Kunniagalleria

Jokseenkin kaiken tarpeellisen tiedon vakoilija saa maassa muodissa olevasta autosta. Jos esimerkiksi Merkelin maata ei ymmärrä olla pilkkaamatta, Volkswagen-konserni ja Daimler eli Mercedes ovat selvinneet erittäin vakavista tuotantojärjestelmän virheistä ja näyttävät vierivän seuraavaan maaliikenteen aikakauteen liput liehuen. Kiina teki uskomattoman hienon sijoituksen ostamalla Volvon ja jättämällä sitten vapaat kädet sen suunnittelijoille, jotka voivat hyvinkin olla maailman parhaita. Ja Japanin talouden tähdet Toyota, Nissan ja Honda eivät parane valekuristustaudistaan.

Mutta Yhdysvaltain ylivoimainen mieliauto on Kia Telluride 5 X. Ylisuuret tila-autot ja valemaastoautot ovat väistyneet. Telluridea ei pystytä valmistamaan läheskään niin paljon kuin olisi kysyntää.

Ja auto on kuin Trump: kovaääninen, lupaa muodoillaan enemmän kuin pitää, rähisee olemattomille, ei kykene keventämään kenenkään taakkaa.

Neljälitrainen kuutosmoottori hörppii hämmästyttäviä määriä pelkkää bensiiniä, ei tarjoa edes nelivetoa, toisin kuin luulisi, painaa kaksi tonnia, kiihtyy kuin piru ja näkyy useimmiten kaupungeissa, joihin se soveltuu todella huonosti. Pituus viisi metriä. Leveys kaksi metriä.

EU:n päästöraja on 120 g, Telluriden lukema on 259g / km.

Jos keksitti ihmetellä Venäjää, siellä on paikoin edelleen käytössä 1940 amerikkalaisen konseptin perusteella kehitetty T-34 eli suomalaisittain Sotka, V 12 -diesel. Erikoinen maa se Venäjä. Sodan parhaimpiin kuuluva panssari ja hävittäjäkone (Jak) ja kohta sodan jälkeen maailman paras käsiase mm. poliittiseen vaikuttamiseen maapallon eri puolilla, Kalashnikov.

Olen varmaan kertonut, millaista on ajaa sit todella isoa, kuusilitraista Pontiacia Malibusta Los Angelesiin ja takaisin? Kieltämättä siinä kävi mielessä naapurikunnan sanonta ”kukaan ei oo mikään”. Sano Rannanjärvi.

Tiedän vain yhden hyvän kirjailijan, joka on paneutunut oivaltavasti autokauppiaan elämään. Hän oli John Updike. Suomensin hänen romaaninsa ”Autokauppiaan unelmat” ja ”Amerikkalainen tarina” ja vielä erään. Kun ”Rabbit at Rest” ilmestyi, olin muissa puuhissa. Sarjan ensimmäinen, ”Rabbit run” ei ole maineensa veroinen

Silti hattu päästä! Harry ”Rabbit” Angstrom , jonka sukunimeen Updike on piilottanut sanan ”Angst”, on myöhemmän Trumpin äänestäjän perikuva, alkujaan konelatoja pienessä Pennsylvanian kaupungissa, ja sitten appensa autoliikkeen jatkaja, joka siirtyy diilaamaan Toyotaa ja yrittää selostaa sen arvoja punaniskaisille ostajaehdokkailleen.

Romaanissa on jopa S. Lewisiin ja Dreiseriin rinnastaen hienoa se, ettei päähenkilössä ole mitään erinomaista eikä hänellä ole mainittavia ansioita. Hän on vain kerta kaikkiaan amerikkalainen, mikä tässäkin tapauksessa merkitsee hollantilais-saksalaista sukutaustaa sadan vuoden takaa, ellei sitten kerrassaan ruotsalaista. Hänen luonteensa liikkeellä pitävät voimat ovat kiima ja kateus, joista lopulta tulee hänelle myös lankeamus.

Updike on aika paljossa samanlainen kuin suuresti suosimani Bellow ja Doctorow, jotka kuitenkin molemmat ovat minulle hiukan liian sivistyneitä.

Lähivuosikymmeninä paikkaan puutteeni ja luen Norman Mailerein paksut kirjat, koska uskon erehtyneeni Mailerin pakonomaisista paskapuheista niin etten ole huomannut, että hän kuulemma on kuvannut teollista painajaista kuin mikäkin John Cheever (Amerikan Tshehov).

Updikesta lähemmin katso tämä blogi 30.1.2009 ”Updike lepää”.