Sivun näyttöjä yhteensä

3. helmikuuta 2021

Tuhkat pesästä



 

Tämäkin on ajatuksia kommentin johdosta. Äsken tuli kommentti parin päivän takaiseen tekstiin. Sen mukaan on karmea ajatus, että joku tulisi ihmisen kuoleman jälkeen dokumentoimaan hänen elämäänsä, kun kuollut ei voi puolustautua. Hiukan epäselväksi jää, tarkoittiko kommentoija pelkästään tavaroiden ja tekstien tutkimista vai niillä ansaitsemista julkisuudessa.

 

Tunnen tuon ajatuksen ja ymmärrän sen. Oma suhtautumiseni on aivan toinen.

 

Mielestäni nuuskiminen on tässä tilanteessa erittäin hyvä asia. Olen itse nuuskinut jäämistöjä ja löytänyt ja saanut tieteeni ikäviä asioita ja joukon sensaatiomaisen yllättäviä seikkoja. Tietääkseni en ole edes kertonut niitä edelleen.

 

Sekä kirjoittajana että koulutettuna historiantutkijana tiedän, että ihmiset kylvävät kernaasti ympärilleen vääriä jälkiä. Hyvin perustellut kertomukset omista saavutuksista ja joittenkin toisten epäonnistumisista tai väärinkäytöksistä herättävät epäilyni.

 

Se on OK, että muistelmateokset jättävät tai siis pyrkivät jättämään jälkeensä hyvinkin myönteisen kuvan kirjoittajasta. Useimmat ovat karsaita jälkimaineestaan, vaikka se nähdäkseni on ainakin asianomaiselle itselleen olematon asia. Kuollut ei kostu kehuista eikä kolhiudu moitteista. Omaiset ja muu lähipiiri on hiukan eri asia. Miksi kuolleista pitäisi puhua vain hyvää, kuten kuuluisa elämänohje vaatii (de mortuis…), sitä en ymmärrä.

 

Suomen lain mukaan kuolleet maine on jossain määrin turvattu. Aikarajaa laissa ei ole, mutta on kiellettyä loukata vainajan kunniaa pian tämän kuoltua. Terveyttä eli siis joidenkin häpeällisinä pitämiä asioita, kuten sankari-kirjailijan mieli- ja sukupuolitautia, olisi viisainta olla levittelemättä 25 vuoteen kuoleman jälkeen. Tulkintani mukaan kaikki, jotka ovat kuolleet 1995 tai aikaisemmin, ovat vapaita herjattaviksi. Esimerkiksi Mannerheimista ja Kekkosesta julkaistu kaikenlainen on oikeudellisesti luvallista. Tosin olen nähnyt ja kuullut aikaansaannoksia, jotka eivät ole kunniaksi tekijöilleen eivätkä julkaisijoilleen. Jälkikäteen mustaaminen voi olla hyvin halpamaista. Mutta tämä ei ole oikeudellinen arvio, vaan asenteeni.

 

Joskus harmittaa. Luen kirjailijaelämäkerran, jossa kerrotaan pahoista asioista, jotka aiheutti esimerkiksi puoliso B elämäkerran kohteena olleelle puolisolle A. Tiedän ettei asia ollut alkuunkaan näin. Silti vaikenen. En sekaannu ruumiitten riitoihin. Joskus tekisi mieli sanoa, että A oli hurja perheväkivallan harjoittaja, mutta kukaan ei koskaan ollut tietävinään asiasta. Asianomainen siveyden sipuli hakkasi sekä vaimonsa että lapsena joka perjantai mustankirjaviksi.

 

NN lähetteli itselleen hurjia uhkauskirjeitä ja kiikutti niitä poliisille, jolta kesti vuoden tai kaksi huomata, että tämä hurmaava ihminen oli järjiltään.

 

Esimerkkini ovat todellisuudesta.

 

Toisin tuntevien pitäisi tyhjentää laatikkonsa ja hävittää itse paperinsa ja pikkuesineensä. Tai sensuroida ne. Mielestäni myös ”historiallinen totuus” on vakava asia. Harvoja kiinnostaa, että ministeri MM kertoi kiireesti valtioneuvostossa kuulemansa salaiset sotatiedot kesällä 1944 Saksan sotilasvakoilulle. Mutta jos kävisi ilmi, että joku keksitty ministeri olisi järjestelmällisesti toimittanut muiden tietämättä salassa pidettäviä tietoja Putinin porukoille, mielestäni asiasta olisi kerrottava julkisesti.

21 kommenttia:

  1. Kyllä, siitä mitä olen sattunut lukemaan voi päätellä että sekä hallitus että eduskunta - tai osa sen valiokunnista - vuotivat kuin seula eri suuntiin sodan loppuvaiheilla, noin vuosina 1943-44.



    Liioitteluun tai vääristelyyn liittyen...


    Ihan kaikkea mitä tiedustelusta on sanottu ei kannata ottaa totena sellaisenaan... Mutta...

    Kyllä täällä eri tahojen edustajat aika hölösuisesti puhuivat asioista ja osa heistä tiesi mihin näitä puheita käytetään.

    Se kuitenkin täytyy muistaa, että esimerkiksi "itä-tiedustelun" tärkein toimintakenttä oli propaganda oman maan rajojen sisällä.

    Lännempänä tapahtui samaa, mutta toiminnan rakenne tai toiminnan näkyvyys oli hieman eri, mm. median eri muodot, puheet, esitelmät, pamfletit.

    Kaikki ei ollut puhdasta propagandaa, mutta osa oli.

    Nyt ollaan tultu tilanteeseen jossa yhä pienempi joukko ihmisiä uskoo yhä vähempään mediasta löytyvää aineistoa.

    Ne jotka nielevät median sisällön ja uskovat siihen ilman suurta kritiikkiä, polttavat näppinsä ja huomaavat jossakin vaiheessa tulleensa petetyiksi.

    Media toisaalta voi uskotella että joku on tullut petetyksi, vaikka olisikin ymmärtänyt asioita oikein.

    VastaaPoista
  2. Hesarissa (3.2.21) on kaupunginjohtaja Jussi Niinistön kätilöimästä Paavo Susitaipaleen elämäkerrasta (Minerva 2021) Tiina Kinnusen laatima arvostelu. Ajan ja entisen ministerin henkeen sopivaa kamaa ainakin tämän kritiikin mukaan elämäkertaan kohteestaan poimitut tiedot tuntuisivat sisältävän.

    Kinnunen siteeraa kritiikissään elämäkertureille yhden hyvän neuvon jota Jussi Niinistö ei kaikitellen ole ehkä sisäistänyt (eikä moni muukaan): ”IKL:n tulisieluisesta julistajasta Elias Simojoesta vakuuttavan tutkimuksen (2017) laatinut Miika Siironen näkee elämäkerturin tehtäväksi kuvata kohdettaan niin, että saa lukijan kanssaan ihmettelemään, käsittämään ja oppimaan.”

    (Viimeksi ihmettelin Pekka Ervastin yhdessä kohteensa Seppo Tiitisen kanssa kirjoittaman elämäkerran äärellä, miten vetämätöntä tekstiä voi ammattikirjoittaja suoltaakaan. Pilkut ja pisteet paikoillaan, mutta ”henki” puuttui.)

    Leon Goldensohnin Nürnbergin haastattelut (Tammi 2004) ja Markku Jokisipilän Hitlerin kopla (WSOY 2017) antavat ihmettelevälle lukijalle opin ja käsittämisen mahdollisuuden siitä, millaisia ihmisiä diktaatorit ja diktaattoreiksi aikovat ympärilleen tarvitsevat onnistuakseen diktatuurihaaveissaan.

    Edellämainittujen kirjojen äärellä on kylmäävää huomata, kuinka miltei kaikki Hitlerinkin lähijengin jäsenet olivat varsin älykkäitä lajimme edustajia. Joistakin voisi kuvausten perusteella sanoa vaikka, että suorastaan neroja, mutta aivojensa kapasiteetista huolimatta millaisiin rikoksiin silti ryhtyivätkään.

    Siinä tällaiselle vähemmän älykkäälle riittääkin iäksi ihmettelemistä.

    Minkäänlaisia johtajia tai ”mestareita” ei siis pidä ryhtyä jumaloimaan ja vielä vähemmän seuraamaan (rakennuksilla mestarit ovat kyllä tarpeellisia kunhan pysyvät asiassa).

    Äsken katsomassani elokuvassa (Eilisen varjot) oli yksi repliikki jota murjon tähän yhteyteen sopivaksi: Jumaloitaviksi haluavat ja sille alistuvat ovat vain "pyllyjä joista puuttuu reikä" (mitä mahtanee Putinillekin tapahtua kunhan on sitä jumaluuttaan pakahtua asti täynnä eikä reikää edes paineen alentamista varten löydy?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esimerkiksi Julius Streicherista ja erinäisistä SS-kenraaleista, ei kuitenkaan Heydrichista, on tuon älykkyyden osalta esitetty aivan toisensuuntaisiakin käsityksiä. Himmleristä tai Rosenbergistäkään en olisi ollenkaan varma. Ja Ribbentropia on kuvattu yksinkertaiseksi kauppamatkustajaksi, jolla Hitlerille oli vain välinearvo niin kauan kuin oli. Göringin monet ominaisuudet edustivat äärimmäisyyttä, ehkä älykkyyskin. Wehrmachtin kenraaleissa kyllä oli hyvin älykkäitä, tyyppiä Rommel. Mutta hänelle kävikin huonosti jo vähän ennen muita.

      Poista
    2. Se arvostelu on 4.2. lehdessä.

      Poista
    3. Eekäku 3.2.21 klo 17.41 (ainakin nettilehessä), mutta liekö tuolla niin päevän piälle väliä. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007781068.html

      Poista
    4. Piti vielä sanoa, että Hitlerin lähin ammattisotilas sodan aikana, marsalkka Keitel, oli tuollainen hyvänahkaisen maalaismiehen oloinen, myötäilijä vailla omaa tahtoa. Seuraava porras, etenkin Jodl, kyllä edusti terävä-älyisyyttä.

      Poista
    5. Niinistö on tehnyt myös tohtorinväitöksensä Susitaipaleesta.

      Vierastan hieman sitä nykyään yleistä oikomista, että jokainen oikeistolainen ja isänmaallinen ihminen rinnastuu automaattisesti natseihin ja fasisteihin ja heidän hirmutekoihinsa.

      Lisäksi kun katsoo millaista porukkaa oli vastapuolella - Stalinista Berijaan - niin kysymys hyvyydestä ja pahuudesta lienee hieman laajempi.

      Susitaipaleen veli Bobi Siven muuten teki itsemurhan 1921, kun valkeni ettei karjalaisten ikiaikaista heimoa onnistutakaan yhdistämään muiden suomalaisten heimojen kanssa. Enemmän kyse lienee siis fanaattisuudesta kuin pahuudesta.

      Mielenkiintoista on, että edelleenkin monien kunnioittama ja kiistatta älykäs O.V. Kuusinen (ainakaan häneen ei ole lyöty pahuuden stigmaa) lupasi saattaa tämän Bobi Sivenin unelman päätökseen 1939. Mutta tämän kerran fanaattiset isänmaalliset suomalaiset torjuivat jalon aatteen.

      Ei siis ole "heitä" ja "meitä" - on vain vajaavaisia ihmisiä.

      Poista

    6. "Keitel on puusta veistetty sotilas, jolla on puinen miellyttämishaluinen hymy, ja kuitenkin hän kärsii inhimillisistä heikkouksista, huomion ja hyväksytyksy tulemisen kaipuusta." (Goldnensohn s. 243.)

      Keitel yleni aina sotamarsalkaksi saakka ja takanaan hänellä oli kokemukset jo ensimmäisestä maailmansodasta komentajana, että ei "hyvänahkaisuus" poista sitä tosiasiaa, että älyäkin ja ymmärrystä aivojen kapasiteettiin on sisältynyt. Lapsena hän toki olisi halunnut maanviljelijäksi tai opiskella johonkin luontoon liittyvään ammattiin, mutta sotilasura oli helpoin tie päästä puutteenoloista johon oli syntynyt.

      "Vierastan hieman sitä nykyään yleistä oikomista, että jokainen oikeistolainen ja isänmaallinen ihminen rinnastuu automaattisesti natseihin ... ... ", saahan sitä vierastaa, mutta ei siinä mitään "automatiikkaa" ole esimerkiksi Jussi Niinistön suhteen koska hän on kyllä elämässään aivan itse osoittanut poliittisten mieltymystensä suunnat aivan nuoresta saakka (uusnatsiharrastus) ja tuomalla yksioikoiset mielipteensä julki esimerkiksi suomalaisista SS-miehistä käydyn debatin aikana. Hänenlaisiaankin älykkäitä ihmisiä saa siis oikeasti ihmetellä/pelätä valinnoista kun ja jos he pääsevät vaikuttaviin asemiin yhteiskunnassa. Niinistökin aina puolustusministeriksi saakka. Onneksi järjestelmämme vielä kestää sen, että heitä otetaan päättäviin asemiin ja näin "syleillään" hiljaiseksi.

      Toivon siis, että Jussi Halla-ahostakin tulisi Helsingin pormestari jotta synnynnäinen, koulukiusattuna kovettunut luonteensa kataluus talttuisi. (Ei tosin taida pormestarius olla mahdollista kun K.Piha ilmoittautui kisaan...)

      Ps. Keskitysleirikomedantin Rudolf Hössin omaelämäkerran johdannossa sanotaan mm. näin ""Sillä (elämäkerralla) on tärkeä tehtävä myös sikäli, että se selvittää millaisia olivat tätä kuoleman koneistoa palvelleet ihmiset."

      Holokaust-kirjallisuutta kannattaisi siis yhä edelleen lueskella, että oppisimme. Tosin nousevien polvien kanavat ovat jo aivan toiset jossa uusiksi pannut valeuutiset päitä huuhtelevat. Toivo (”unelmat”) paremmasta huomisesta muutenkin kuin elonkehän suhteen lienee siis parasta unohtaa; lajimme henkinen ”jalostuminen” on ohitse jos sitä oikeasti on ehtinyt edes tapahtua.

      Poista
    7. Kahdesta pahasta ei saa yhtä hyvää, joten se ihan sama ihmistä arvioitaessa mitä siellä "vastapuolella" on. Moisesta viittailusta tulee vain mieleen jonkinlainen paremmaksi selittely-yritys.

      Poista
    8. "Vierastan hieman sitä nykyään yleistä oikomista, että jokainen oikeistolainen ja isänmaallinen ihminen rinnastuu automaattisesti natseihin ja fasisteihin ja heidän hirmutekoihinsa."

      Missähän tällaista mahtaa tapahtua? Paitsi jos isänmaallisuus väännetään merkitsemään muukalaisvihaa ja rasismia. Erinäisten "isänmaallisiksi" itseään kutsuvien tahojen puheissahan ei sanalla muuta sisältöä näytä olevankaan. Ei varsinkaan perinteistä sellaista.

      Poista
    9. Valto Ensio

      Kovia lausuntoja ja diagnooseja muiden luonteesta ja sielun traumoista ao. henkilöitä lähemmin tuntematta. Ja kova vimma "korjata" muiden - noiden huonompien - luonneviat. Mistähän sellainen mahtaa kertoa?

      Olisikohan tuossa yhtään myös itsereflektion paikkaa?

      Poista
    10. Vierastan ja kummeksun myös tämän leimaamisen yksipuolisuutta - tuskinpa Jussi N. on sen pahempi diktatuurin ja pakkotyöleirien kannattaja kuin ne tuhannet neuvostososialismin ihailijat, jotka ovat kivunneet yhteiskuntamme portaissa kunnioitettaviin asemiin.

      Mitä tulee suomalaiseen SS-panttipataljoonaan, niin vaatii aika vainoharhaista luonnetta tehdä heistä kaikista natsiaatteen kannattajia.

      Ehkä heidän osuutensa koko joukosta oli samaa luokkaa kuin meillä äärikommarien osuus kansasta - sen verran ääliöitä aina löytyy joka ryhmästä.

      Lukeminen kannattaa aina (paitsi tietysti propagandan lukeminen), myös Solzshenitsynin lukeminen.

      Yksisilmäisyydestä missään asiassa ei ikinä ole muuta kuin haittaa. Älkäämme siis leimatko lähimmäistämme luonteeltaan "katalaksi", siitä on lyhyt askel toimintaan. Liian lyhyt.

      Poista
    11. Kyllä edellämainitut julkisuuden politiikot, J.N ja J.H-a ovat aivan itse huolehtineet julkisuuskuvansa luomisesta kannanotoillaan ja kaikella muulla toiminnallaan. Myös mm. jälkimmäisen lapsuus- ja kouluvuosien onnetonta kulkua on julkisuudesssa ruodittu varsin kattavasti, ettei tässä heitä tarvitse henkilökohtaisesti tunteakaan. Leimakirvestä en omista.

      Alkuperäisessä kommentissani mainitsemani monen natsiherran lapsuus on ollut myös kovin onneton itse pääjehua myöten, ja joka osaltaan on ollut aiheuttamassa heidän myöhemmän yhteiskunnallisen, tuhoavan "suuntautumisensa". Näitä asioita kannattaa muistaa kun merkittävään asemaan pyrkivät poliittiset henkilöt ilmituovat kieroja taipumuksiaan.

      Kaikki eivät tietenkään suuntaa "kostoretkelle" koko yhteiskuntaa kohtaan olivatpa lapsuuskokemukset millaiset tahansa. En minäkään vaikka vittumaiset lapsuuskokemukset muistiani painavatkin.

      Poista
    12. Vielä tästä: "Susitaipaleen veli Bobi Siven muuten teki itsemurhan 1921, kun valkeni ettei karjalaisten ikiaikaista heimoa onnistutakaan yhdistämään muiden suomalaisten heimojen kanssa." Repolassa, Porajärvellä ja muualla Vienassa, Aunuksesta puhumattakaan, puhuttiin karjalaa, ei suomea. Siis toista itämerensuomalaista kieltä, jonka lähintä sukua suomen kielen puolella kyllä ovat suomen kaakkois- eli karjalaismurteet. Tuosta kaikkien eri karjalaisiksi kutsuttujen heimosamuudestakaan - Petroskoista Luumäelle - ei ole näyttöjä.

      Poista
    13. Heimoaatteen aikoina ajateltiin, että (varsinais)suomi, häme ja karjala ovat suomen kielen murteita.

      Eikä se ajatus nyt totaalisen pielessä ole vieläkään, vaikka nykyään ajatellaankin, että ehkä viro, suomi ja karjala erkaantuneet toisistaan samaan aikaan pari tuhatta vuotta sitten.

      Mutta toisaalta kielen ja murteen ero on häilyväinen. Ja se, että karjala kehittyi muista suomen murteista poiketen omaksi kielekseen johtuu kyllä hyvin suurelta osalta vieraan väestön ja vieraan kielen valtapiiriin joutumisesta.

      Onhan meänkielikin määritelty omaksi kielekseen ihan vaan valtapoliittisista syistä.

      Poista
    14. No karjala kyllä oli eriytynyt jo ennen slaavilaisinvaasiota.

      Poista
    15. Kielten ja murteiden eriytymisen ajankohtia voimme vain arvailla ja päätellä.

      Mitäpä pitäisi ajatella esim. siitä faktasta, että Lönnrot ja kumppanit keräsivät kalevalaiset runoaarteet vienankarjalaisilta runonlaulajilta?

      Eli ei se vienankarjala ainakaan niin kauas suomesta ollut eriytynyt, ettei sitä voinut enää ymmärtää. Kieli vai murre?

      Jotain tällaista varmaan liikkui Bobi Sivenin, O.W.Kuusinen ja muiden heimohenkisten aatoksissa. Samaa kansaa, samaa alkuperää.

      Poista
    16. Näiden kommenttien jälkisanoiksi pitänee lisätä "Historian lisälehdiltä" (Pekka Isakson&Jouko Jokisalo Like 2005) tiivistelmä natsien ideologian alkuunsaattajista ja heidän älyllisestä kapasiteetista ja oppineisuudestaan. Ja koska edelleen tyrannien valta haluaa tukahduttaa kansalaisiansa hiljaisiksi, sulkea heitä vankiloihin ja siperioidensa "työ"leireille. Eivätkä ne hulluja tai tyhmiä ole joita tyrannit lähimmiksi tukijoikseen lahjovat.

      "Auschwitz tulee olemaan ikuinen osoitus sivistyksen ja koulutuksen pinnan alla piilevän barbaarisuuden vaarasta. Holokaustin suunnittelijoiden ja organisoijien ydinryhmä, johon kuului muutama sata miestä vuosien 1903-1915 sukupolvesta, oli parhaiten koulutettu verrattuna moniin muihin natsivaltion organisaatioihin ja järjestöihin. Neljä viidestä oli suorittanut ylioppilastutkinnon, kahdella kolmesta oli korkeakoulututkinto, kolmanneksella oli tohtorintutkinto, joka lähes kaikissa tapauksissa oli suoritettu oikeustieteessä. Sosiaaliselta taustaltaan enemmistö heistä oli ylemmistä sosiaaliluokista. On todettu, että Auschwitzin kuolemanenkeliksi nimitetty filosofian ja lääketieteen tohtori, Josef Mengele, ei oppinut murhaamaan Aushwitzin tuhoamisleirillä, vaan Münchenin yliopiston luentosalissa.".

      Poista
  3. Historiantutkimuksessa noudatettavista eettisistä ratkaisuista on kirjoitettu viime aikoina aika paljon ja uusia ohjeistuksia on annettu. Yliopistot, tutkimuslaitokset ja monet apurahoja jakavat tahot ovat sitoutuneet noudattamaan näitä ohjeistuksia (mm. Ihmiseen kohdistuvan tutkimuksen eettiset periaatteet). Kohtuulklisen uudessa Historian tutkimuksen etiikka -teoksessa määritellyt periaatteet poikkeavat aika paljon blogissa ottamastasi kannasta.

    VastaaPoista
  4. Kiitos. -
    Painotan oikeudellisia argumentteja. Toisalta olen selvästi eri mieltä esimerkiksi Kalelan ja Lidman - Koskivirta - Eilolan /audeamuksen) uudessa kirjassa esitetyn kanssa.

    En esimerkiksi kehtaa kirjoitaa "vastuusta menneisyyden ihmisille". Samanaikaisesti ja ehkä ristiriitaisesti kavahdan esimerkiksi revittelyä kaameilla valokuvilla, joissa näkyy esimerkiksi teloitettuja esivanhempia.

    Mhys empatia mnneisyyden toimijoita kohtaan on mielestäni vähintäänkin nurinkurinen käsite. Kai olen toivoton positivisti, mutta minusta tjuo on kuin "empatia sementtisäkkiä kohtaan". Sopii lyriikkaan, ehkä. Ei sovi asialliseen ajatteluun.

    Aihepiiri on tietenkin niin laaja, ettei nlogi salli enempääkuin näkökohtia.

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoinen päivitys, monella tapaa, kiitän.

    Niin useat tekevät kaikkensa, että heidän kuoltuaan heidän oman uskonsa ja luottamuksensa mukainen valeminä muodostuu todelliseksi elämäkerraksi.

    "Kaikki menee ohi paitsi menneisyys" on kirjoitettu erään museon seinään Brysselissä.

    Tuota neljännesvuosisadan sääntöä en todellakaan ole koskaan kuullut.

    Lääkärille tuollaista ei ole: kaikki haavurin, lääkärin tai heidän apulaisensa työssään kuulema on sinetöity ikuisesti.

    Onkohan tuokaan iäisyyden suoja totta, vaikka sen kovin usean kovasti oppineen lainoppineen olen kuullut puolijulkisessa tilaisuudessa sanovan ja kiveen hakkaavan?

    Kuten varmasti ymmärretään, mietin elossa olevaa professoria ja 1979 kuollutta kirjailijaa.

    VastaaPoista