Louvain. Poltettuja kirjoja
Mitä todella muistat kirjoistasi?
Kovina aikoina ihmiset turvaavat järjettömyyteen. Minulla
loiskahti korkealle, kun Gilbert Maailmansodassa mainittiin ennenkin useasti
lukemani maininta. Englannissa elokuussa 1914 riemuittiin tiedosta, että nyt
Venäjältä on tulossa apuun Länsirintamalle kymmenen tuhatta tai sata tuhatta
todella kovan näköistä taistelijaa. Kaikki kertojat tiesivät, että joku
luotettava ihminen oli nähnyt nämä Skotlannissa maihin nousseet taistelijat,
joita ei siis ollut olemassa, ja heillä oli ollut hirveät karvalakit ja
saappaissa lunta.
Juttua ei pidä sivuuttaa urbaanilegendana eikä kuitata tuon
ajan ihmisten tietämättömyydellä. Luultavasti jokainen kertoja kuitenkin tiesi,
kuinka kauan lumi pysyy saappaissa, elokuulla.
Paljon hurjempia esimerkkejä on vaikka kuinka. Saksa hävisi
informaatiosodan Belgian Louvainin (Leuven) kaupungin kolmensadan siviilin
joukkomurhilla ja polttamalla järjestelmällisesti mainion kirjaston, jolla
olisi ollut käyttöä ryöstösaaliinakin. Tapauksen aiheutti pillastunut hevonen,
jota saksalainen säikähdyksissään ampui niin että heikäläiset tulittivat
aikansa toisiaan ja ”ymmärsivät” sitten, että asialla olivat belgialaiset
sala-ampujat, joiden teko oli kostettava.
Mutta onko kirjojen polttaminen tarpeellista?
Muistini on polttanut paitsi kokemaani, valtaosan
lukemastani. Skannaan niitä vanhoja leikkeitä ja olen pitänyt silmällä ennen
tietokonetta kirjoittamaani. Tuossa yhteydessä luin määrätietoisesti koko
joukon Hesariin kirjoittamiani maanantaikolumneja. Sen olin jo huomannut ja
Pekka Tarkkakin myönsi, ettei tapausta pidetty ihan terveenä. Vuonna 1991 tuo
lehti julkaisi sata kirjoitustani, viikoittaiset kolumnit mukaan luettuna. Kun
siinä oli viranhoitoa ja väitöskirjan tekemistä ja luentoja ympärillä, ilmiö ei
mahdu omaankaan päähäni.
Tekstit olivat sellaisia, etten niitä nytkään häpeä. Koetin
hiukan katsella, olisiko niillä enää mitään käyttöä. Vastaukseni on, ei ole.
Alkoi heti kyllästyttää. Viattomat lukijat saisivat tarpeekseen heti.
Mutta jäin miettimään lukemiani kirjoja, kun taas kerran
näin aika suuren määrän juttuja, joitten sisällöstä ja aiheesta minulla ei ole
pienintäkään muistikuvaa. En enää tiennyt arvostelleeni tuota tätä kirjaa ja
suorastaan analysoimastani kirjasta ei liioin ollut jäljellä jälkeäkään.
Ihmettelin vain, että onko tuollainenkin kirja kirjoitettu ja arvostelusta
päätellen voi olla kiinnostavakin.
Yhtä ja toista muistan kuitenkin, ja tietysti huomasin, että
voisin syöttää noita vuosikymmenen takaisia juttuja tässä blogissa, eikä kukaan
edes epäilisi mitään. Tosin kirjoitin ehkä silloin paremmin, ainakin selkeämmin
piirroin. Viivapiirros on vaivattomampi katsojalle kuin akvarelli tai
öljymaalaus.
Linnan ja Waltarin suurteokset ovat mieleni päällimmäisellä pinnalla.
Muistan loputtomasti repliikkejä ja yksityiskohtia. Kivi on samassa asemassa.
Sitä vastoin Dostojevskista en muista yleensä henkilönnimiä enkä edes juonen
pääpiirteitä, mutta omat lukijan tunteeni sitä vahvemmin.
Myöhäinen Päätalo-herännäisyyteni johtuu siitä, että hänen
kirjansa käyttäytyvät kuin niissä kuvattu iskelmä ”Lasihelmi”. Ne jäävät kiertämään ja muuttumaan ja
täydentymään mieleen. Toisin kuin iskelmä, ne eivät jumputa kuin urarikko
gramofoni.
Eräille seikkailukirjojen sankareille olen sepittänyt
mielessäni sivujuonia ja jatko-osia. Henkilöt ovat irronneet paperilta.
Mutta on muistettava tavanomaiset raamatunlukijat.
Vuosisatojen tapa lukea mikä vain pätkä aamuisin tai vaikeuksien nostaessa
pesemättömiä päitään ei ehkä ole hullu. Tuttukin teksti asettuu uuteen,
meneillään olevan päivän yhteyteen ja saa siten toisenlaisia merkityksiä.
Sitä minä ihmettelen, että kaikki eivät usko iankaikkiseen
elämään eivätkä muihinkaan yliluonnollisiin ilmiöihin. Kuuntelen miten kuollut
ihminen soittaa kuollutta Bachia (BWV 846 – 869). Tiedän aivan riittävän
varmasti, että molemmat ovat ihmisiä ja eläviä ihmisiä. Ei kukaan ole kuollut
niin kauan kuin häntä muistetaan. Vanhan hautakiven piirrot odottavat vain
lukijaansa.
Ihmisyytensä haudanneille olisi myös muistutettava, että
musiikki on sellainen äidinkieli, joka ei nöyristele kielirajoja. Klassiset
musiikit – niitä on ainakin kymmenessä korkeakulttuurissa, kuten Arabiassa,
Intiassa ja Kiinassa, ovat täysin tavoitettavia, vaikka vaivalloisia, ja merkillisen
sitkeähenkisiä.
Kemppisen hienoista kirjoituksista on jäänyt itselleni elävänä mieleen tämä toteamus, 8v sitten:
VastaaPoista" ERNO PAASILINNAN muistelmateos Tähänastisen elämäni kirjaimet aiheutti minulle mielenvireen, vaikka osasin varoa. Sen parempaa tekstiä kuin kirjan alkujakso en muista tällä kielellä kirjoitetun vuosikymmeneen enkä kahteen."
Taitaa pitää edelleen paikkansa?
Minulla on kohtuullisen suuri kirjahylly, joka kiertää koko huoneen ja on täynnä enimmäkseen kirjoja. Käyskentelin eräänä joutoiltana sille hakien unisatukirjaa -- ilman pitkästyttävää lukemista ei saa unta -- ja poimin Magnus Magnussonin The Vikingsin, koska oli tullut juteltua netissä kalastajakipparin kanssa. Ukko laitteli troolariaan kuntoon kautta varten telakalla Skounen rannassa.
VastaaPoistaKirja oli niin hyvä etten muistanutkaan. Olen näköjään hankkinut sen 2004 maaliskuussa.
Ja kun olin päässyt kohtaan Osebergin laiva ja Harald Kaunotukka, tajusin etten ole koskaan aloittanutkaan lukea koko hankintaa. Tai sitten olen lukenut kirjan niin julmassa takahumalassa, että kaikki on unohtunut. Maailma on miellyttäviä yllätyksiä täysi.
Minä luin vanhoja Filmihulluja joissa joku nuori J. Kemppinen arvostelee - eli siis kritisoi - elokuvia. Aika monesta asiasta olen samaa mieltä kuin hän, mielestäni liiankin monesta, mutta en onneksi kaikesta! (Se nyt vielä puuttuisi.) Ps. DDR:ssä alakoululaiset saivat kirjoitettavaksi aineen "Mitä meiltä vielä puuttuu?". Siis kotoa. Yksi tyttö viittasi ja sanoi "Opettaja, meiltä ei puutu mitään." Opettaja oli ihmeissään ja tenttasi tyttöä että "onkos teillä sitten slalom-sukset? väritelevisio? Wartburg?", etc. "Ei", sanoi tyttö mutta "ei meiltä silti mitään puutu." Opettaja oli entistä ihmeemmissään. Sitten tyttö kertoi:
VastaaPoista"Eilen isosisko tuli kotiin ja sanoi että hän on raskaana. Isä sanoi siihen että 'tämä se enää puutuikin'..."
Hauska tuo mikiksen juttu "meiltä ei mitään puutu".
VastaaPoistaEi meiltäkään. Kaikkea on, kirjoja, maalauksia, musiikkia, sekä materiaalista että henkistä lajia, mutta silti on tunne, että jotain puuttuu. Jotain tärkeää. Puuttuu kärsivällisyyttä, toisen ymmärtämistä, puuttuu mielenrauhaa, hiljaisuutta.
Mutta mitä niistä. Elämää on, se kai sentään kaikkein tärkeintä.
Pidän siitä että sotien ja muiden historiallisten ja nykyisten tapahtumien selostajana Kemppinen on mainio, kirjoittaa vapautuneesti omalla tavallaan, hauskastikin. Ja muistuttaa lukijoitaan sekä kirjallisuuden että musiikin ansioista. Ne pitävät elämää yllä, antavat henkistä ravintoa nykyisille eläville, ja tarjoavat ikuista (ainakin johonkin päätepisteeseen asti ikuista) elämää heille, joiden teoksia yhä luetaan ja/tai kuunnellaan. Se mikä kestää on yleensä klassista.
Jos vertaa esim. musiikissa ns. kevyttä ja ns. taidemusiikkia, on niiden ero juuri siinä, miten ne kestävät. Voi olla suurikin hitti, joka lyö itsensä läpi ja jota kuunnellaan ahkerasti, mutta jos se on kevyttä, se vanhenee nopeasti ja tulee uusi hitti sen tilalle. Jos joku harva jää elämään, sitä sanotaankin jo klassikoksi tai "helmeksi". Ja ns. "vakavampi" kirjallisuus voi elää satoja vuosia tai kuolla kupsahtaa sekin jo melkein puolessa vuodessa nykyisin. Sattumaa kaikki. Lukijat sen iän määräävät. Kuinka paljon "unohtuneita" kirjoja on meilläkin hyllyssä. Hyviä kirjoja, joiden joukosta aina silloin tällöin teen "löytöjä".
Kaikkein vaikeinta elämä on kuitenkin kaikella uudella, mitä nykyisin tehdään. On kokeellista runoutta jota harva ymmärtää ja tahtoo lukea, mutta jos tosissaan haluaa siihen tutustua, se kyllä aika pian aukeaa ja siitä voi alkaa pitää. Ehkä siitäkin joukosta löytyy tulevia klassikoita.
Sama ns. uudessa taidemusiikissa. On ihmisiä, jotka eivät pidä sitä edes musiikkina. Ja on sellaisia, jotka pitävät siitä. Kuulun viimeksi mainittuihin. Minulle jokainen uusi atonaalinen sävellys on kuin seikkailu. Olen kuunnellut niitä paljon ja se on tullut tutuksi musiikin lajina, jossa jokainen teos on oma seikkailunsa musiikin maailmassa. Se on täynnä näköaloja, mielenkiintoisia keskusteluja soitinten välillä ja yhtenä soittimena siinä saattaa olla myös ihmisääni. Se on eteenpäin kulkevaa musiikkia, sitä harvemmin jaetaan osiksi, niinkuin vanhemmassa musiikissa tapahtuu. Se on muutenkin vapautettu totutuista kahleista, samoin kuin uusi runous.
Kiinnostaisi tietää, miten Kemppisen tavoin kaikkeen taiteenalaan ja historiallisiin tapahtumiin perehtynyt henkilö suhtautuu kaikkeen tähän uuteen taiteessa, jota kuitenkin yhä enenevässä määrässä on alettu esittää matineoissa ja konserteissa.
Vanhemman taidemusiikin nykyään tunnetut edustajat ovat aikanaan nousseet massasta juuri edustamansa laadun takia, ei toki kaikki musiikki silloinkaan ollut laadukasta. Tai osasta laadun ovat huomanneet myöhemmät sukupolvet, osasta aikalaiset. Uskoisin, että nykyisestäkin taiteen tekemisestä nousee samalla tavalla harvoja eloonjääviä, osa tunnistetaan ehkä jo nyt ja osa sitten myöhempien arvioitsijoiden toimesta, kunhan nähdään miten yleisempi maku kehittyy.
PoistaOLLI K
PoistaVoisi sanoa, että kaikissa taiteenlajeissa on suurempi osa huonoa, hyvää paljon vähemmän. Osa on sitten siltä väliltä. Riippuu tietysti vastaanottajasta. Usein vika on kuitenkin hänessä, sillä taiteenportit eivät hevin aukene, ainakaan heti. Mutta jokin yksittäinen teos voi vaikuttaa niin, että se läväyttää kerralla portit levälleen. Tai se voi toimia jäänmurtajana.
Oli muuten hauska lukea Thomas Bernhardin Vanhat mestarit. Siinä kirjassaan hän mitätöi kaiken, vanhat mestaritkin! Melkein ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Eihän kukaan voi tehdä mitään sellaista, joka olisi kertakaikkiaan täydellistä. Aina jää parantamisen varaa. Mikä on suuri onni. Muutenhan kaikki hyvä olisi jo tehty. Kehitys pysähtyisi.
Arvelin tuossa, että kirjoista, siis kaunokirjallisista, ei oikeastaan liene tarpeenkaan mitään muistaa. Koetut tunteet, tunnejälki, niistä jää ja se kantaa taas ihmistä uuteen. Ja kyllä kai se luettu siellä työtään tekee, vaikkei yksityiskohdittain olisikaan arkistossa.
VastaaPoistaTuli mieleen toinenkin kommentoitava. Minusta olisi lohduton ajatus, että merkittäviä asioita tehneet ihmiset olisivat elossa, heitä kun muistetaan, ja muut ikäänkuin kuolleita. Jos kuitenkin itse ajattelisin, että elossa oltaisiin sitä kautta, että maailmaan on annettu panos ja se on siksi erilainen kuin jos tuo panoksensa luovuttanut ei olisi ollutkaan olemassa.
VastaaPoistaHesarissa on harvoin, jos koskaan ollut Kemppisen kolumneja terävämpiä ja samalla viihdyttävämpiä kirjoituksia. Suureksi surukseni ne loppuivat. Ilokseni olen tämän blogin löytänyt.
VastaaPoistaVoisipa ne Hesarin kolumnit koota kirjaksi! Lukisin.
PoistaKotona vaan kopiraittaamaan ja jälestäpäin kehumaan, reipas lahjus Taitilijalle selvittää tilit.
PoistaOlen lukenut John le Carrén Smiley-kirjat moneen kertaan ja nähnyt jokaisen filmatisoinnin, loistavia kaikki.
VastaaPoistaAihehan ei ole ihan vähäinen: myyrien etsintä kylmän sodan tiedustelutoiminnassa; ja sen pohdinta, kuinka paljon vastustettavan omia keinoja voi käyttää jotakin asiaa vastustettaessa.
En muista, siis kirjaimellisesti, ollenkaan, ketkä henkilöhahmoista paljastuvat roistoiksi, tai siis vielä roistommiksi kuin muut. Vaikka muistan elämänmakuiste hahmot oikein hyvin.
Suuren kirjallisuuden merkki. Siihen voi palata jatkuvasti yllättyen.
vuorela, tampere
Tiedä niin tuosta polttamisesta, kyllä ne maatuu...
VastaaPoistaleninin kootut käy...
onhan noita manuaalia...
korvasieniä saa kuopassa jossa on kahden viikon hesarit, ne vanhat...
Vaan minäpä se olen yli satavuotiaan kauhavalaisen uusi omistaja. Jo päivän mulla ollu. Sipasin santapaperiin, hyvä ja luja. Syömähammas. Kun haluatte hyvää niin ja niin. Mutta jos oikein tosi hyvää niin Kihniön paha pappi! Oli puhetta.
Iikka
Kuolemattomuus omalta ja muiden kohdalta on kyllä jotenkin paljon eri asia: enkö joskus herääkään/muistaako kukaan Tovea. Toki samaakin on aivoajatuksissa. Rinnassa silti reikä. Tässä mielessä kysymysten ero on minusta jotenkin sukua "taidemusiikin" ja "kevyen musiikin" suhteelle,
VastaaPoista