Laulut ja leivät

Usean hyvän kommentin johdosta on kuitenkin huomautettava lisää.

Ei ole niin, että kirjoittaja liruttelee vain niitä lauluja, joista saa palkan. Tärkeä ero on sekin, onko kirjoittaja tai puhuja omalla asiallaan vai toisen asialla.

Mielestäni esimerkiksi peruskoulun opettaja ei saa puhua eikä kirjoittaa aivan mitä sattuu, koska ammatissaan hän on osa koululaitosta niin että kehotus kivittää poliisiautoja ja potkia palomiehiä olisi peräti outo.

Joskus nuorena Korkeimman oikeuden esittelijänä kysyin, voisinko kirjoittaa esitetyn pyynnön johdosta jonkin asian luonnonsuojeluväen lehteen. Vastaus oli, ettei sellainen oikein käy päinsä. Myös alan tieteellisiin lehtiin (Lakimies, JFT, DL) kirjoittamista pidettiin aika pahana, koska joku olisi voinut saada sen käsityksen, että kysymyksessä on tuomioistuimen oma kannanotto tai mahdollisesti, että esittelijä luulee itsestään liikoja. 

Olen kertonut usein tässä blogissa, miten vapauttavaa oli päästä oikean työn makuun yli kymmenen vuoden säännöllisen Helsingin Sanomiin kirjoittamisen jälkeen. Sanomalehdessä minua ei mielestäni mitenkään suitsittu, mutta olin hyvin selvillä siitä, että jos haukun kirjallisuusarvostelussa jonkun tekijän, tämä voi ottaa ja hypätä Lauttasaaren sillalta mereen. Tuon lehden asema oli pahimmillaan ihmisen uraan ja itsetuntoon vaikuttava.

Ja oli käänteinen vaikutus. Kaikenlaisia vuorineuvoksia juoksenteli toiselta puolen katua vatkaamaan kättä, esittämään lähempää tuttavuutta ja kysymään, kävisikö grogi Seurahuoneella. Se oli nolostuttavaa, koska siinä haluttiin hivellä lehden arvovaltaa kirjoittajan kustannuksella. Olisi halunnut sanoa, että en minä kuulkaa ole se Erkko. Erkko on lihavampi.

Tänäkin päivänä elämäkertateoksissa esiintyy sama virhe. Sanotaan esimerkiksi ”Koskenniemi” vaikka haluttaisiin sanoa ”Uusi Suomi”, johon Koskenniemi kirjoitti arvosteluja. Kustantajan painoivat niistä sitaatteja kirjojen takakanteen. Uusi Suomi oli toiseksi suurin sanomalehti ja kulttuuriosasto arvovaltaisin, kunnes eräät päätoimittajat alkoivat suorittaa järjestelyjä ja puhdistuksia, joiden johdosta kaikki siirtyivät Helsingin Sanomiin. 

Kirjan kirjoittajilla puolestaan oli halu ja hinku saada kuuluisuutta ja rahaa. Siksi esimerkiksi blogin kommentoijista jotkut päätyvät vieläkin ilmaisuihin, joista päätellen luulisi blogistin olevan heidän mielisuosionsa varassa. He esiintyvät kuin yleisö, jonka kättentaputusten määrästä olisi aihettaa ottaa opikseen.

Mielipiteissä eli kommenteissa kiinnostaa kuitenkin sisältö. Ja anonyymeissä tai nimimerkillä varustetuissa kirjoituksissa kiinnostaa uskottavuus. Aika usein kirjoittaja on joku, joka oikeasti ymmärtää asioista ja tuntee näin menetellen olevansa vapaa sanomaan niin kuin asia on.

Vahinko että muuan tapa on jäänyt käytöstä. Isäni papereista löysin joitakin lähettämättömiä kirjeitä, jotka hän oli osoittanut minulle. Ne ovat nyt odottaneet jatkotoimia puolikin vuosisataa. Eräät ovat antoisampia kuin lähetetyt. Tulkitsen niistä, että minun oli ollut määrä hankkia nimellemme kunniaa ja lisäksi jokin määrä mainetta. Hankkimatta jäi. Mutta eivät olleet keinotkaan häävejä. Toisaalta kädessäni on arvokas dokumentti siitä, miten vahvasti maassa haluttiin päästä ”eteenpäin elämässä”. Niin aina.