Metsässä soi

Aamulla viideltä en käsittänyt, miksi kukaan ei vastaa, vaikka metsässä soi puhelin, monta puhelinta. Luulin että polttoöljyä tuodaan autolla ja kuski kysyy, mutta linnut ne vain soittelivat toisilleen. Eilen ja toissa iltana tässä karjahteli satakieli. Se on säilyttänyt maineensa, vaikka kanta on kasvanut sata vuotta. Se ei ole harvinaisuus. Isäni ja isoäitini tiesivät, ettei sitä muualla ole kuin Monrepoossa eli siis Kaakkois-Suomessa. Niin ehkä kerran oli. Kummana pidettiin muutama vuosikymmen sitten myös kuhankeittäjää, joka pesi meillä Saimaalla.

Varhaisimman lapsuuden lintukortteja en ole unohtanut. Välillä katselen huutokauppailmoituksista, olisiko myydä. Kyllä kai ne on pelattu resuiksi ja hukattu. Ensimmäinen tai ainakin pakan päällimmäinen oli lapinkiuru ja neljäs oli kuhankeittäjä.

Se oli Oriolus. Lapinkiurusta tehtiin tunturikiuru. Se oli sama suuri nimistön uudistus, jossa tynnyrilinnusta tuli tiltaltti. Mikäpä siinäkään.

Punapäinen tikka katsoo killisilmällä rungon toiselta puolelta, kiertää ja katsoo toisellakin silmällä yhtä häijysti. Orava pitelee käpyä vain toisella käpälällä kärttyisenä kävijälle.

Raymond Chandleria kiitetään nykyisin aiheellisesti mutta väärin perustein. Tuo tikka ja orava oli Marlowen käynnistä vuoristomökillä. Närhikin käväisee kuvassa. Tiedän sen paikan ja Los Angelesin lämmön heinäkuulla. Vaikea sanoa, kumpi on epämiellyttävämpi.

Kun paikka on kuvattu muutamalla hyvin valitulla sanalla, vähin adjektiivein, lukija ei huomaa, että siinä oli koko poliisiromaanin (”The Lady in the Lake”) rakenne. Lukija tuntee vaistomaisesti, että pian tapahtuu jotain epämiellyttävää. Pian tapahtuu jotain erittäin epämiellyttävää. Järvessä on nainen, ja vielä väärä.

Chandleria kiitetään kerronnan letkeydestä ja luultavasti myös vitsailusta, vaikka se vaikuttaa nyt lukien erikoisen väljähtyneeltä. Onneksi nokkelat vastaukset menivät muodista 60-luvulla. Chandler kuoli 50-luvulla leikittyään elämällä samalla tavalla kuin kirjoissaan kuolemalla. Hän oli amerikkalainen mutta komeissa brittikouluissa kasvatettu. Sellaisesta ei seuraa hyvä Kaliforniassa. Mutta kirjailijana hän on hyvä väljyytensä takia, parempi kuin kaverinsa William Faulkner. He istuivat samoihin aikoihin Warnerin veljesten vankeina kyhäämässä käsikirjoituksia. Faulkner kirjoitti Chandlerin ”Syvän unen” käsikirjoituksen ja se puolestaan saattoi olla elokuva, joka auttoi muutaman vuoden kuluttua Orson Wellesin oikean ohjauksen jäljille ja Greg Tolandin valokuvamaan varjoja, etenkin varjoja kasvoilla.

Jos käy niin oudosti, että luette tätä Los Angelesissa, Pasadenassa on paljon paikkoja, joissa Humphrey Bogart voisi kävellä Philip Marlowea esittäen niin ettei taustoihin tarvittaisi minkäänlaisia muutoksia. Oikeustalon lähellä on pari korttelia, joita kävellessä alkaa pelätä, että nurkan takaa ajaa ambulanssilla Ernest Hemingay kysyen, missä on ensimmäinen maailmansota.

Los Angeles on riippuva kaupunki. Se katoaa joskus näkyvistä ja muuttuu välillä aivan toiseksi. Chandlerin eräillä tapahtumapaikoilla poliisitkaan eivät tohdi liikkua kuin panssaroiduilla miehistönkuljetusajoneuvoilla. Ennen niillä makaili humalaisia kotiinpalaajia lompakko päänalusena. Tosin James Ellroy on otettava kiinni siitä, että uusimmassa kirjassaan Perfidia hän kirjoittaa henkilöitä myöten Chandleria uusiksi, ja tekee hyvin siinä. Kaikki todella hyvät kirjat olisi plagioitava ainakin kerran sukupolvessa.

Italo Calvino (Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle) ylistää kirjoittamisessa ja kaupunkisuunnittelussa keveyttä. Kyllä hän mainitsee moninkertaisuuden ohella myös nopeuden.

Calvinoa ja Chandleria yhdistää se tosiasia, että he ovat molemmat kuolleet. Lähipäivinä mietin, mitä tehdä kolmannen vainajan kanssa. Aivan hiljan mainitsemani William L. Shirer, jonka kauan sitten suomeksi ilmestynyt ”Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho” on hyvin ajankohtainen, on saanut juuri nyt elämäkerran.

Shirerin tiedot ovat tietenkin vanhentuneita ja vajaita, mutta hän oleskeli Berliinissä ja sitten muuten Euroopassa ja hän oli uutismies vailla vertaa. Itse asiassa hän oli radiojournalismin uranuurtajia, kunnes sai potkut kommunismista epäiltynä ja aikansa sitä surtuaan ryhtyi kirjoittamaan tätä natsikirjaansa.

Sitä ilahtuu kun saa silmiinsä kirjan, jossa joku on selvästi tehnyt parhaansa kuvataukseen merkillisen elämäntarinan. Ilmoitan kertakaikkisesti, että natsisimi ja stalinismi ovat ne kaksi oman elinaikani ilmiötä, joilta on luulekaan pääseväni rauhaan. Kaikki hyvät tutkimukset ja kuvaukset johtavat aina samaan kysymykseen: miten kukaan täysijärkisen kirjoissa kulkeva saattoi suhtautua tällaiseen vakavasti.