Eilen illalla pistäytyivät mielessä laulujen sanat. Eräistä
syistä käänsin taannoin parit laulun sanat ja kävin läpi joitakin vanhoja ja
katsoin taas kerran Liisa Ryömän mestarillisia Bellmaneja. Jos sana kiirii
tästä Ryömälle, pyytäisin lupaa julkaista tässä blogissa pari noista
suomennoksista malliksi, palkkiota maksamatta.
Ilta oli nimittäin näitä, joita suurempaa etuoikeutta ja
ylellisyyttä ei maailmassa liene, ainakaan pohjoisella pallonpuoliskolla. Pihan
poikki saunaan melkein kelteisillään keväässä pikkulintujen parkuessa kevättä,
ja kuukin oli järjestetty taivaalle, muuten jokseenkin äänetöntä ja
turvallisuutta ja kaupungin houkutuksien ääreen vain puolen tunnin matka,
nykyisin usein julkisilla kulkuneuvoilla, jotka joku toinen pysäköi, ja kun
linja-autoasemalla Kampissa on niin hauska vilkuilla alta kulmain ihmisiä,
jotka kieppuvat pyydystäen omaa häntäänsä sielu säilykepurkissa.
Kommentoija oli, totesin sitten, maininnut juuri tuon saunan
lauteilla pohdiskelemani ajatuksen, joka lähtee tässä kirkkohallitukselle
tiedoksi.
Toisella kommentoijalle vastaan samalla, että en luullakseni
pystyisi omin neuvoin selvittämään kommentoijien henkilöllisyyttä. Minulla ei
ole teistä mitään muuta tietoa kuin se, mikä teksteistänne ilmenee, ja niin on
oikein hyvä. Toisin kuin monet pidän anonyymia kommentointia hyvänä asiana.
Johtuisiko asenteeni siitä, että vanhana virkamiehenä haluan pitää yllä eroa
keskustelun ja kannanottojen välillä.
Joskus katson Google Analytics –ohjelmalla lähtöpalvelimia,
koska epäilen, että lukijoitteni keski-ikä on yli 70 vuotta. Ei se ole, koska
ainakin puolet lukijoista postaa kommenttinsa kaupungin, yliopistojen tai
ministeriöiden koneilta eli töistä.
”Jeesu, aarteheni” on siis Klemetin suomennos Bachin
motetista, joka ehkä on kaikkien aikojen kaiken musiikin suurenmoisin teos.
Matteus- tai Johannes-passion sanominen teokseksi on tietenkin oikein mutta
outoa, vähän kuin sanoisi Venetsian kaupunkia teokseksi.
Joitakin kymmeniä vuosia on ollut täysin selvää, että kaikki
Bach lauletaan alkukielellä, ja oopperat samoin. Oopperassa on tekstityslaite,
kirkoissa ei.
Olen keskustellut tästä asiasta laulajien kanssa ja tiedän
heidän mielipiteensä, joka on ilman muuta oikea. Hynninen muistaakseni lauloi
pari esimerkkiäkin siitä, miten hankalalta ”Pajatso” nimiaaria kuulostaa
saksaksi. Italiaksi aaria alkaa oikein pitkällä ja tuskaisella ärrällä, ridi,
mutta saksaksi ällällä, lache. Itse olen kuullut passioita sekä ranskaksi että
englanniksi, ja omituiselta ne kieltämättä kuulostavat.
Luulen olevani yksityiskohtaisesti selvillä siitä, miten
monin tavoin juuri Bach otti sävellyksisä huomioon äänteet ja sanat ja
loppusoinnutkin. Jumalan riimipari on pilkka ja syyllisyyden kärsimys (Gott –
Spott: Schuld – Geduld). Moteteissa Bach ”säveltää” jopa ö-kirjaimen aivan eri
tavalla kuin oon, hiukan kuten Sibelius ymmärsi tehdä ”Sydämeni laulussa”.
Mutta minulla on Klemetin Matteus-passion suomennos ja ne
kaksi muuta paljon uudempaa, joita ei enää kuule. Klemetin käännös on muuten
paras, nimenomaan hiukan paranneltuna (”ihmisen poika on ylenannettava…”).
Tietenkin se on täynnä vanhentuneita lyhennyksiä (”vaikeiroi, syön kallein oi”)
ja todella omituisia sanoja, kuten Kalevalasta poimittu ukkosta tarkoittava ”pauanne”,
joka tietenkin paukahtaa mukavasti laulettaessa. Siis uumentes aueta anna sa
horna, mies langeta katala, petollinen.
Aina välillä joudun selittämään, mitä esimerkiksi
kantaateissa lauletaan, koska juuri kukaan ei osaa enää saksaa eikä varsinkaan
1700-luvun tai koraalien 1500-luvun saksaa.
Mietiskelen, onko lopulta musiikinkaan kannalta
yhdentekevää, lauletaanko ”syvyydestä minä huudan sinua, Herra” vai ”on ihanata
ylistää”.
Ooppera on sitten eri luokka ja liikutus. En todellakaan
ymmärrä venäjäksi laulettua Godunovia tai Oneginia. Ohjelmavihkosesta saan
käsityksen, että teksti on aika hyvää ja sisältää paljon mielenkiintoisia
käänteitä. Mozartilla Taikahuilu ja Cosi fan tutte ovat tekstiltään
suhteellisen yhdentekevää höpöä, mutta Ryöstä Serljista sisältää islamin
uskoisten pilkkaa ja Don Giovanni on tekstiltäänkin erinomaisen hyvä. Verdi
puolestaan käytti laajasti mm. Shakespearea.
Siis viaton kysymys ilman varsinaista omaa kannanottoa. Mitä
mieltä olette, oopperat ja kuorot – eikö eräissä teoksissa kannattaisi ottaa
taas mallia teattereiden musikaaleista. On siihen syy, ettei Annie
Mestariampujaa tai Viulunsoitajaa katolla esitetty Suomessa englanniksi, kuten
kai ei musikaaleja yleensäkään eikä operetteja usein. Sillä jos miehen täyttää,
silloin miestä ei voi käyttää…
Täs kiepun mä häntääni pyydystäen
VastaaPoistaja sieluni säilykepurkkia availen:
Muistan että lapsena kuulin teokset kökösti suomennettuna, mutta ei se häirinnyt mitenkään.
Musiikin voima puhutteli.
Aikuisena vasta alkoi sofistikointi.
Huomasin, että jotkut suomentajat olivat kiireessä keksineet sanoja täysin omasta päästään,
jotkut oopperaohjaajat vastaavasti eivät olleet vaivautuneet selvittämään mitä teoksessa oikeasti tapahtuu.
Joidenkin laulujen sisältö oli muutettu hengelliseksi.
Bellmannin suomennoksia muuten olisi mielenkiintoista tässä lukea. Häämatka on kai alkuperäissanolltaan ollut paljon karskimpi kuin: "On neitonen kaino, herttainen."
Mietin hetken kiitollisuuden tunnetta.
Tunnen sitä myös nykyään kovin usein.
Silmät kostuvat tuosta Hymyilevän Apollon säkeestä: Oi, kiitos sä Luojani armollinen...
Se liekö seniilisen melankoliani seuralaisia,
toppuuttaneeko vain jatkamasta tuulta päin?
Mitä auttaa kilvoitus, kun tällainen on loppu!
Rämmin vielä kerran!
Nuo kaksi edellä ovat Kokkosen Viimeisiä kiusauksia.
Ajatelkaa jos ne pitäisi kääntää italiaksi.
Kieli sinänsä on musiikkia.
Tutustuin Heikki Klemetin Matteus-passion suomennokseen, kun ostimme Anna Magdalena Bachin kronikan filmikopion Jean-Marie Straubilta ja Danièle Huillet'lta joitakin vuosia sitten. Valmistin suomalaiset tekstit ja käytin Klemettiä. Tuossa elokuvassa laulujen, passioiden ym. sanat ovat tärkeitä.
VastaaPoistaKun Ingmar Bergman filmasi Taikahuilun, hän filmasi sen ruotsiksi ja käytti Alf Henrikssonin käännöstä, jossa on erivapauksia alkutekstiin. Myös Bergmanille libretto oli tärkeä. Haarniskoitujen kuoro oli hänelle teoksen köli. Minulle käännekohta on Tamino epätoivon pohjalla: "O ewige Nacht! Wann wirst du schwinden? Wann wird das Licht mein Auge finden?" Näkymätön kuoro: "Bald, bald, Jüngling, oder nie!"
Bergman saksi myös vähän Taikahuilun librettoa.
PoistaKatsoin tämän oopperaelokuvan jokin aika sitten, ja mietin onko saatavissa dvd:nä.
Se on visuaalisesti hyvin kaunis ja niin hienot roolihahmot, esimerkiksi Erik Saedenin Sprecher, Håkan Hagegårdin Papageno - ja oi, Irma Urrila!
Tukholman Kuninkaallisessa menee muuten mielenkiintoinen Taikahuilu, ei mikään lasten versio.
PoistaAbsurdeja aineksia on ohjauksessa käytetty onnistuneesti.
Kyllä on dvd:nä, hyllyssäni on oheinen editio:
Poistahttp://www.criterion.com/films/613-the-magic-flute
Saatavilla useammista nettikaupoista.
Aika jännä on myös Kenneth Branaghin ohjaama Stephen Fryn sovittama versio Taikahuilusta:
http://www.imdb.com/title/tt0475331/?mode=desktop&ref_=m_ft_dsk
Pidän Venetsiaa, Barcelonaa (Gaudi) ja Bachin passioita ilman muuta teoksina. Ne ovat ihmisen tekemiä. Sain kerran esimieheltäni risua, kun kirjoitin suuren laivaonnettomuuden mahdolliseksi syyksi "inhimillistä virhettä". Esimies rynni toimitukseen ja haukkui juttuani asenteelliseksi.
VastaaPoistaAika kovalla äänellä hän läksytti: " Se oli ihmisen tekemä virhe, jos tekniikka pelasi. Eikä siinä ole mitään puolusteltavaa, kaikkein vähiten sanomalehdellä! Ammattilaisen väärän harkinnan tai ohjausvirheen kutsuminen "inhimilliseksi" kertoo lukijoille, että virhe on lehden mukaan jollain tavoin hyväksyttävä tai anteeksiannettava, kun sen teki ihminen eikä kone - joka sekin on ihmisen tekemä."
Venetsia, Firenze ja Bachin teokset ovat kauniita töitä - itsekseen, sinänsä. Ihmisen tekemiä ihmiselle. Läksytyksestä opin, etten käytä onnistuneiden tai epäonnistuneiden, hyvien tai pahojen teosten tai tekojen yhteydessä sanaa "inhimillinen".
Kas,annoit ilmeisesti esimiehellesi vihdoin MIELEKÄSTÄ tekemistä, samalla hän paljasti oman pikkusieluisuutensa,
Poistaja kanavoi kaunansa.
"eikö eräissä teoksissa kannattaisi ottaa taas mallia teattereiden musikaaleista."
VastaaPoistaSuomi on tunnekieleni: vain sillä laulettu koskettaa sydäntä, vieraalla kielellä oleva on kaunista luritusta, joka koskettaa esteettistä minää taikka järkeä.
Kerran hermostuin sinuun kun täynnä pulleaa pöyhkeyttä väitit että Bellmania ei voi laulaa kuin ruotsiksi. No totta kai se ruotsiksi on uskottavampaa! (Sarkiakin on suomeksi sarkiampaa. Tai Saarikoski, se on vielä sarkiampaa.) Liisa Ryömän suomennokset on uskottavia.
VastaaPoistaPs. Minulla on kirja jossa nimimerkki Reino Hirviseppä on suomentanut Bellmania. Sitä kautta kyllä ymmärrän että... no, en tiedä, mitä ymmärrän. Palle oli ihan ainutkertainen ihminen. (Onneksi.)
Figaron häät on monin kohdin niin lähellä sitcomia, ettei se oikein toimi ilman täydellistä kuuloa ja kielitaitoa - taikka tekstitystä.
VastaaPoista