Peter Englund, ”Stridens skönhet och sorg, första
världskrigets inledande i 68 korta kapitel (2014)“ (Sodan kauneus ja kauheus,
2009) menestyy myös käännöksinä yli kahdellakymmenellä kielellä. Englund on
ylivoimaisesti pohjoismaiden johtava historiantutkija ja esseisti. Hän on
kouluttautunut huolellisesti tutkijaksi ja saanut samoilla kirjoilla (Pultava)
kiitosta sekä kateellisilta ammattitovereilta että yleisöltä. Hän on Ruotsin
akatemian jäsen ja Nobel-komitean pysyvä sihteeri. Hän on maailma huipulla.
Syystä en saa selvää, mutta en osaa olla innostunut
Englundista. Jo ”Pultava” suorastaan harmitti minua hiukan. Mielestäni tuokin
kertomus ruotsalaisen sodan ja sodanjohdon hulluudesta oli mestaroiva ja
yksipuolinen. Se huusi rinnalleen epäsosialidemokraattista maailmaa,
esimerkiksi Frans G. Bengtssonia, joka ihaili Kaarle XII:ta ja sanoi sen.
Kaupallisuuden ja yleisön kosiskelun ongelma on sisäisen
johdonmukaisuuden puute. Bengtsson on perinteinen oikeistolainen. Myös
historian kuvaajana hän henkii samaa vastuuttomuutta kuin kuvitteellinen
sankarinsa Orm Punainen. FGB siis ei ollut tutkija, yhtä vähän kuin Grimberg.
Englund on minulle niin kuin koppalakkia käyttävä limousinen
kuljettaja, joka on nähtävyyksiä luonnehtiessaan ja reittejä valitessaan kerta kaikkiaan
päättänyt lyödä takapenkin nahkapolstereilla hyllyvät arvohenkilöt ällikällä.
Oma historiantutkijan urani katkesi samaan kuin monen muun,
tulin tapaturmaisesti professoriksi. Mielessäni taisi käydä vuosisatainen
kiteytys, että nyt jää se saatanan tutkimus. Joka tapauksessa – jos asenteeni
taustalla on kateutta, asiassa ei ole enempää ihmettelemistä.
Suosittelen siis kirjaa. Tämä on ratkaisevasti laajennettu
ja parannettu laitos tuosta muutaman vuoden takaisesta, ja kuten jutun kuvasta
näkee, Englund on löytänyt kultasuonen. Sarja tulee jatkumaan kirjoilla 1915
jne. Niitä ei ole vielä kirjoitettu, mutta pakettia markkinoidaan jo.
Uutta on tietoisesti kaunokirjallinen tapa rakentaa
kokonaisuus aikalaislähteistä. Tässä kirjassa on otteita kirjeistä,
päiväkirjoista, kirjoituksista ja kirjoista. Suurin osa kirjoittajista on
tuntemattomia, rivimiehiä, vapaaehtoisia naisia. Muutamat henkilöt ovat hyvin
kuuluisia, kuten Kafka, Musil ja Kokoschka. Alkuperäistekstit on kehystetty
asiantuntevasti pienoisessein, joista löytyy tausta ja tarkoitus. Kokonaisuus
on sekä sydäntä särkevä että tietoja syventävä. Kirjoitukset lyövät kohdittain
toisiaan korvalle. Syvyysvaikutelma syntyy vain kilpailevista ääriviivoista.
Kokonaisuus on vahvasti kirjoittajansa makuinen.
Olen aivan samaa mieltä Englundin kanssa, että ihmisillä,
varsinkin herralta haisevilla, on aivan liian edullinen käsitys itsestään.
Toisinpäin, on tuskin mahdollista ylikorostaa ihmisten hulluutta, varsinkin
valmiutta heittäytyä täysin mielettömien ja tuhoisien tunteiden
kuljetettavaksi.
Varhaisten tutkijoiden selvittämä Amerikan luoteisrannikon Kwakwaka'wakw-kulttuurin (tämä ei ole vitsi) potlatch näyttää olevan myös Suuren
Eurooppalaisen Perinteen kiteytymä. Tittelien eli arvonimien voimalla ihmiset
symbolisessa vaihtokaupassa tuhoavat tavaransa, huovat ja vuodat, voidakseen
ilokseen tuntea itsensä huomattaviksi henkilöiksi.
Teksti toisensa jälkeen täydentää kuvaa suuresta riemusta,
kun halveksittava turvallisuus ja kasvava vauraus vaihdettiin sankarikuolemaan
kaiken sen alttarilla, mikä vielä oli pyhää ja kaunista.
Tässä kirjassa yleinen päihtymys ei ole vielä törmännyt
todellisuuteen. On varmaa, että seuraavassa niteessä esiintyvät Ypres I ja
Somme ja lukijalle tulee selväksi, että pyhän ja kauniin alttaria koristivat
suolenpätkän, ja paska haisi.
Se jää nähtäväksi, missä määrin Englund onnistuu nostamaan
näkyville ensimmäisen maailmansodan taisteluhautojen, korpraali ja
taistelulähetti A. Hitleriin / (Linzin työväen palloseura), henkilöityvän
hankitun psykopatian. Euroopan ihmeestä haudottiin sellaisia poikasia, jotka
olivat lähes tai täysin tunnottomia toisten kärsimykselle, ja yhdelle ja
samalle tunkiolle joutuivat filosofialta vaikuttaneet opinkaavat, uskonnot ja
politiikat. Yksi tunnettu uhri oli kuvitelma työläisten kansainvälisestä
veljeydestä. Tuo vuosikymmeniä rakennettu aate kaatui kahdessa tunnissa
Berliinissä, Wienissä ja Pariisissa. Moskovassa siitä ei ollut 1914 kuultu
puhuttavankaan.
Ensimmäisestä maailmansodasta ei ole edes 100-vuotispäivän
kunniaksi kunnon kirjaa. Sanon huomenna pari sanaa Gilbertistää Keeganista ja
Liddell Hartista. Tuoteselosteena toistan, että oma historiankäsitykseni on
Ranskan postmodernin jälkeinen ajattelutapa lisättynä luonnontieteillä.
Jos julkaisisin itse vielä tutkimuksen, kuten ehkä teenkin,
sen nimi olisi ”Suomen ja Skandinavian Perhosten historia heidän itsensä
kertomana”. […]
Sodan kauneus II
[…]
Eilinen ”Perhosten historia” ei ole joutava vitsi.
Lähiympäristön ja yllättäen suurempienkin alueiden tila on laskettavissa perhosten
lukumäärästä ja luettavissa niiden siivistä. Esimerkki mutaatioista on eräs
perhonen, joka lyhyessä ajassa eli noiden sadassa vuodessa muutti väriään
ilmansaasteiden myötä sulautuakseen jatkuvasti puiden runkoihin saalistavien
pikkulintujen katseilta. Perhonen jäljitteli nokea ja rikkivetyjen aiheuttamia
arpia.
Luultavasti I maailmansota aiheutti huomattavasti suuremman
ympäristön muutoksen kuin toinen sota, napalm (Tokio) ja atomipommi huomioon otettuina.
Vuoret rapisivat aroiksi. Joet lähtivät juoksemaan ylävirtaan.
”Sodan kauneus” ei ole ironiaa. Vuonna 1914 ja itse asiassa
loppuun asti sellaista nähtiin. Näkijöinä oli myös eteviä taidemaalareita ja
suuria runoilijoita. Tosin G. Apollinaire, joka näki kranaatissa terhakat
naisen rinnat, sai sirpaleen päähänsä, mutta toipui kuollakseen sitten
espanjantautiin.
”Sota on biologinen välttämättömyys”, oli hyvin tavallinen
mielipide sangen monissa maissa. ”Sodan jälkeen asiat ovat aina paremmin kuin
ennen sotaa” oli yleinen poliittinen ”viisaus”.
Maailmansodan historioitsijat eivät yleensä suhtaudu noihin
ajatuksiin vakavasti. Suomessa toisen maailmansodan lentäjissä oli joitakin,
jotka palasivat lennolta onnesta soikeina nähtyään ihastuttavan ilotulituksen. Mekaanikot
mainitsivat ilmatorjunnasta ja tuoreista repeytymistä rungossa ja siivissä.
Mutta sodan jalostavaan vaikutukseen uskotaan edelleen.
Esimerkiksi Bosnian sodassa eräät, myös kansainvälisessä rikostuomioistuimessa
syytettyinä asioineet, olivat käsityksensä mukaan ”historiallisen tahdon”
toteuttajia.
Peter Englundin kirjassa on runsaasti dokumentteja, joista
käy ilmi, että kirjoittajat kokivat maailmansodan syttymisen ja ensimmäiset
sotaviikot elämänsä suurenmoisimpana asiana. Toisin sanoen suuren rauhan aika
ja ”edistys” olivat luoneet edellytykset paluulle hulluuteen.
Hulluus tarkoittaa tässä hulluutta eli järjettömien keinojen
käyttämistä minkä tahansa päämäärien tavoittelemiseen, tyyppiä jos viluttaa,
tuikkaa talosi tuleen, ja naapurin talo. Hulluutta ei ole sytyttää talo, jossa
piileskelee rosvo.
Lukija huomaa, että kirjoittaja viittaa oman ajankohdan
ongelmiin. Kirjoittaja pitää pakotepolitiikkaa oikeana.
Nollasummapelin matematiikka kehitettiin vasta toisen
maailmansodan jälkeen. Peliteoria ei kiinnostanut; sitä ei ollut.
Keisari, tsaari, pääministerit ja presidentti olivat ehkä
kukin kohdallaan viisaita miehiä. Sodan laukaissut taloudellinen kilpailu
perustui virheelliseen luuloon, että suurvaltapolitiikka olisi nollasummapeliä.
Tuo erehdys näkyy klassisten kurssikirjojen nimissä.
”Taistelu Euroopan voimatasapainosta”. ”Voimatasapaino” on harvinaisen typerä
käsite. Kuvitelkaa kaksi pikajunaa, jotka nokat vastakkain painavat kaasun
pohjaan selvittääkseen, kumpi on kumpi. Tähtitaivaalla ja biosfäärissä ei ole voimatasapainoa.
Molemmissa on voimia, mutta voiman ja massan välillä on yhteys.
Kirjoissa sanotaan, että sota näkyy maisemassa ”kaikkialla
maailmassa”. Peter Englundin Ruotsissa ja meidän Suomessamme se ei näy.
Venäjällä se sitä vastoin jatkuu tänäkin päivänä, siis nollasummapelin
houreena.
Tätä taustaa vasten hyvin rakennettu kirja, Englundin ”Sodan
kauneus”, vaatisi erittäin hyvän kirjoittajan. Englund ei sitä ole. Vaikka hän on
panostanut tekstiinsä, pihtien pitämät tuntuvat. Tämä on paha moite.
Kirjoittaminen on petkutusta eli mielikuvien luomista. Kun lukija huomaa, että
joulupukilla on isän housut, vaikutelma kärsii ja uskottavuus menee.
Palaan I maailmansotaan. Suomessakin käytiin I maailmansodan
taistelu, Summa helmikuussa 1940. Ylipäällikkönä oli I maailmansodan ihminen.
Mannerheim oli taistellut Venäjän armeijassa, ja pikkupäälliköt oli kaikki
opetettu Saksassa. Olen palannut Sir Martin Gilbertiin. Yleensä pidän
mieluisimpina perinteisen oikeistolaisia historiankirjoittajia (en suomalaisia
vouhottajia). Olen investoinut raskaasti Saksan rikkaisiin kirjauutuuksiin. Tarkoin
lukien elokuun 1914 harhaluulot värjäävät vahvasti historiankirjoja 2014. Tosin
Der Spiegel –lehden sähkökirja näyttää hyvältä. Keskeisiä aiheita ovat Bosnia,
Turkki, Lähi-Itä ja Ukraina…
En ole tuota Peter Englundin kirjaa vielä lukenut, enkä tiedä, mitä sodan kauneus hänen kirjansa nimessä tarkoittaa, mutta tänä vuonna olen ajatellut usein sitä, että vuosi 1914 (laajasti ottaen) oli sellainen rajapyykki, että taiteen perinteinen kauneuden käsite kuoli, samalla kun la belle époque, kaunis aikakausi (Suomessa kansallisromantiikan aikakausi ja taiteen kultakausi) päättyi. Toki perinteisestä taiteen kauneudesta nautitaan edelleen, sen mukaista taidetta tehdään jatkuvasti, ja se on kaikkein suosituinta, mutta uutta luova taide hylkäsi perinteisen kauneuden. Abstrakti taide ja moderni taide yleensä tekee jotakin muuta, jonka arviointiin tarvittaisiin muita käsitteitä. Sata vuotta sitten jotakin rikkoutui peruuttamattomasti ihmisen käsityksestä itsestään, ihanteistaan ja arvoistaan.
VastaaPoista"taiteen perinteinen kauneuden käsite kuoli, samalla kun la belle époque, kaunis aikakausi (Suomessa kansallisromantiikan aikakausi ja taiteen kultakausi) päättyi."
PoistaJokin kaunis - olisiko edistysusko ja optimismi - kuoli I maailmansodan verisiin juoksuhautoihin.
vau
VastaaPoistaiH
Onkohan blogisti luonteeltaan hieman kateellinen kun lyttää noin vain ja summan mutikassa todella hyviä historian tutkimuksia?
VastaaPoistaSodan kauneus II on mielestäni niin hyvä essee, että sanoisin sen kuuluvan Kemppisen parhaimpiin tuotoksiin blogirintamalla. Hän on tehnyt ristiriidoista, ihmisen tietoisuudesta itsestään, ihmisten hölmöydestä ja vääristä rinnastuksista taidetta. Siitä ei hauskuuskaan puutu!
VastaaPoistaSana 'sota' alussa vei minut jo metrin päähän tästä tekstistä, mutta kun palasin ja urhoollisesti luin koko jutun, kaduttaa, etten ollut lukenut Sodan kauneus ykköstä. On pakko mennä lukemaan sekin, ennen kuin saan rauhan. Voiton (lukuelämyksen) sain jo nyt.
Ennätin jo moittia pääraukkaani, että sinähän olet pikkupääni tavallista huomaamattomampi, eikös tämä teksti ole jo luettua!
VastaaPoistaMutta ei hätää. Pian huomasin lukeneeni koko jutun täydennennyksineen. Siis kaikki OK. Silitin päätäni ja pyysin siltä anteeksi. Teksti oli pitkä mutta hyvä. En muuta käsitystäni. Kaikki kerralla osoittautuu joskus hyväksi ratkaisuksi. Ja kertaus on jonkun äiti. (kenen, en muista).
Uusi toivo on herännyt Euroopassa aselevon kestäessä Ukrainassa. Sen tueksi toivokaamme kaikkien ajatuksia.
VastaaPoista"Kirjoissa sanotaan, että sota näkyy maisemassa
VastaaPoista”kaikkialla maailmassa”. Peter Englundin Ruotsissa
ja meidän Suomessamme se ei näy." Tämä jäi rahtusen avoimeksi. Omasta mielestäni se näkyy erityisesti juuri näissä, joskin mentaalimaisemissa. -timo
Sota ei ole kaunis missään muodossa. Ei missään. Hirvittäväksi sen tekee myös viattomien eläinten kärsimys sodassa.
VastaaPoistaKetkä yleensä alkavat ja käyvät sotaa, ja miksi? Valtaahaalivat miehet?
Niin,
VastaaPoistatoivottavasti ei tarvitse lukea kirjaa aivan loppumetreille kunnes tajuaa että sotimalla ei sotia saada loppumaan
ja sekin,
että sota on tiedon valtaa.
Kuinka usein sotilaat ovat vain pelkkiä marionenettejä propagandan edessä.
Venäjän toimintaa ihmetellessä tulee kysyneeksi itseltään tuleeko koskaan mitään tuotetta ostaneeksi niin vähäpätöisin tiedoin mikä avoimmeen tiedonvälitykseen länsimaissa liittyy.
Yksi hyvä lähde perehtyä niihin vaikutuksiin ja niihin tuntoihin, joita ensimmäisen maailmansodan syttyminen Suomessa sai aikaan, on Santeri Alkion päiväkirjat 1 - 3. Alkion päiväkirjan pito lähtee liikkeelle maailmansodan syttymisen aikoihin.
VastaaPoistaLukija Laihialta
Ihmissukupuolet. Varma tieto. Casus belli, no se kandee hakee koneitse jos aihe on viime aikoina viehättänyt. Hommiin kun ryhtyy niin vocatio on myös hyvä pikaisesti silmäillä. Pax vobiscum!
VastaaPoistaI. H.