Herrojen hissit

Kerran kauan sitten ihmettelin tässä blogissa, miksi historia tuntee sellaisia merkittäviin saavutuksiin yltäneitä asianajajia kuin Robespierre ja Lenin, tai sitten maita ja kulttuureja, joissa joka toisella valtiollisella merkkimiehellä on lakimiehen koulutus ja kokemusta asioitten ajamisesta – mutta ei meillä.

Tuo käsitykseni oli väärä.

Joskus olen huokaillut ääneen, että miksi ei Suomessa ole kirjoitettu asianajosta mielenkiintoista historiaa. Tuntemani kirjat, joita ei kyllä ole monta, ovat kuivakiskoisia ja suppeita.

Vasta nyt käsitän, että pitäisi ajatella ennen kuin sanoo, ja ajatteleminen olisi hyvä tukea tutkimukseen. Ja sepä olisikin tässä tapauksessa vaikeaa, ehkä mahdotontakin.

Ryhdyin katsomaan, mikä Suomen Pankin pääjohtaja ja ministerinäkin ollut Rainer von Fieandt oli ennen tätä näkyvää uraansa. Asianajaja. Hän oli nuorena pidempäänkin niissä töissä. Kysymyksessä oli Asianajotoimisto Kaarlo Castrén, joka tarvitsi toimistoonsa apua toimiessaan itse pääministerinä. Tämä oli 1920-luvun alkua.

Samaan aikaan Väinö Tanner piti aate- ja ammattiveljensä kanssa asianajotoimistoa Hakaniemessä, mutta pian politiikka ja Elanto nielivät miehen, onneksi jos saan esittää mielipiteen.

Jo alle 30-vuotiaana koko maan mittakaavassa kyvykkäimpiin asianajajiin luettiin Risto Ryti. Toimisto, Serlachius & Ryti, on nimenä edelleen olemassa. Tuleva pääjohtaja ja presidentti sai julkisuuttakin jouduttuaan mukaan Alfred Kordelinin murhaan johtaneisiin tapahtumiin 1917, mutta käsitykseni mukaan osittain Kordelinin, osittain muiden varoilla perustetut merkittävät säätiöt ja rahastot olivat Rytin käsialaa ja hän istui niiden hallinnossa varsin pitkään.

Paasikivi oi juristi, mutta osoittautui jumalattoman nuorena niin eteväksi että päätyi senaattoriksi (ministeriksi) ja finanssimieheksi. Ståhlbergista en tiedä, mutta Svihufvud jäi historiaankin prokuraattori (oikeuskansleri) Soisalon-Soinisen ampujan puolustusasianajajana. Vaikka hän oli ukkotuomarin perikuva, itse asiassa hän toimi kihlakunnantuomarina aika lyhyen ajan. Tanner, jonka titteli siviilissä oli hovioikeuden auskultantti, tosin ehti ilmoittautua hänelle käräjäharjoittelua ja varatuomarin tittelin hankkimista varten, mutta muut kiireet veivät.

Eri Castrénit, useat Snellmanit ja vastaavat, esimerkiksi Antti Hackzell, hoitivat todella vaativia järjestelyjä. Hjalmar Procopén joku voi muistaa nimeltä, koska hän toimi näkyvästi diplomaattina, mutta saman toimisto Lasse Hornborg lienee ollut yksi niistä, jonka puoleen käännyttiin, kun todella isot asiat menivät pahasti poskelleen.

Ja erilaiset liitot peittävät näkyvistä ja poistavat tietoisuudesta henkilöitä, jotka tekivät hyvin merkittävän päivätyön järjestellessään esimerkiksi metsäteollisuuden ajoittain kiharaisia asioita tai istuivat muuten vain avustamassa työnantajia. Itä-Karjalan sotilashallinnon asioita järjesteli myöhempi professori ja ministeri Veli Merikoski. Pitkäaikainen ministeri ja professori T.M. Kivimäki oli kouliintunut muutenkin hyvistä suhteistaan tunnetussa turkulaisessa Tulenheimon ja Katajan toimistossa, kun taas Y.J. Hakulinen napattiin kansliapäälliköksi, korkeimman oikeuden jäseneksi, professoriksi ja niin edelleen tamperelaisen asianajotoimiston tiskin takaa.

Rohkenen esittää tulkinnan, joka on päinvastainen vanhaan luulooni verrattuna. Meilläkin on vanhastaan osattu johdatella yleistä mielipidettä ja usein niin taitavasti, ettei herrasväki huomaa edes kysyä, kuka kuiskaa.