Isänmaalle

”Isänmaallisuus on roiston viimeinen veruke”, sanoi tohtori Samuel Johnson. Ei ettei tämä tulisi nykyisin joskus mieleen. Isänmaallisuus näyttää olevan käypä perustelu etenkin katteettomalle omahyväisyydelle ja tolkuttomalle itsekkyydelle.

Nyrjähtänyt kansallistunne on selvästi eräiden väkivaltaisten fasismien lähtökohta. Siltä vaikutelmalta ei välty, etteikö juuri sitä edistettäisi tällä hetkellä Venäjällä. Vaikutelma on aika ilkeä, kun tuota tunnetta nostatetaan Neuvostoliiton ja Stalinin muistoilla.

En arvele, että Suomi olisi ainutlaatuisen hieno maa. Silti olen aika pehmeä kohde hyvin monille kansalliseen galleriaan kuuluville propagandavälineille. Joku kommentoija – viikon tyhmin – mainitsi jotain lapinhulluudesta. Minua vaivaa sellainenkin hulluus, että olen tavattoman kiintynyt Suomen maisemiin. Tätä nykyä olen innostunein Keski-Suomen suurista järvistä. Housunlahkeet lepattavat, kun niitä katselen. Ei tarvita erikoisuuksia. Istun rannassa pää kallellaan katsomassa valoa vedellä ja koetan olla kuolaamatta.

Lajitoverit uskottelevat, että vain lakeudella voi tuntea korkeita tunteita. Laitani on toinen. Silti lakeus vaikuttaa syvästi, vaikka kaipailenkin nyt kadonneita satoja harmaita latoja.

Koskenniemi kirjoitti lakeudesta jo nuorena poikana. Laaja lakeus kuin jättiläinen / uinuu jälkeen päivän arkitöiden. / Yksin tuuliviiri yksinäinen / valvoo iäisesti ikävöiden…

Hitusen yllättävää, ettei oikeistopopulismi ole keksinyt nostaa Koskenniemeä ikonikseen. Hänhän kirjoitti psykoosin rajoilla hoippuvaa isänmaa-runoutta (Siniristilippumme! / Sulle käsin vannomme sydämin… ja Nuijamiesten marssi).

Edesmennyt akateemikko voisi olla erikoisen ajankohtainen siksi, että hän oli kiivas pakkoruotsin vastustaja. Se ei ole aivan odotettua kaksikielisen kodin pojalta. Olematta aitosuomalainen ja sitoutumatta Akateemiseen Karjala-Seuraan tai edes laajemmin heimoaatteeseen Koskenniemi edusti etenkin yliopistolla sellaista kantaa, että suomalainen kulttuuri olisi rakennettava pelkästään suomen kielellä. Hän hankki itselleen suuren joukon vihamiehiä väittämällä suoraan, että suomenruotsalaisemme laiminlyövät isänmaalliset velvollisuutensa suuntautumalla röyhkeästi Ruotsiin ja ruotsalaiseen kulttuuriin.

Jopa turkulaiset ruotsinkieliset sanomalehdet nimittivät häntä mieheksi, joka vihaa kaikkea ruotsalaista.

Se oli huono luonnehdinta henkilöstä, joka ihaili loputtomasta Runebergin ohella Frödingiä, Karlfeldtiä – itse asiassa sangen monia ruotsalaisia. Mutta henkilökohtaiset suhteet Ruotsinmaalle jäivät hänellä vähiin, ja Uppsalassakin hän taisi käydä ensi kerran vasta sotien jälkeen.

Luulen etten ole ainoa, jolle Turun yliopiston suomenkielisyys on aina ollut pikku kummallisuus. Tiedän aika tarkkaankin, että tuota yksityisin varoin perustettua yliopistoa ajettiin juuri suomenkielisyydellä, ja olen kohtalaisen hyvin selvillä Helsingin yliopiston kaksikielisyydestä ja sen seurauksista. Tiedän hyvin, että muiden muassa U. Kekkonen vastusti kaikkea ruotsinkielisyyttä yliopistolla ja lisäksi katukylteissä, joita hän kuuluu käyneen opiskelija-aikoineen tervaamassa.

Mutta aitosuomalaisuus kaatui talvisodassa tai viimeistään jatkosodassa. Mielestäni oli suomalaisilta anteeksi antamatonta voimien tuhlausta riidellä keskenään, kun olisi pitänyt keskittyä takomaan auroja miekoiksi.

Todellisuudessa olen tyytyväinen, etteivät populistit ole huomanneet Koskenniemeä. Sanon nyt kerrankin vakavissani, että ennen kaikkea arvosteluillaan ja esseillään, mutta kieltämättä myös omilla runoillaan tämä minulle henkilökohtaisesti ihmistyypiltään vieraaksi jäävä herra kehitti suomalaisten kirjallisia ja kielellisiä valmiuksia toimia Suomessa ehkä enemmän kuin kukaan toinen. Kaikkein suurimpien kirjailijoiden – Homeros, Shakespeare, Goethe, Rabelais, Tolstoi, Dostojevski, jopa Camus (Sivullinen) – vetäminen suomalaisten suomenkielisten omaksi omaisuudeksi oli suurmiehen elämäntyö.

Tätä nykyä epäillään, että englannin ylivalta yliopistoissa ei ole pelkästään onnellinen asia. En pysty vapautumaan epäilystä, ettei pelkoon olisi hiukan aihettakin. Juuri kirjallisuudesta, etenkin runoudesta, tiedän ettei hyvä englannin taito ole tarpeeksi hyvä. Äidinkielellä on kuitenkin oma omituinen merkityksensä. 

Ehkä Koskenniemen tuotanto on eräänlainen kielten ja kulttuurien matkustajakoti. Mutta kyllä majamiehiä tarvitaan. Ja kuinka moni muuten nykyisin kertoo ja kirjoittaa käsitettävästi siitä, mitä merkittävämpää muukalaisten keskuudessa tapahtuu?