Sivun näyttöjä yhteensä

24. helmikuuta 2021

Anna ystävämme


 

 

Vihje: Ylen nyt alkanut ”Anna, a lopussa”, joka päivä klo 17.10, esitetyt osat Areenassa, tulee kuin taivaan lahja vaikeaan ja monelle hankalaan aikaan.

 

Erittäin hyvin tehty sarja, josta ihastuvat kaikki perheen 5-vuotiaista 76-vuotiaisiin puhumattakaan vanhemmista.

 

Vihje on tarpeen, koska ”kaikki” tietävät, että 1800-luvun kanadalainen tyttökirjasarja, joka ilmestyi suomeksi 1920 eli oli esimerkiksi äitini ja anoppini peruskauraa, on haalistunut menneisyyden varjo.

 

Mutta kun ei ole!

 

Luin sen oma aikakauteni ja maailmani ehdoin eli salaa, kuten muutkin tyttökirjat (Runotyttö jne.). Ei miehen maine olisi kestänyt näyttäytymistä likkojen luettavan kanssa. Tarzanit ja Atoroxit ja Intian viidakoista ja aivan kaikki, mitä Jules Verne oli julkaissut ja Dumas ja…

 

Nyt kanadalaiset ja Netflix ovat suorittaneet hienon tempun. Kuvassa näkyvä päähenkilö on ilman muuta maailman luokan löytö, mutta muutkin näyttelijät ovat huippua, kuvaus hivelee ja tarina aukeaa kuin meri Nova Scotian korkean taivaan alla.

 

Meitä on täällä kaksi ammattilaista. Olinhan itsekin arvostelija ja elokuvatoimittaja ja ties mitä. Ja mielipide on: tuskin voi parempaa kuvitella. Tämä mainokselta kuulostava viesti on sukulaisilla ja jälkeläisille, joihin luen myös lukijat.

 

Tulee aika, jolloin lapsuus ja kasvuvuodet ymmärretään kaiken myöhemmän perustaksi ja tällaisen sarjan Kanada esimerkiksi siitä, miten kansat ja ihmiskäsitykset muuttuivat.

 

Ja kaikki on satua! Montgomery kävi uuvuttavaa sotaa vähämielisen pappimiehensä kanssa, sai leiman ”ei-vakava” (not serious) ja niskojen nakkelua arvovaltaiselta taholta, ahneen ja epärehellisen kustantajan – ja muutamassa vuodessa useita kymmeniä miljoonia lukijoita.

 

Kanadalaiset lienevät hiukan nikotelleet, kun tämä sarja on rosoinen, eli esillä on myös hyvin epämiellyttäviä asioita, kuten lasten ja köyhien kohtelu ja alusta loppuun jonkin sortin kristillisyyden nimissä harjoitettu julmuus. Mutta taitavaa väkeä on liikkeellä. Esimeriksi Annan uusi koti on huvittavan mahdoton – kristallilaseja pieneläjillä arkisin, siisteyttä ja suunnitelmallisuutta, ei siis epookkia. Tai vaihtoehtoisesti epookin ydin (tarkoitan historia-viihdettä, lippulaivana Downton Abbey). Todenmukaisuuteen tai asialliseen painokkuuteen ei edes pyritä.

 

”Viihde” eli ennen ”ajanviete” oli entisen yhteiskunnan polttomerkki. Siihen hairahtuneet olivat hulttioita, jotka sietivät saada remmistä, kuteen Anna sarjan takautumissa. Lapsista oli vain haittaa, eikä myöskään naisia kärsinyt kuunnella. – Mutta 1800-luku toi ne ryminällä läpi, meillä päin kärkihahmoina Andersen (kohdittain sietämättömän opettavainen) ja Topelius, ja sitten kansainvälisinä tähtinä Astrid Lindgren ja Tove Janson.

 

Saapa nähdä, olisiko Suomessa naista tai miestä tekemään jotain tämän suuntaista, kun elokuvan ammattitaitoa on. Käsikirjoittajana ottaisin esiin Teuvo Pakkalan. Hänen keskeiset kirjansa ovat muuten verkossa ilmaiseksi, ja jos kieli tuntuu vähän vanhalta, se johtuu siitä, että se on kypsynyt kunnolla. Mutta katsokaa enin tätä Annaa. Lupailen hyvää mieltä.

11 kommenttia:

  1. Teuvo Pakkalahan oli itsekin elokuvaohjaaja, Elonetistä voi katsoa hänen tekeleensä nimeltä Sotapolulla. Lupailen pahaa mieltä.

    VastaaPoista
  2. Kynällä ja kahvilla: Split Second

    Noli turbare circulos meos gr!

    Rutger Hauer joten mainio filkka.

    Kontraindikaatiot

    Sis. paljaan damagen hajua.
    Ei metropelkoisille.
    Huom. Älä kato kylvyssä.

    ☆ hetki: 'We need bigger guns.'

    VastaaPoista
  3. Jaahas, tähän on tultu... plogisti alkaa olla jo niin vanha, että lastenohjelmat kiinnostavat.

    Ja ennen kaikkea niin vanha, että kehtaa kertoakin sen.

    Olen kateellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Anna, ystävämme" ei ole lastenohjelma. Se on K12-sarja, ja jotkin takaumakohdat ovat niin väkivaltaisia, että luokittelu on ihan oikein. Tämä on selvästi K7-tasoa kovempaa.

      Hyvä ohjelma tästä huolimatta.

      Poista
  4. Minäkin olen hurahtanut tähän sarjaan. Uskomattoman hieno. En tosin ole elokuvan ammattilainen. Olen vain aina joskus joutunut katsomaan joidenkin TV:sarjojen trailereita, kun apparaatti on avattu liian paljon ennen uutisia. Ne on hyviä siitä että silloin ainakin tietää mitä ei missään tapauksessa halua katsoa. Siitä onkin pitkä aika kun olen katsonut kokonaan jonkin TV-sarjan. Viimeisin taisi olla Silkkitie.

    VastaaPoista
  5. Blogistille paljon kiitoksia Anna-sarjan kohottamisesta ilon aiheeksi.

    "Annan nuoruusvuodet" julkaistiin uudistettuna suomennoksena vuonna 1961. Sain kirjan lahjaksi tuoreeltaan. Lukeminen paukautti ovet ja ikkunat auki: kuvitteleminen oli sallittua!
    Siitä paikasta kotopiirissä kaikki oli oleva toisin: omenapuut, syreenimaja, lemmikkien sini, koivut, jokitöyrä, isoäidin laajalatvainen tuomi, pionien tuoksupilvet, kaikille niille keksittiin uudet nimet, jotka päätyivät lukolliseen päiväkirjaan.
    Parhaan ystävän kanssa Anna-kirjoja luettiin ääneen, itkettiin, naurettiin – ja pillastuttiin kuin pihaviriät Annan kohtaamista epäoikeudenmukaisuuksista. Henki taisi jäädä päälle, ehkä ittehillinnän kustannuksella.

    On aivan oikein mainita Astrid Lindgren ja Tove Jansson, sillä Peppi Pitkätossu ja Pikku Myy ovat Annan sukulaissieluja.

    VastaaPoista
  6. "Annahan" ón riemastuttava, kyllä sitä voi katsoa niin nuori kuin vanhakin, oli mies tai nainen, ei tarvitse olla kateellinen. Jos ei "saduista" välitä, voi aina ihailla St Edwardinsaaren upeita maisemia, nasevaa replikointia ja yleensä taitavaa näyttelijäntyötä. Mistähän sellainen tyttö siihen on löydettykin? Myös Mathew-isä kaikessa kömpelössa rakastettavuudessaan on hurmaava. Netflix on alkanut tehdä laatutyötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Matthew-isä" on tietenkin "Matthew-setä", Marillan vanhapoika-veli. Ja kirjassa suorastaan patologisen ujo ja naisia (myös naispuolisia lapsia eli tyttöjä!) pelkääväinen, ettei kuuna kullanvalkeana olisi voinut milloinkaan olla romanssin osapuolena, kuten tässä uudessa tv- sarjassa annetaan ymmärtää.

      Puristina minua tietysti harmittaa kaikki Montgomeryn kirjoihin tehdyt muutokset, vaikka ymmärränkin nykyajan TV/suoratoistokatsojan vaatimukset. Tapahtumia on oltava paljon ja niiden on oltava yllättäviä, jännittäviä ja mieluusti vielä dramaattisiakin. Koulukiusaamista! Perheväkivaltaa! Seksuaalisen häirinnän uhkaa! Rasismia! Feminismiä!

      Kirjoissahan mitään tällaista ei ole - eikä voisi kirjoitusajankohta huomioon ottaen ollakaan (1. teos ilmestyi 1908). Toki annetaan ymmärtää, että ennen Avonleaan tuloa Annan elämä oli kovin ankeaa ja työn (lastenhoidon) raskauttamaa, mutta pieksäminen on kyllä ihan käsikirjoittajan omaa mielikuvitusta, sitä kuuluisaa tulkintaa.

      Itse en pidä sarjaa ollenkaan riemastuttavana, päinvastoin, mutta makuasioista ei kannattane kiistellä. Aika moni taisi silti jakaa konservatiivisen näkemykseni, sillä 2020-luvulle päivitetty Anna ei saavuttanut tarpeeksi suurta katsojakuntaa ja tuotantoyhtiö päätti lopettaa sarjan tekemisen kolmen kauden jälkeen. Materiaalia olisi kuitenkin riittänyt: kirjoja on kaikkiaan 8, eikä viimeistä filmatessa olisi edes tarvinnut keksiä synkkää kerrottavaa. Siinä nimittäin eletään Euroopassa riehuvan suursodan (I ms) aikaa ja Kanadasta asti lähdettiin meren taakse sotimaan.

      Poista
  7. Katsoin kokonaan, kaiketi, vuonna 1976 USAn 200 v. juhlallisuuksiin liittyneen sarjan Uusi manner. Muistaakseni se oli hyvin tehty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sarja taisi olla ranskalaista laatutyötä.

      Poista
  8. "Kanadalaiset lienevät hiukan nikotelleet, kun tämä sarja on rosoinen, eli esillä on myös hyvin epämiellyttäviä asioita, kuten lasten ja köyhien kohtelu ja alusta loppuun jonkin sortin kristillisyyden nimissä harjoitettu julmuus. Mutta taitavaa väkeä on liikkeellä. Esimeriksi Annan uusi koti on huvittavan mahdoton – kristallilaseja pieneläjillä arkisin, siisteyttä ja suunnitelmallisuutta, ei siis epookkia. Tai vaihtoehtoisesti epookin ydin (tarkoitan historia-viihdettä, lippulaivana Downton Abbey). Todenmukaisuuteen tai asialliseen painokkuuteen ei edes pyritä."

    Taitavaa, mutta todenmukaisuuteen pyrkimätöntä rosoisuutta mm. kristillisyyden nimissä harjoitetusta julmuudesta ja köyhien sorrosta?

    Tämä tyylilaji tunnettiin jo noin vuosisata sitten. Silloin tosin uudellä jännittävällä sanalla "propaganda" oli pikemminkin ajanmukainen ja tärkeä kaiku poliittisen viestinnän muotona. Kuvatunkaltaista kertomusta levitettiin kovasti Espanjan sisällissotaa ennen ja sen yhteydessä.

    Joskus taannoin luin Arsene Lupin-kirjoja (Don Rosan Arpin Lusene-hommagen ja Rajaniemen Kvanttivaras-sarjan innoittamana). Kirjojen rento ja huoleton ranskalais-nationalis-imperialistinen sovinismi oli paikoin hämmentävää ja huvittavaa. (Ellen väärin muista. Lupin hyvittää pahat tekonsa liittymällä muukalaislegioonaan rakentamaan Ranskan imperiumia).

    Nykyään tilalle on viihteessä tullut vastaavasti rennot heitot joita leimaa... tekisi mieli sanoa hurraa-isänmaallisuus, paitsi ei oikein voi sanoa isänmaalliseksi, kun viestintä suuntautuu vahvasti oman maansa ihmisten perinteitä, elämäntapaa ja menneitä olosuhteita vastaan. Samalla lailla itseään omasta erinomaisuudestaan onnittelevaa kuitenkin. Annaa en ole katsonut, mutta Netflixiin tehdyn epä-Sherlock Holmes-seikkailun Enola Holmes katsoin. Sen viesti 2020-luvun englantilaisille on että toisin kuin Holmes-tarinoista olisi saattanut ehkä päätellä, Britanniassa ei ole mitään hyvää ja säilyttämisen arvoista (mutta oikeiden asioiden puolesta tapahtuvassa terrorismissa taas on).

    Sotavuosina kirjoittamassa esseessään England, Your England, George Orwell optimisesti arvioi että Englanti säilyttäisi omaleimaisen kansallisen kulttuurinsa tapahtuisipa ulkomaalaisen tyrannian maihinnousu tai (Orwellin itsensä toivoma) demokraattinen vallankumous taloudessa ja yhteiskunnassa. Vallankumousta ei tullut (ellei Clement Attleeta lasketa), ja samoin ennustus että tulevaisuuden Englannissakin on ikäneitoja pyöräilemässä syksyisessä aamu-usvassa kirkonmenoihin näyttää epämuodikkaalta. (Nykyään kai pitäisi olla rosoisempaa, kuten kuvausta kuinka ehtoollisen jälkeen uskonnollinen ikäneito antoi Pyhän Hengen nimessä koulussa raippaa oppilaille.)

    Vanhojen nuortenkirjojen filmatisoinneista yleensä, onhan niitä Suomessa viime aikoina tehty, tosin hieman uudemmista. Arvioiden mukaan uusin Pertsa ja Kilu on kuulemma pettymys: käsikirjoittaja ei ilmeisesti tajunnut että realismiin painottuvampi kuvaus 1950-luvun luvun kotkalaisten työläispoikien seikkailuista olisi saattanut olla mielenkiintoinen itsessään, ilman liioiteltuja fantasiaelementtejä. Sitten vuorostaan äitini ymmärtääkseni piti uusimmasta, parin vuoden takaisesta Onneli ja Anneli-elokuvasta (sarja on kaiketi kohtalaisen menestynyt kun leffoja on tehty jo neljä), joka on vielä fantastisempaa satua.

    VastaaPoista