Sivun näyttöjä yhteensä

26. huhtikuuta 2011


Taito

Kommentoijan kysymys, mikä on taiteen ja taidon raja, on tietysti maho. Ei siitä ole saatu koskaan selvää. Jo latinan kielessä ”ars” tarkoitti molempia.

Ihan riittävä vastaus olisi, että riippuu vallitsevasta mielipiteestä ja jossain määrin markkinoista. Muistan itsekin hämmästelleeni, että joku oli retuuttanut kaupunkiasuntoon maalta ruman tuolin ja kaikin puolin alkeellisen kaapin. Nykyisin ”talonpoikaiskustavilainen” kalusto maksaa vaikka mitä. Ne ovat kauniita.

Luullakseni lukija myöntää todeksi, että taitomiehen haapalankuista sommittelema savolais- tai hämäläisvene on ilo silmälle ja soutajalle. Muutama vuosikymmen sitten sellaiset poltettiin kokoissa, kun ensin alumiini ja sitten lasikuitu olivat osoittautuneet kaikin puolin paremmiksi raaka-aineiksi.

Sitra ja Tekes eivät varmaan ole sitä huomanneet, koska kukaan muukaan ei ole. Taiteen ja vaurautta tuottavan innovaatiotoiminnan yhteys on selvä. Luultavasti tukemalla taidetta voi lisätä sitä luovuutta, jota tarvitaan mutterien ja bittien maailmassa.

Suomen taiteen kultakausi ali Sibelius + Gallén-Kallela aina Leinoon asti yhdistetään tyhmissä kirjoissa sortovuosiin eli poliittiseen historiaan. Poliittinen historia ei korreloi siihen kehitykseen, joka vähentää kurjuutta ja lisää vaurautta ja hyvinvointia.

Suomessa osittain samojen perheiden vesat toteuttivat sekä taiteen, tieteen että teollisuuden nousun. Sibeliuksen veli oli ensimmäisiä asiallisesti koulutettuja lääkäreitämme ja vielä psykiatri, Lapinlahden hullujenhuoneen johtaja. Juhani Ahon veli puuhasin kasaan selluloosateollisuutta niin että Brofeldtit ja  heidän jälkeläisensä olivat vielä Kymi-Kymmene –yhtiön suuria osakkeenomistajia. J.H. Erkko tuhersi runoja ja velimies Eero perusti sanomalehden, joka ei jäänyt oloissamme vaatimattomaksi, nimittäin Helsingin Sanomat, aluksi nimellä Päivälehti.

Arkkitehtuuri on kallis harraste. Alvar Aalto osoittautui lahjakkaaksi ystävystymään teollisuuspiirien kanssa, ja eräät ihan villiintyivät (Gulllichsen).

Sama kehtiys näkyy ympäri maailman – ensin keksitään Goethe, sitten aniliinivärit. Ensin tuleva Jane Austen ja Brontën sisarukset, ja heti perässä rautatie. Jopa Neuvostoliitto tuotti viimeisen, avaruuteen kurottaneen kukoistuksensa aikana sellaisia nimiä kuin Solzhenitsyn ja Pasternak. Vastaavasti 20-luvun nousun yhteydessä kohosi runous, ja Ranskassa samoin. Englanti juhli voittoaan Espanjasta ja nousuaan suurvallaksi keksimällä Shakespearen, ja hollantilaisten Itä-Intian kauppakomppanian kukoistaessa Rembrandt ja kumppanit maalasivat hiki hatussa.

Tanska tuotti Kierkegaardin ja H.C. Andersenin aikaan useita korkeimman tason luonnontieteilijöitä, ja dynamiitille ja malmilla ja lukuisille hienilla keksinnöillä (Ericsson, AGA jne.) vaurastunut Ruotsi teki sen tempun, että näyttämöt jo vallanneen Ruotsin kuningaskunnan alamaisen H. Ibsenin rinnalle nousi Strindberg, jonka näytelmiä on siitä erin nähty koko maailman näyttämöillä.

Ilmiö on niin yleinen, että se heijastelee jopa Saksan talousihmeessä (Grass ja Böll) ja Japanissa (Tanizaki ja Kawabata sekä liuta heitäkin parempia, ei aivan yhtä kuuluisia kirjailijoita). Menestyvä suurvalta Itävalta-Unkari tuotti maailmansotaa kohti syöksyessään jugend-tyylin maalareineen ja aivan uudenlaisen musiikin (Mahler, Alban Berg) ja kirjallisuuden (Kafka, Musil).

Näin yksinkertaista se on. Taito voi lipssahtaa taiteeksi ja taide voi puhjeta yleiseksi luovuudeksi, ellei tekijöitä ajeta pokat kaulassa pellolle, maanpakoon (Picasso). Jopa elokuva eli Hollywood nousi suurteollisuuden kainalossa – puhe on ölljyteollisuudesta ja paikkakunnan kolmesta lentokonetehtaasta (Lockheed, douglas, Hughes Aircraft), ja siinä sivussa syntyi uudenlaista kirjallisuutta, kuten musta dekkari (Chandler) ja painettu elokuva (Disney, etenkin Carl Barksin Aku Ankat).

Suomi nousi ennen Nokiaa, 50-luvulta 60-luvun lopulle. Kauden kiteyttäjiä olivat sen ennakoinut Waltari, Väinö Linna ja modernistit, sekä Hannu Salama, jonka tuotannon huipun minun mielestäni katkaisi posttraumaattinen stressi 60-luvun loppuun / 70-luvun alkuun.

17 kommenttia:

  1. Näinhän se homma etenee, skissinä. Mutta Jukkis, Salamasta sentään on sanottava, että ei mies nyt ihan hyytynyt Näkijätekijän jälkeen seitenkaks, vaan onhan myöhempi Finlandia-sarja aikamoinen rykäys näillä lakeuksilla.

    VastaaPoista
  2. Jos saan mainostaa yhtä taitoani http://www.youtube.com/watch?v=wPR-KAoeZZo

    VastaaPoista
  3. TTT; taito, taide ja tieto.

    Sukututkijat ovat käärmeissään koska kirkkohallitus on kieltänyt seurakuntia näyttämästä sataa vuotta nuorempia kirkonkirjoja. (Lipposen hallitusten aikaan valtioneuvoston kansliasta käsin johdettiin Sotasurmat-nimistä tutkimusta, joten mitä ne sukututkijat itsestään luulee?)

    Ruotsissa väestörekistereiden pito on siirretty kokonaan yhteiskunnan hoiviin; he raukat kun säikähtivät että "lammaspaimenet" saattaisivat joskus päästää kansalliset sosialistit niihin käsiksi 30-luvun Saksan malliin.

    Mutta eihän meillä muutenkaan turhia demokratisoida. Jos muualla luullaan että sota-niminen sairaus loppuu yleistä sivistystasoa kohottamalla, meillä uskotaan Maraan.

    VastaaPoista
  4. Jännittävä ajatus tuo, etteivät sortovuodet ja Suomen taiteen nousu korreloineet. Ei todellakaan. Nikolai II:n aikana Venäjän (ja Suomen) talous kehittyi nopeasti ja saavutti Venäjällä tason, jota ei kai vieläkään ole (suhteellisesti ottaen) saavutettu.

    "Sotakamreeri"

    VastaaPoista
  5. Taide on sitä mitä teoriakin; jotain korkeammalla kuin tiede tai suoritus.
    Teoria (kreikaksi näkeminen) on aina suurempi kuin sen sisällä oleva käyttökompetenssi mutta samalla se on pienempi eli ei voi käsittää kaikkia osa-tekijöitä. Näin pedagogiikan alkeissa. Teoria on suurempi ja pienempi kuin sen käyttökomptenssi tai vaihdanta (handelskompetens). Taito tulee sitä, että kädellä tehdään ja ihminen on kädellinen: oppinut tekemällä. Taito ja kyky ovat eri asioita: kyky on lähtökohta tai ominaisuus ja taito se miksi se on päässyt tai mihin se on yltänyt. Taito paranee kun sitä harjoitetaan. Tarkkuus liittyy taitoon siinä mielessä että fokusointi on osaksi taitoa tässä kädellisessä mielessä. Taide on sama asia mutta aivoilla, ennen kättä voisi sanoa tai käden rinnalla mutta abstraktisesti. Sekin harjaantuu kun joutuu rutiiniin ja oppii ajattelemaan ja se ajattelu oppii syventymään. Näin mentaalinen käsi tai jalka ovat valmiina jossain sielussa. Taide kuului ennen filosofiaan ennenkuin filosofia ja kirjallisuustiede erkaantuivat erilaisiin eettisiin ja esteettisiin osiin. Aristoteles tosin ei hyväksynyt runoutta filosofiaan vaikka oli kirjoittanut siitä paljonkin. Rajanveto on hankalaa jälkeenpäin. Tiedon puu kuitenkin laajenee ja uusia määritelmiä tulee vanhojen päälle. Varsinainen tiedon puu on pian piikkipensas, ei voida enää palata takaisin juuriin. Taito käsittää on taito joka on tullut käsistä mutta kasvanut myös ajatteluun ja asenteisiin joiden avulla älyllinen johtaa ilman, että käsi nousee näppiksestä. Samalla biologinen tai ruumiillinen kosketus häviää siitä, joka työksi katsottiin ja josta tuli projektimaisuus. Projekti on elämässä alkavia ja loppuvia, prosessi taas ei milloinkaan lopu. Se on samalla hyvää että huonoa mutta pahaksi siitä tulee kun joku on sen saman ominnut ja toimii hämähäkkinä keskuudessamme syöden sen vapausasteen minkä vain ihminen voi aikaansaada. Näin aika pienenee ja lyhenee ja työpäivät pitenevät. Eivät liity lainkaan kirjoihin, tai hyvin vähän. Enemmän ymmärrykseen ja ajankäyttöön joka karkaa vääriin uomiin - taidokkaasti tietysti. Kuka antaa pisteitä siitä?

    VastaaPoista
  6. Taiteen ja taidon eron määrittelemiseksi toisin mukaan viihteen. Taide voi olla viihdyttävää, mutta sen tekemiseen ei tarvitse välttämättä taitoa, jos löytyy riittävästi luovuutta. Viihteen tekemiseksi sen sijaan tarvitaan taitoa tai muuten se ei viihdytä. Ennen taiteilijankin piti olla taitava, jos halusi elättää itsensä luovuudellaan. Taide saattoi olla myös viihdyttävää tai ainakin ällistyttävää myös rahvaan mielestä. Nykyään taas taiteen pokat menettää olemalla viihdyttävä. Jos taiteilija haluaa esitellä taitojaan, se pitää tehdä niin ettei sen taidokkuutta ymmärrä taiteen konossöörejä lukuunottamatta kukaan. Muuten taiteilijaa on syytä epäillä viihteestä.

    VastaaPoista
  7. Kun äitini lähetettiin kuusi vuotiaana Pietarista kesää viettämään Uuksalonpäähän Aleksandra-tätinsä luokse, hänelle annettiin mukaan pullo valeriaanaa siltä varalta, että häntä alkaisi pelottamaan. Ja kun hän Viipurissa junanvaihtoa odotellessa oli alkanut pelkäämään, oli joku nainen kysynyt häneltä mitä sinä oikein juot - ja saatuaan vastauksen - kysynyt; auttoiko se, ja vienyt hänet sen jälkeen oikeaan junaan. Se oli siis noin sata vuotta sitten.

    No joo. Mä äänestin kokoomusta viimeksi noin 40-v. sitten. Sen jälkeen en ole äänestänyt. Mutta muistan että faija halusi monesti keskustella näistä HS:ssa julkaistuista Kemppisen kirjoituksista. Päädyimme useimmiten samanmielisyyteen. Paitsi silloin kun kyse oli Solzhenitsyn'istä - josta isäni piti kovasti, ja joka minua hiukan pitkästytti, siis silloin kun kyse oli siitä mielenmaisemasta ja sen ilmaisusta - ei sanomasta - ja siitä siitä miten sen kirjoitettiin. Tosin en muista kirjoititko aiheesta mitään. Luin kyllä kaiken Solzhenitsyn kirjoittaman mitä käsiini sain - ja pidän eniten ehkä edelleen siitä Ivan Denisovin päivästä - no Syöpäosasto on aika tasoissa. Vankileirien Saaristossa Solzhenitsyn halusi sanoa mielestäni enemmän kuin kantti kesti - siis en puhu siitä sanotusta (todistetusta) - vaan tavasta kertoa (realismi toistaa itseään hiukan liikaa). Dostojevski oli ja on parempi siinä mielessä. Etten sanoisi mestari. (Ehkä en ole realismin ystävä. Kovaa kamaa siitä huolimatta. Melkeinpä liian kovaa. Siis on hyvä muistaa Proust senkin takia.

    Mutta kuten sanottu - olet varmaankin oikeassa - Hannu Salama jätti pelin kesken. Joten Hannu Salamalle - mikäli tätä linkkiä luet - mulla on sellainen kysymys, että mistä moinen hiljaisuus? Tyrmäsikö todellisuus sinut niin kuin Solzhenitsyn'in. Jos ei, niin todistatko sen vaikenemalla?

    Joten lopuksi kysymys JK:lle - tykkäätkö meistä kommentaattoreistasi - vai et?

    Jos et tykkää (facebook ilmaisu) niin todista se herjaamalla meitä. Muuten en usko!

    VastaaPoista
  8. Jos kukaan ei kerran kommentoi...

    Irlannin kirjailijat eivät näkyneet millään lailla maan muussa menestymättömyydessä. Irlanti palkitsi hyvissä ajoin Beckettin ja Joycen julkaisukiellolla ja ulkoisti heidät (pokat kaulassa?) Pariisiin ja Triesteen. Jäljelle jätettiin Brendan Behan, joka heitti henkensä pudottuaan baarituolilta mutta ehätti lausua hoivaamaan saapuneelle nunnalle "Jumala teitä hyvyydestänne siunatkoon, tulkoon kaikista pojistanne piispoja".

    Epäonnistu uudelleen, epäonnistu paremmin.

    Sillä hetkellä, kun Japani alkaa nousta vuosisatansa tasalle 300 vuoden takamatkalta, tulee agronomi Kenji Miyazawa, joka ei voisi olla kauempana teollistumisesta ja militarismista. Hänen tarinoissaan höyryjuna kuljettaa kuolleita sieluja avaruuksien halki taivaaseen. Kissa haluaa kuulla sellistin soittavan Schumannia ja antaa palkkioksi tomaatin (sellistin omasta penkistä, totta kai). Sitten Miyazawa kuolee 37-vuotiaana, ettei näkisi mitä tästä kaikesta tuli.

    Verratkaa häntä Tove Janssoniin, niin olette erittäin jäljillä.

    On jotenkin itsestäänselvää, että Tove ennakoi Marimekkoa, joka oli kaikella tavalla enemmän pohjoismainen kuin suomalainen ilmiö.
    Marimekon suurin saavutus oli, että se opetti suomalaiset kätkeytymään muodin taakse. Siihen asti muodikkuus oli ollut erottautumista, ja kuka sellaista nyt haluaisi, Luoja paratkoon. Nyt jokainen saattoi pukea huomaamattomasti ylleen saman raitapaidan, josta ei voinut päätellä edes kantajansa sukupuolta. Olemmehan skandinaavisessa sosiaalidemokratiassa.

    VastaaPoista
  9. Minä kans: no haloo, Hannu Salama, kun siellä nyt luet tätä, niin kerro minullekin yhdessä tuon toisen kommentaattorin kanssa, että miksi olet nyt tämmöinen vaikenija, tuon toisen sanoin "että mistä moinen hiljaisuus?" Kysymys on hyvä ja osuu maaliinsa, viimeisen kirjasikin ilmestymisestä on jo varmaan vuosi, ja telkkarissakaan ei ole moneen päivään näytetty sinusta tehtyä tuoretta dokumenttia, vaikka sellainen vielä YLE Areenalla näkyykin (http://areena.yle.fi/video/1303500865935) että miksi olet nyt näin vaan vaiennut? Eihän tällainen vaikeneminen ole mistään kotoisin.

    VastaaPoista
  10. Ad Omnia: - Irlannin teollinen menestys tapahtui Yhdysvalloissa. Kirjailijoista mainittujen lisäksi ks. Yeats (Nobel 1923) ja Seamus Heaney (Nobel).

    VastaaPoista
  11. Oikeastaan tuli mieleen sellainen syvällisyys kuin - 48 tuntia aikaisemmin ja 150 vuotta myöhemmin - siis jos se olisi samassa lauseessa samasta asiasta puhuttaessa, kuten Supernaturalissa äskettäin. Eli jos Alec Guinness ja se Miehemme Havannassa olisikin ollut Tähtien Sodan ensimmäinen osa. Pölynimurikauppiaasta Obi-Wan Kenobiksi. Sitä jäin kaipaamaan Salamalta ja Solzhenitsyniltä. Aikamatkailua.

    :)

    VastaaPoista
  12. Vaikenemisen taito, varsinkin jos ei ymmärrä asiasta mitään, olisi myös syytä opetella.

    Muuten, onko välimiesmenettely, kuten näkyy usein väitettävän, erityinen "taitolaji", kun välimiespalkkiot ovat niin huomaavan korkeita?

    Kenelle lakimiehelle omistetun juhlakirjan nimi olikaan "Ars boni et aequi?

    VastaaPoista
  13. Vaikenemista voidaan pyytää jokaiselta, joilla on toive että asia menee sen vanhan, sadan vuoden mukaisen kaavan mukaan. Vaan ei enää pidä.

    VastaaPoista
  14. Asioista mitään ymmärtämättömien vaikeneminen täällä aiheuttaisi tosin kumisevan hiljaisuuden ja tyhjyyden.

    VastaaPoista
  15. Järjen heräämisen ajoilta ja kansakuntien tasolta katsoen kysymys äärimmäisen osaamisen erilaisista laaduista on toki mitä tökeröin.

    Omassa mietinnässäni katson yksilön toimintaa suhteessa koulutukseensa ja motivaatiota opettaa edelleen taitoaan, oli se sitten maalaustaidetta tahi ristipistoa... ja minusta jotain tapahtui tuon ars-yhtenäisyyden jälkeen, kreikkalaisen hyveen eli kyvykkyyden jälkeen... nimittäin ainakin taidekuntaan kuuluvien ylenkatse muuta taitoa kohtaan.

    Keskinkertainenkin (stereotyyppinen) taiteilija haluaa jokaisessa illanvietossa päästä sanomaan "en minä valinnut tätä työtä, vaan tämä työ valitsi minut". Jotain, mikä on vaikea kuvitella käsityöläisen sanomaksi.

    HG:n kommentti alleviivasi ja peilasi toista taka-ajatustani, joka liittyi aasialaiseen kulttuuriin: taito on taide on osaaminen on hengenveto. Tekijän kyky hengittää rauhallisesti tai vähintäänkin hallitun tasaisesti näkyy kaikissa tuloksissa laatuna. Yhtenäisyyttä. Versus kova innokkuus jakaa asioita laatikoihin ja luoda jokin määritelty assosiaatio väliin.

    Kaavan rikkominen ja kuinka se länsimaisen taiteen kouluissa opetetaan, se minun pitää jostain oppia. Aasiassa innovaatioaskel on mukana opetuksen filosofiassa syvästi... ja silti siellä ollaan kovasti monotonisen toistamisen kaavassa. Kai yhteisöllisyys ja kurinalaisuus painaa sitten enemmän muottiin kuin hyvin määritelty uudistamisen vaihe opissa.

    VastaaPoista
  16. Hyvä taito on myös kysymättä jättämisen taito sellaisissa tapauksissa, joissa luontevin vastaus esitettyyn kysymykseen on KVG ("Kenelle lakimiehelle omistetun juhlakirjan nimi ...").

    VastaaPoista
  17. Hengittämisen taito jäi siihen kun maailmasta tuli vähintään outo. Ja etenkin siihen kohtaan kun määrittely (outous) liitettiin minuun. Siinä loppui hengitys, kauhusta.
    Kauhua ollaan eletty siitä päivästä, joka päivä, joka aamu, joka yö, joka päivä, joka vuosi....ja empatiaa ei ole näkynyt eikä sitä voi pyytää.

    VastaaPoista