Talvisodan taisteluäidit

Ei missään mennyt sota niin vähällä kuin meillä Pohjanmaalla, paitsi että melkein kaikki pojat kaatuivat.

Meni aika monta kymmentä vuotta ennen kuin käsitin, etteivät vanhat ihmiset halua muistaa oikein menneisyyden tapahtumia. Ei niiden muistojen kanssa olisi voinut elää. Joko ne ovat vajonneet tavattomiin tai muuttuneet joksikin muuksi.

Kävin viemässä äidilleni myrkroonan ja toivottamassa hyvää äitienpäivää. Juttelimme Eurovision eilisistä kilpailuista ja Syyrian pommituksista ja talvisodasta, ja minä kehotin äitiä katsomaan tarkasti jääkiekkoa, koska kisoissa on näkyvissä taas aivan uudenlaista peliä, joka muistuttaa enemmän musiikkia kuin urheilua.

Tuon aina iltapäivälehdet, ja hänelle tulee palvelu taloon Hesari ja Kuvalehti. Hän suunnittelee päivän televisio-ohjelmat aamulla ja minä kysyn, että oliko äitienpäiviä sotien jälkeen. Hän sanoi, ettei ollut koskaan vienyt kukkia omalle äidilleen, joka siis kuoli 1950, kun ei ollut sellaista tapaa, mutta taas meillä kotona äitienpäivää vietettiin ja veljeni kävi kähveltämässä naapurin kukkapenkistä kukan ja lauloi ”Orvokkini tummasilmä”. 

Kerroin että meillä eilen kylässä ollut kolmivuotias touhusi että ”minä näkin sitruunaperhosen”, ja äiti muisti, että noin lapset joskus puhuvat ennen kuin oppivat kieliopin kaikki kummallisuudet. Seppokin kerran sanoi suu väärässä Pekalla, että sä löit mua. Pekka sanoi että en löinyt. Yhdessä arveltiin, että kysymyksessä oli ollut vain koputtaminen, ja asia oli sillä hoidettu.

Etenkin blogeja kannattaa kirjoittaa, ellei ole mitään erikoista asiaa. Televisiossa sanotaan, ettei vuoden 1917 tapahtumista ole ehkä kerrottu koko totuutta. Ei varmasti olekaan. Itse olen lukenut paperilta ja kuunnellut ja keskustellut isoisäni kanssa tapahtumista vuodesta 1916 alkaen ja kuullut paljon sellaista, mitä ei ole kirjoissa.

Vammalan polttamista johti eräs Salminen, joka oli päästetty aatteen nimessä mielisairaalasta ja joka ammuskeli uuden asemansa kunniaksi vastaantulijoita. Valkoiset ampuivat pikkupoikia kuin jäniksiä ja löivät lakin puhki aidan seipääseen. Ja tosiaan, Hämeenlinnan Poltinahon kasarmeilla kuljin isoisän karttapiirroksen kanssa. Kerrostalojen rakentaminen Lahden Hennalaan on hyvä ajatus; isoisä istui siellä ”silakanruodossa” kymmenen tuhannen muun kanssa yritettyään kiertää Lammin Syrjäntaan metsien kautta.

Historia on historiankirjoittajien tarinaa, jossa uskotteleminen näyttelee suurta osaa. Oman saan vuoden historiani oleelliset palaset ovat yllättävän suurin osin naisten kertomuksia. Miten tätini lähetti kaksoisveljelleen rintamalle syntymäpäivälahjaksi kakun, jonka ainekset olivat ruisjauhoa, puolukkaa ja sakariinia, ja sai kiitos kirjeen, jonka mukaan leivonnainen oli törkeän hyvää.

Ja opettajani ja hänen ystävättärensä kertoivat kasakoista, santarmeista ja jääkäreistä, joista alettiin tietää viimeistään 1917. Yksikin Passin poika oli niin pienikokoinen että joutui kiipeämään seinälle koputtaessaan ruutuun ja kuiskiessaan, että äitee, minä täällä, Eemeli, ja varokaa ettei väki herää. Ja äitini kertoma kymmenestä vihkiparista alttarilla samanaikaisesti ja kahdestatoista hautaan siunattavasta kerralla.

Jotkut moittivat sota-aiheitani. He eivät taida ymmärtää, että kasvoin mielikuvien maailmassa, keskellä kumeaa vaikenemista. Ja se on jatkunut sitä erin.