Riistakameran asentamisessa on oltava tarkka. Laite ei saa
nähdä naapurin puolelle eikä muutenkaan kotirauhan piiriin.
Piti vaihtaa kuistin lamppu. Tunnistinlaite on ollut varmaan
kymmenen vuotta paikallaan. Kumma että se toimii edelleen, kaikkien näiden
kelien jälkeen. Kauppakassien kanssa ulkoportaissa valoa osaa arvostaa.
Sisäeteisessä on hieno tekninen laite, parin euron hintainen patterin ja seinän
väliin pistetty ledivalo, joka palaa juuri riittävän kauan osoittaakseen, että
taas olen jättänyt kengän keskelle lattiaa. Taannoin kaaduin kuin Saksan
keisarikunta ja päätin, että antaa olla viimeinen kerta.
Joka toisessa paremmassa muistelmateoksessa on kuvaus
kertojan aikuiselämän ratkaisevasti pilanneista kellarikäynneistä. Valoa ei
ollut tai sitä ei säästäväisyyssyistä saanut sytyttää. Astuin minäkin
kellarissa kerran kuolleen rotan päälle. Oli varmaan kesä, koska muistaisin
olleeni avojaloin, tai sitten mieli on kehittänyt muistikuvan.
Eilinen Cousinsin dokkari lapsista elokuvassa (YLE Teema)
oli lumoava, mutta jotenkin rakenteellisesti sotkuinen. Amerikkalaiset lasten
kauhukuvat tai -kuvitelmat tuntuivat hölmöiltä.
Mutta missä olivat de Sica ja Rosselini? ”Polkupyörävaras”
(oikeastaan ”varkaat” koska ensin isältä viedään polkupyörä ja lopuksi hän
yrittää itse varastaa itselleen sellaisen) on oikeastaan kokonaan pienen pojan
näkökulmaa isänsä osaamattomuuteen ja kasvoilta näkyvää arvausta siitä, mitä
hänellä itsellään kerran on edessä. ”Saksa vuonna nolla” esittää Berliinin
tavalla joka tuo mieleen berliiniläissanonnan vuodelta -44: ”Nauttikaa sodasta.
Rauha tulee olemaan hirveä.” Pikkupojan entinen opettaja on yhä sitä mieltä,
että heikkojen ja vaivaisten on väistyttävä, jotta vahvoilla olisi elintilaa.
Jotenkin koko Saksaa symboloiva Edmund siis myrkyttää isänsä ja hyppää
pommitetun talon katolta.
Arvelimme että nuo pätkät puuttuivat tekijänoikeussyistä. On
kovin paljon klippejä, joiden käyttökorvaus tuhoaa dokumenttielokuvan talouden.
Valokuvista amerikkalaisetkaan eivät ole katkeria. Enimmäkseen elokuvaa
käsitteleviin kirjoihin ja elokuviin otetut stillit ovat alunperinkin
mainosmateriaalia. Ennen vanhaan ne piti palauttaa elokuvan kopion mukana,
mutta kyllä meillä on niitä leikekirijoissa – säännöllisesti teknisesti upean
hienoja vedoksia.
Rossellinin ja de Sican neorealismi ei ehkä nykyisin
onnistuisi oikeudellisista syistä. Vaikka valokuvaaminen ja jopa elokuvaaminen
kaduilla, turuilla ja toreilla on Euroopassa yleensä luvallista, ongelmia on.
Molemmat mestarit poimivat kertomukseensa kasvoja väkijoukosta etenkin ilmeiden
takia. Jos nyt tultaisiin kysymään, saako noin tehdä, en olisi aivan varma
vastauksesta.
Riistakamera ottaa valokuvia tai stillejä ja monet niistä
pystyvät lähettämään aineistoa verkkoyhteyttä käyttäen. Tyypillisesti kamera
käynnistyy liiketunnistimen hälyttämänä. Pimeällä kuvataan infrapunalla ja
tarvittaessa kohdetta valaistaan mustasalamalla, jonka väläystä ei näe ihminen
eikä hirvi. Lehdissä ja verkossa olevat näytteet ovat aivan yllättävän hyviä.
Yökuvat ovat tietysti mustavalkoisia. Video voi olla HD-laatuista.
Rohkenen epäillä, että avioeroriidoissa olevat ihmiset
asentelevat jo noita kameroita oveliin paikkoihin hankkiakseen todisteita
epäilemistään vierailijoista. Enää ei tarvitse tehdä kuten muuan arkkitehti
kauan sitten ajamassani jutussa. Hän kyyhötti viisi peräkkäistä yötä
ruusupensaassa voidakseen todistaa, että vieras mies kävi asunnolla vaimon
luona. Kun ketään ei käynyt, hän piti todistettuna, että vaimo oli niin
uskomattoman julkea että heilasteli päiväsaikaan.
Isoveli valvoo, ainakin kaupungeissa ja taajamissa. Mutta
myös pikkuveli valvoo! Riittävät rensselit maksavat pari-kolmesataa euroa. Tuolla
rahalla saa myös erinomaisen äänityslaitteen, mutta todella hyvät mikrofonit
ovat syystä tai toisesta hiukan kalliimpia.
Äänittäminen ei ole lain mukaan sinänsä kiellettyä. Jos
äänittäisin tänne soitettuja puheluita, ei minun olisi mikään pakko ilmoittaa
siitä soittajille. Kotirauhan ja julkisrauhan perusteella äänittämisen voi
kieltää samalla tavalla kuin voi kieltää vierasta nostamasta jalkojaan
pöydälle. Ellei tämä usko, saa lähteä. Äänittävän laitteen vieminen paikkaan,
johon äänittäjällä ei olisi asiaa, siis esimerkiksi tuomioistuimen
takahuoneeseen, jossa tuomarit neuvottelevat ratkaisustaan, on tietysti
rangaistava teko.
Siitä en sano mitään, missä määrin liikeneuvotteluissa ja
valtiollisissa yhteyksissä ”unohdetaan” salkkuja tai muita pikkuesineitä
huoneisiin. Mielestäni isännättömiä esineitä olisi syytä varoa. Aika on
muuttunut. Amerikkalainen valtiomies, ehkä presidentti Wilson, torjui sata
vuotta sitten sotilastiedustelun, ”koska herrasmies ei lue toisen kirjeitä”.
Sitten tuli Zimmermannin sähke, jossa Saksa lupasi Meksikolle palkaksi sotaan
liittymisestä ainakin Arizonan …
Jukka,
VastaaPoistatäysin päivän epistolaan kuulumatta. Uteliaisuuttani kysyn mitä mieltä olet Lea Toivolan kirjoittamasta arviosta otsakeella "Ei päivää ilman blogia" kirjastasi Kanava -lehdessä (6/2014). Hyväilikö itsetuntoa?
Kalevi Kantele
Toivolahan kehuu meitäkin: ..."kommentoijat ovat pääasiassa asiantuntevaa väkeä". Kyllä hivelee itsetuntoa, vaikka onhan siinä tuo pieni varaus...
PoistaPitäisikö lopettaa kommenointi, sillä silloin Toivola voisi pudottaa sanan "pääasiassa" pois.
PoistaKalevi K.
De Sican Polkupyörävaras oli suosikkielokuvani pitkään niin kuin monet muut neorealismin klassikot. Kokoonnuimme kesänaapureiden kanssa joka kerta televisiomme ääreen, kun neorealistista sarjaa esitettiin 60-luvulla. Esiintymisintoinen naapurinrouva oli niissä TV-illoissa elementissään matkiessaan elokuvan äitiä esittänyttä Anna Magnania, aika hyvin osasikin matkia.
VastaaPoistaSamoihin aikoihin isoveljeni pääsi käymään rekan apupoikana Fiatin tehtailla Torinossa Italiassa. Olikohan Polkupyörä-varas kuvattu nimenomaan Torinossa vai Milanossa, en muista. Mustavalkoiset matkakuvat sikäläisistä katunäkymistä tuntuivat kyseisen elokuvan takia jotenkin tutuilta. Velipoika olisi voinut olla niissä kuvissa kadun reunalla istuessaan yksi elokuvan pojista.
Polkupyörävaras on kuvattu Roomassa.
PoistaAlkukielinen nimi Ladri di biciclette on suomeksi »Polkupyörävarkaat». En tiedä, miksi se on suomessa muutettu yksikköön.
PoistaLuin itsekin, että se oli filmattu Roomassa, ei Pohjois-Italian suurkaupungeissa. Ilmapiiri kuitenkin aika lailla yhtä alakukuloinen.
PoistaElokuvien nimet menivät sekaisin... muistelin kai "Roccoa ja hänen veljiään".
PoistaViimeiseen kappaleeseen kommentoisin, että ei se, että toisten kirjeiden lukemisesta voidaan osoittaa olevan hyötyä, tee siitä yhtään hyväksytympää. Tai ei ainakaan pitäisi tehdä. Herrasmies ei edelleenkään lue toisten kirjeitä!
VastaaPoistaSanoisin tähän vielä, että kun puolustaessamme "sivistystä ja vapautta" luovumme kaikista sivistyksen ja vapauden tunnusmerkeistä, kuka silloin onkaan voittanut?
PoistaMatti Kassilan loistavaa dokumenttia Kolmen kaupungin kasvot (Suomi-Filmi, 1962) ei nykyään voi katsoa miettimättä, onko tämä pahaa aavistamattomien ihmisten kuvaaminen ja kommentointi laillista.
VastaaPoistavuorela, tampere
Entä ajokamera kuten Vennäänmaalla lähes kaikilla?
VastaaPoistaI. H.
Zimmermannin kirje lähetettiin Wilsonin diplomaattiikaapelilla, jota nyt Britit sattumalta salakuuntelivat.
VastaaPoistaOn naivia olettaa, ettei USA ollut avannut viestin sisältöä ennen kuin Britit toimittivat sen heille.
Helpoin tapa valehdella, on kertoa tarina dualina. ”koska herrasmies ei lue toisen kirjeitä” Nyt pitäisi saada jostain se herrasmies esille?!
Holey moley, entäs nämä Vennäänmaalla nämä törttöilyntodistelukamerat, meilläkin näkyy. Ikävän ilmiön seuraus siellä mutta voisivat olla liikenteen tutkimiseen hyödyllisiä.
VastaaPoistaTexaslaisilla tallentuu kuulemma kuljettajan puheet. Väitteen mukaan viimeksi yleensä: "Pidäs kultsi tätä pulloa ja tsiigaa..."
I. H.
Mark Cousinsin Elokuvan ja lasten tarina - samoin kuin Elokuvan tarina - on tehty kysymättä lupaa esitettyihin elokuvanäytteisiin.
VastaaPoistaRohkea ratkaisu ei ole johtanut oikeusjuttuihin. Ei anglosaksisissa fair use / fair dealing -maissa Yhdysvalloissa ja Englannissa. Mutta ei myöskään kontinentaalisissa droit d'auteur -maissa.
Mark Cousins on osittain käyttänyt tuttua keskeistä kuvastoa (Truffaut, Spielberg) mutta mahdollisimman paljon myös lännessä lähes tuntematonta, yhtä hienoa materiaalia Iranista, Intiasta, Burkina Fasosta ja jopa Albaniasta.