aina kolmea tai kuuttatoista huutomerkkiä, värejä ja paljon alleviivauksia.

Esimerkki: kolme kaksinkertaista w:tä ja bildergberg ja sen jälkeen org. Katsokaa verkosta jos viitsitte. - En kirjoita url:ia näkyviin, koska yritän välttyä joutumasta hakukoneiden kautta tarkoittamani vainoharhaisen verkkopaikan viittaajaksi.

Esimerkkini on askarruttava. Juuri nyt siellä on päällimmäisenä Will Hutton, jonka kirjoittamaa olen lukenut. Hän on paitsi Guardianin toimittaja erittäin vakavasti otettava toisinajattelija. Se ei tarkoita, että hän olisi oikeassa keskeisissä väitteissään. Se tarkoittaa, että näitä väitteitä kannattaa ajatella.

Yleensä katson ensin kustantajaa. Engdahlin kirja näyttää tunnetun kustantajan pokkarilta mutta ei ole. Kustantaja on jokin kansainvälisen utpistisosialismin lipunkantaja. Alan klassikkojen seassa on uudempaa kirjallisuutta, jonka arvovalta ja vakuuttavuus on vähäistä.

En missään tapauksessa väitä, että totuus tulisi valtavirrasta. Kyllä totuus on niin katkera juoma, että sitä annostellaan aina tipoittain eikä koskaan suoraan lihakseen.

"The May 1968 student riots in France, were the result of the vested London and New York financial interests in the one G-10 nation which continued to defy their mandate." - Tämä ei ole lipsahdus, vaan tyypillinen esimerkki. Siis Ranskan ylioppilaslevottomuudet aihetuivat pääomapiirien rahallisista intresseistä. Lukemalla lauseen tarkoin näkee, ettei se voi olla totta. Jos kirjoittajan päättely- ja perustelutapa on tällainen, häntä sietää varoa.

Aiheutui Venäjän vallankumouskin tietyistä pääomaliikkeistä, ja Ranskan vallankumous samoin. Mutta "aiheutuivat" ne monista muistakin asioista. Yhteiskunta- ja historiatieteissä päättely, johon jopa Heikki Ylikangas on nuorempana joskus sortunut, osoittaa tapahtumasarjan tai historiallisen ilmiön syyn kertomalla, mistä se aiheutui. Mutta sellaisia syitä ei ole olemassa. "Ensimmäisen maailmansodan syyt" on hyvä reaalikokeen kysymys tai tenttikysymys. Se on hyvä juuri siksi, että syitä on paljon ja mikään ei ole sitova ja monetkaan selitykset eivät sulje pois toisia selityksiä. Kirjoittajan odotetaan osaavan järjestellä ja arvioida argumentteja ja ennen kaikkea varoa ottamasta varmaa kantaa.

Historianfilosofian suuria erehdyksiä on 1800-luvun Ranken ja Burckhardin "wie es eigentlich gewesen ist" eli millaista oikeasti oli. Emme nimittäin tiedä. Emme todellakaan usein tiedä, mikä oli syy ja mikä seuraus. Emme läheskään aina tiedä, viittaako havaittu korrelaatio kausaatioon - ilmiöt riippuvat tilastollisesti toisistaan, mutta onko niillä mitään tekemistä toistensa kanssa. Harmaatukkaisia ihmisiä kuolee enemmän kuin tummatukkaisia. Hiusten ja parran harmaus ei kuitenkaan ole kuolinsyy.

Ammattilainen tutkii ensin lähdeluettelon. Siitä näkee aika nopeasti, onko kirjoittajalla edellytyksiä olla vakavissaan.

Seuraavaksi katsotaan, miten lähteitä on käytetty. Arvovalta-viittaukset, tyhjät viittaukset ja harhaanjohtavat viittaukset ovat yllättävän tavallisia. Vähän väliä viitteestä löytyy kirjoittajan esittämä maininta, mutta lause jatkuukin:"Pääsääntö on kuitenkin..."

Engdahlin kirjassa (6. luku, alaviite 14) sanotaan, että ruotsalainen tulitikkumiljonääri Ivar Kreuger murhattiin pääomapiirien 30-luvulla toimesta. Viite on toisin ajatteleva marginaalijulkaisu Svenska Marknaden 1987. Kreugeria ja hänen kuolemaansa koskevaa muuta laajaa kirjallisuutta ei mainita lainkaan. Siitäkään ei mainita, että jättiläishuijaukset olivat paljastuneet ja historiallinen konkurssi oli edessä.

Joskus sitten kumminkin kummalliset lähteet sisältävät hengästyttävän hienoa tietoa. Yksi suosikeistani on Norman Dixonin On Psychology of Military Incompetence. Se näyttää olevan uutena painoksena myynnissä ainakin U.K. Amazonissa. Siis sotilaallisen kyvyttömyyden psykologiasta. Tarpeellinen teos.

Tässä on ero - tunnetuista faktoista tehdään uusia johtopäätöksi, jotka jäävät lukijan arvioitaviksi. Argumentaatio on läpinäkyvää. Voi vakuuttua tai sitten ei.

Wikipedian artikkeli "Consipiracy theory" on aika hyvä. Ajattelen ryhtyä suosittelemaan sen lukemista oppilailleni. Suomenkielinen vastine suomalaisessa Wikipediassa on kovin lyhyt ja lapsekas. Valitettavasti Wikipedian versiomme on toistaiseksi hyvin, hyvin epätasainen ja kohdittain omituinen.

3 kommenttia:

  1. Ainakin Kemppinen on saanut minut vakuuttuneeksi, että paljon pitäisi lukea, jotta jotain ymmärtäisi. Ja niitä omia "varmoja" uskomuksia pitäisi jatkuvasti epäillä, jottei urautuisi johonkin värään asentoon. Kun tulee uutta informaatiota, niin sitä on monesti vaikeata ottaa vastaan, jos se informaatio on vastoin omia aikaisempia käsityksiä, jotka ovat osoittautumassa virheellisiksi.
    Varsinkin, jos liikemiehenä aikoo menestyä, niin huonoihinkin uutisiin pitäisi osata reagoida ajoissa.

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä toipilan kanssa, kun itse lukee niin "oikeat" kuin "väärätkin" mielipiteet niin alkaa pikkuhiljaa muodostumaan oma käsitys, joka tietysti voi olla vääräkin, mutta on se mielipide sitten ainakin jossain määrin informoitu, ja kun on altistunut erilaisille ajattelutavoille, on ehkä hanakampi oikomaan käsityksiään.

    Ja mitä enemmän lukee, sitä vähemmän ymmärtää olevan varmoja asioita. Itsekin pidin aiemmin myös Kemppisen mainostaman Pinkerin käsityksiä tietoisuudesta hyvinkin vetoavina ja oikeaanosuvina. Nykyään tiedän, että sekä lingvistit että vaikkapa musiikin kognition tutkijat ruttaavat miehen näkemykset monelta osin yksinertaistettuina tai jopa virheellisinä: vielä ei tosin ole kaikissa tapauksissa varmaa, ovatko Pinkerin premissit, logiikka vai johtopäätökset vääriä... Sitä ei kukaan kuitenkaan kiistä, etteikö kontribuutio käynnissä olevaan debattiin ja tutkimukseen olisi arvokas.

    Ja ainakin itselleni siirtymä perustutkinto-opiskelijasta tutkijakoulutettavaksi tarkoitti juuri tätä: tosiasioiden opettelusta ja mekanismien jne. ymmärtämisestä tiedon synnyttämisen ja muodostumisen ymmärtämiseen, filosofian ja teorioiden hahmottamiseen ja pohtimiseen.

    VastaaPoista
  3. Vaan mitäpä voi sille, että moni haluaa uskoa sen ensimmäisen selityksen, jos se käy auttavasti järkeen ja jos se tulee lähteestä, jota halutaan uskoa?

    Näppärä teoria, jossa osaset napsahtelevat legopalikoina paikoilleen, vastaa mukavasti ihmisen kysymykseen "Mikä maailma on". Se kertoo juonellisen tarinan, vastaa kertomuksen kaipuuseen, samaan johon on opittu jo pieninä: "Annas kun iskä kertoo miten vesisade syntyy".

    "Se että tässä on nyt yhtä ja toista syytä ja seurausta" ei kuulosta ollenkaan yhtä vakuuttavalta vastaukselta.

    Harva nykyään jaksaa perehtyä mihinkään niin paljon, että pystyisi pohtimaan asiaa mutua syvemmältä. Kun tietoa on tulvimalla, infomeren pintajännitys näyttää kasvaneen monelle läpäisemättömäksi.

    Vaan onkohan koskaan kovin moni tiennyt mistään kovin paljon?

    VastaaPoista