Heikinheimo

”Mätämunan muistelmia”, jotka ilmestyivät pian kirjoittajan itsemurhan jälkeen 1997, on ihasteltu suorasukaisena kuvauksena Suomen kulttuurielämästä ja maan sivistyneistöstä.

Kun nyt luin sen uudestaan, tai ehkä kolmannen kerran, lupaan muillekin sykähdyttäviä hetkiä. Kyllä kannattaa lukea.

Pari lukuohjetta saattaa auttaa. Tunsin miehen ja kohtalaisen osan hänen kuvauksensa kohteista, Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus mukaan luettuna. Olimme aina hyvissä väleissä. Se saattoi liittyä vaistoon. Heikinheimo jotenkin tiesi, että arvostin syvästi hänen suurta musikaalisuuttaan ja uskollisuuttaan kauneudelle.

Ammattilaisista etenkin akateemiset menettävät joskus kokonaan kykynsä liikuttua. Heikinheimon nuoruuden aikaan kontrapunktin ja sointuopin tunnollinen opettelu tapasi aiheuttaa tällaista. Pahimmassa tapauksessa kentälle jäi taideteosten säilytysnesteessä kelluvia preparaatteja tai teosten runneltuja ruumiita.

Sepon yksi henkilökohtainen ongelma oli yliälykkyys. Siinä mielessä sijoitan hänet tuntemieni ihmisten joukossa samalle hyllylle kuin Donner ja Haavikko. Nyrkkisääntönä: tuollainen ihminen oppii jo keskenkasvuisena tukeutumaan ylivertaiseen kykyynsä, ja hänestä kasvaa ihminen, jolta ei joskus kulu kuin sekunti tai kaksi ymmärtää asia väärin. Seurauksena on yksinäisyys.

Muuan neljäs tuttava. – tässä ei tarvita nimeä – esitti arvioni mukaan huimaavia oivalluksia silloin tällöin. Kysyin kiihtyneenä, mistä tuo ajatus oli peräisin, ja toinen vastasi: ”Kuule, Kemppinen – minä olen niin tyhmä mies että olen joutunut miettimään kaikenlaista aivan itse.” 

Emme puhuneet usein klassisesta sivistyksestä. Hän tiesi minun huomanneen, miten haluton hän oli edes sivuamaan tuota aihetta, jos kuuluvilla oli esimerkiksi Kaimion pariskunta tai muita ihmisiä, jotka olivat oikeasti perehtyneet muinaiskieliin. Ei se mitään. Saarikoski sanoi minulle, että todellisuudessa hänen kreikan taitonsa on surkea, ja minä sanoin, että niin on.

Se sanskritin kielikin meni samaan kasaan kuin pesäpallo ja tykistö – ei Seppo niistä paljon tiennyt. Niiden esillä pitäminen oli kirjoittajan termein hevostelua eli siis hevosen leikkiä, mikä tarkoittaa vitsikkääksi tarkoitettuja tekoja tai puheita, jotka eivät ole vitsikkäitä – esimerkiksi että potkaisee toista mahaan.

Maanis-depressiivisyyteen olisi nykyisin hyviä lääkkeitä. ”Persoonallisuuden eheyden hajoaminen ja siihen liittyä taipumus vetäytyä ihmissuhteista subjektiiviseen miellemaailmaan” mainitaan nykyisin usein lääkehoidon ja terapian syinä.

Valitettavasti suurenmoinen kirjallinen teos on usein myös syvällinen sairaskertomus. 

Kirjoitan tämän osoittaakseni kirjaa, jossa on niin paljon todella mielenkiintoista, mutta myös sanoakseni, että verkostakin löytyvät lukijat, jotka ihastelevat kirjoittajan osuvia röyhkeyksiä, sivuuttavat kirjan todellisen sisällön. Se on sydänjuuria riipaiseva tuskanhuuto lämmön katoamisesta. Ihmisen ääni.