Sivun näyttöjä yhteensä

24. huhtikuuta 2011

Toimikas I


Kerran, ei kauan sitten, soitin taas anopilleni ja kysyin, mikä on tarkkaan ottaen ”toimikas”. Selitys tuli niin kuin aina täsmällisesti ja täydellisesti. Yli 90 vuotta ikää ei haitannut.

Nyt asunto hyvässä turkulaisessa palvelutalossa on tyhjennetty ja tavarat käyty läpi. Kansio vainajan Wetterhoffin käsityöopiston aikaisia töitä yllätti täysin vaimoni. Vielä suuremman yllätyksen aiheuttivat muotipiirustukset.

Toivon että tähän ottamani skannattu kuva, yksi ainakin sadasta, puhuu puolestaan.

Eilen oli kylässä nuorin sisar, siis vaimoni täti, joka hänkin oli ollut koko ikänsä käsityönopettaja ja osaa tiettävästi kaiken alastaan.

Hän oli yhtä mykistynyt kuin me maallikot. Hän oli kyllä pikkutyttönä seurannut olkapään yli erilaisia käsitöitä ja tiesi, että Helena oli ollut Wetterhoffissa erinomaisen etevän opiskelijan kirjoissa juuri talvisodan alkaessa päättyneen monivuotisen koulutuksensa ajan.

Aineisto toimitetaan oppilaitokseen, kun asiantuntijakin sanoi, ettei vastaavaa taida löytyä. Kankaat oli suunniteltu itse, ja jokaisesta oli kudottu näytetilkku ja valmistettu ohje. Parin kankaan kohdalla toteamus oli, että sodanjälkeinen kankaankudonta ei ilmeisesti tunne sellaista – käsittämättömän työläitä ja taitoa vaativia teoksia.

Olen kyllä elänyt käsistään erittäin taitavien naisten keskellä, joten en ollut aivan ummikko, mutta kyllä minullekin piti erikseen näyttää jokin kaksoisneule, jotta käsittäisin, miten viimeisen päälle sauma oli vedetty.

Vasta vertaamalla akvarelleja, muotipiirustuksia ja kankaita näin, että tämä on taidetta ja sellaisena aika korkeaa luokkaa. Se sitten kuitenkin jäi. Hän opetti parikymmentä vuotta salopitäjässä kansalaiskoulussa käsitöitä, mikä ei luuloni mukaan edellyttänyt erikoisia taitoja.

Käden taidoista olen pitänyt silmissäni lähinnä kirvestöitä, kun olen niitäkin tottunut katselemaan. Nyt, tänä pääsiäisaikana ymmärsin, että naisten käsityöt olivat enemmän kuin vuosikymmenen seisahduksissa, kun ei saanut kankaita, ei lankoja, ei värejä. Armi Ratia taisi kehittää tuotteensa juuri siten, että hän sai, ehkä upseeri-miehensä vihjeestä, käsiinsä kai armeijalta jääneen erän lakanakangasta ja keksi ruveta valmistamaan ihan väärälle kankaalle ihan väärällä tekniikalla eli painamalla tehtyjä mekkoja ja paitoja.

Tuollaista on tapana sanoa innovaatioksi.

Oli anopinkin kätköissä kangas, jonka nuorempi sisar tunsi heti: laskuvarjosilkkiä. Lammille oli hypännyt sota-aikana desantti ja jollain käsittämättömällä tavalla paikalliset lotat olivat saaneet kankaan haltuunsa. Tästä oli kai tehty pari kastemekkoa, mutta suurin osa oli tallella ja käyttökunnossa – melkein 70 vuoden jälkeen.

Tässä tullaan asiaan. Moni on huomauttanut, että oman sukupolveni yllä lepää maailmansodan varjo. Se ilmenee muun muassa harmillisena mielenkiintona menneisiin tapahtumiin.

Kun sotasukupolvesta puhutaan paljon ja kauniisti, siinä kuitenkin helposti unohtuu, että ruumiillisten ja havaittavien sielullisten vammojen lisäksi sota vaikutti erittäin syvästi vanhempiemme sukupolveen.

Tässä puheena oleva käsityötaitoinen anoppini kuittasi viimeisiin elinvuosiinsa asti sodan vähällä. Hän oli ollut ”vain” lottana talvi- ja jatkosodassa, kahden pienen lapsen äiti ja mies, veljiä ja suuri määrä ystäviä rintamalla.

Elisenvaaran pommitus, johon hän joutui palatessaan viimeisellä junalla Äänislinnasta, oli ollut ehkä liian paha kokemus. Siinä kuoli yli sata ihmistä, kaksi kolmatta osaa naisia ja lapsia. Siinähän vihollinen pääsi pahasti yllättämään – edes ilmahälytystä ei ehditty antaa. [Jatkuu…]

10 kommenttia:

  1. Ei Marimekon toiminnassa ollut mitään muuta erityistä, kuin hävyttömyys myydä niin helvetin rumia kankaita, että ne saivat arvostelijan sanattomaksi, minkä aikana sitten paskavarpaat jo ehtivät ostaa kangasta.

    Painokuosisia kankaita on tehty melkein niin kauan kuin tiedetään puuvilla käytetyn. Leimasintekniikat, joilla edelleen tehdään kankaita Intiassa, ovat kaikkein vanhinta tekniikkaa.

    Silkkipaino, mitä Marimekko on käyttänyt, kehitettiin noin 1000-vuotta sitten Kiinassa.

    Brittiläisen imperiumin historia on paljolti painokankaiden historiaa. Britanniassa alettiin valmistaa painokankaita 1600-luvun lopussa, mutta tekniikka tuli ilmeisesti maahan hugenottien mukana.
    Britit ostivat puuvillan halvalla Intiasta, kuljettivat sen saarilleen, painoivat, ja myivät eteen päin tuhatkertaisella hinnalla, myös takaisin Intiaan.

    Kuparipaino otettiin käyttöön Skotlannissa, 1780-luvulla ja melko pian sen jälkeen sylinteripaino.
    Perrot paino otettiin käyttöön 1800-luvun lopussa ja sen jälkeen seuraava edistysaskel oli mustesuihkutulostus.

    VastaaPoista
  2. Hei Jukka,


    Kiitos kirjoituksestasi.
    Kiinnostava yksityiskohta Elisenvaaran koulu
    lukioineen "siirrettiin" sodan jälkeen Karinaisiin, nykyiseen Pöytyän pitäjään.
    Tuota koulua Karinnaisissa on käynyt
    muun muuassa Hannu Taanila ja Eeva Kilpi.
    Myös itse olen käynyt tuota koulua, vaikka
    se ei olekaan kovin tärkeä tieto;)


    yst. terv. Matti

    VastaaPoista
  3. Hei vielä Jukka,


    Tuo Eeva Kilpi on kaiketi väärä tieto, anteeksi.
    Mutta Jouni Lompola (Origo) on koulun oppilaita
    ja Taanilan opettajana tunnettu kirjallisuudentutkija Esko Ervasti.


    yst. terv. Matti

    VastaaPoista
  4. Missä vaiheessa oppi eli taito muuttuu taiteeksi? Milloin "craft" muuttuukin muotoon "art"?

    Taide on taidetta ja oppi on oppia, koulukunnan opin toistoa. Ei oppi taiteeksi muutu, vaikka sitä pitkään harrastaisi. Eikä tunnustetusta taiteilijasta ole opettajaksi, opin luojaksi.

    VastaaPoista
  5. Tätini (s. 1912) istui kerran sukutalon ruokasalissa, jossa pöytäni toimi yhdestä lankusta tehty leveä pöytä, punamullalla maalattu. Vanhasta talosta tuotu pöytä, penkki ja tuoleja, joilla on istunut kääpiönkokoisia ihmisiä. Mutta mittasuhteet täydellisen oikein.

    Täti sanoi - ja minä olen ollut ehkä keskikoulussa silloin - että sotaan päättyi suomalainen käsityöläisyys. Nurmoonkin alkoivat nuoret miehet perustaa puusepänverstaita. Meillä yläkerrassa kangaspuita ei enää Mamman kuoleman jälkeen käytetty.

    Luulen että käsityöläisyyden osalta juuri maalaiskäsityöläisyys todella ja oikeasti loppui. Mutta siihen loppuivat myös seuraintalojen kokoontumiset, henkiset kilpailut - kaikki se mikä auttoi ihmisiä maaseudulla eteenpäin.

    Alkoi Suuri Muutto.

    VastaaPoista
  6. Petja, etkös sinä olekin se hattuasiantuntija -vai muistanko minä nyt kommentoijan väärin?

    Mitä pidät Marimekon isoista iloisista naisten lierihatuista. Minusta ne ovat kyllä aika riemastuttavia.

    VastaaPoista
  7. Ettei vain tuo sukulaismummo kertoillut aikoinaan syysiltojen pimetessä, onneksi rauhoittavan viinilasin ääressä, miten Kurkijoen koko kylän ylle laskeutui pelko, ahdistus ja varjo, kun pommikoneet toinen toisensa jälkeen jylisivät pienen maalaiskylän yllä kohti rautateitten yhtymäköhtaa.

    12-vuotiaan tytön mieleen nuo tapahtumat painoivat ikuisen jäljen.

    Lisäksi tarina kertoo eräästä 20-kymmpisestä sairaanhoitajaopiskelijasta , joka sattui osumaan keskelle tuota maanpäällistä helvettiä.

    Molemmissa tapauksissa ehkä tuolloin toteutuivat Tolkienin sanat:

    "On olemassa asioita, joita aika ei voi parantaa.
    Niin syviä haavoja, että ne säilyvät ikuisesti."

    VastaaPoista
  8. "Vaikka Uno Cygnaeus muistetaan Suomessa ensisijaisesti kansakoululaitoksen kehittäjänä, kansainvälisesti hänen merkittävin aikaansaannoksensa on käsityön tuominen pakolliseksi oppiaineeksi kansakouluun. Cygnaeus pyrki luomaan käsityön opetuksesta yleissivistävän oppiaineen, joka samalla lisäisi käytännön työn kunnioitusta ja antaisi oppilaille valmiuksia suoriutua aiempaa paremmin 1800-luvun Suomen maatalousyhteisössä tarpeellisista teknisistä töistä". Wikipediasta löytyvän tiedon pohjalta ajatus: Mitähän meidän hulttiopappi Uno G. Alaskassa mietti? Pakollisuus näyttää tappavan lapsilta luontaisen hauskan käsitöistä ja varmaan monesta muusta. Ja jos vielä tähän yhdistäisi lapsityövoiman käytön tekstiilituotannossa, niin mahdollinen ajatus tekstiilitaiteesta sen johdannaisena on yllätys.

    VastaaPoista
  9. Ad Anonyymi
    Olen pukeutumisen suhteen kai Suomen parhaiten koulutettuja asiantuntijoita, vaatturi, suutari, kultaseppä ja mallimestarikoulutuksen saaneena, mutta modisti en ole.
    Hattu voisi olla iloinen, olematta saatana ruma.

    VastaaPoista
  10. Skannauskuva mallikirjan sivusta toi mieleen äitini Hämeenlinnan seminaarin työkirjat sekä monenlaiset askartelu- ja käsityöt. Ennen talvisotaa hänkin valmistui, olikohan ensimmäinen vai toinen opetussyksy sodan alkaessa.

    Oma lapsuus 1940-luvun lopun materiaali- ja kauneusköyhyydessä ei kai itselle silloin merkinnyt suuntaan tai toiseen sen enempää. Kun syntyy johonkin oloihin, niin pitää olojaan normaalina kun ei muusta tiedä. Vasta katsellessa äidin ihmeellisen kauniita seminaaritöitä tajusi asioiden olleen joskus toisin. Muistan selvästi ihmetelleeni kummallista aikaisempaa aikaa, jolloin oli kaikkea kaunista ja elämä muutenkin ilmeisesti iloisempaa ja vapaampaa.

    Sodan jälkeen ei ollut piirustusvärejä, kiiltopapereita, lankoja, kankaita. Ei kotikäyttöön, mutta eipä koulussakaan. Säästetyillä väriliiduilla opettaja taikoi jouluksi ja kevätjuhlaksi taululle ihanat kuvat. Muulloin piirsi vain valkoliidulla. Vähäisiä ja värittömiä olivat koululaisten materiaalit.

    Äidin työkirjat olivat minulle jo alle kouluikäisenä, tai varsinkin silloin, valtava kokemus visuaalisen kauneuden maailmasta.

    VastaaPoista