Vanhenevan lapsen ongelma

En tiedä, onko kukaan uskaltanut ihmetellä julkisesti pedofiilien tätä nykyä tavatonta määrää ja ilmiön ennennäkemätöntä painoarvoa. Minä ihmettelen.

Psykoanalyysi oli taisteleva koulukunta, jossa eri ryhmät julistivat toisiaan pannaan. Analyytikot lähestyivät myös suurta yleisöä kirjoilla. Suomessa vaikutti syvästi mm. Alice Miller – hän kuoli vasta tänä vuonna.

Millerin näkemysten pohja oli lasten ruumiillinen ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Tässä hän tietenkin seurasi itsensä Freudin ajatuksia. Hänen suosituin kirjansa suomennettiin nimellä ”Lahjakkaan lapsen murhenäytelmä”. Kukapa ei pitäisi itseään lahjakkaana lapsena, joka on kokenut kovia. Uusi painos on kuitenkin nimeltään ”Lahjakkaan lapsen draama ja itseyden etsintä”. Draama tarkoittaa näytelmää, ehkä jännitystä, murhetta ei .

Sielulliset ongelmat johtuivat lapsena saaduista vaurioista, joita aiheuttivat pahoinpitely, insesti ja seksuaaliset teot. Joskus psykoanalyysistä sai sellaisen vaikutelman, että kun tällaisia asioita kaivettiin lapsuudesta esiin vuodesta toiseen, niitä sitten myös löydettiin. Näiden muistojen todenperäisyyden miettiminen ei kuulunut analyysiin.

Joka lukee edelle kirjoitetun lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten vähättelynä, lukee väärin. Voi olla, että tässä on kulttuurimme kipupiste. Ajatuskuvio on kuitenkin peräisin syvyyspsykologiasta, jonka oivalluksista useat ovat osoittautuneet virheellisiksi. Miten lienee esimerkiksi peniskateuden laita tyttöjen kehityksessä?

Alice Miller sanoutui irti psykoanalyysistä ja omasta aikaisemmasta tuotannostaan 1986. Asia lienee jäänyt Suomessa ammattipiirien ulkopuolella vähälle huomiolle. Suomessa karkeilla käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteellisillä yksinkertaistuksilla on ollut vanhastaan suuri suosio. Jo Eino Kaila – jonka kirjat eivät ole yksinkertaisia – leimattiin aikansa johtavaksi ajattelijaksi pohdinnoilla, jotka nyt luettuna tuntuvat nolostuttavilta.

Vihreän liikkeen ja välillisesti puolueen yksi henkinen isä Konrad Lorenz oli myös Suomessa erittäin suosittu. Hän jakoi Nobelin lääketieteen palkinnon eläinten käyttäytymistä koskevilla tutkimuksillaan, joiden katsotaan nykyisin olevan menetelmiltään ja taustaoletuksiltaan epäilyttäviä tai vanhentuneita.

Lorenz – ”Niin sanottu paha”, ”Kahdeksan kuolemansyntiä” – oli nuorena vakaumuksellinen natsi ja Königsbergin yliopiston professorina mukana todistelemassa, että myös Kant ja Hegel olivat olleet oikeastaan natseja. Asian laita kun kuulemma oli se, että degeneroituneet ihmiset (sekarotuiset, juutalaiset, ehkä myös puolalaiset) vaikuttavat yhteisöön samalla tavalla kuin syöpäsolut elimistöön. Niistä on päästävä kerta kaikkiaan eroon.

Osallistuttuaan selvittämättä jäänein tavoin lääkärinä ja biologina ihmiskokeisiin hän joutui sotavangiksi ja palasi Neuvostoliitosta vuosien kuluttua mukanaan käsikirjoituksensa ja lempikottaraisensa. Siellä oli ilmeisesti osattu arvostaa omaperäistä ajattelijaa, joka sitten kotona Itävallassa alkoi julistaa, että juutalaisten lisäksi muutkin ihmiset ovat syöpäläisiä ja kaikki eläimet sitä vastoin pohjaltaan hyviä. Olojen muuttumisesta hän teki sen saksalaisella kielialueella aina suositun johtopäätöksen, että paha, länsimainen sivistys on syöksymässä tuhoon. Hän perusteli, että syy oli osaamattomuus. Ihmisen olisi elettävä ”luonnon” ehdoilla. Kyllä luontoemo tietää, ja ellei hän, niin sitten luontoeno.

En vihjaile, van sanon suoraan, että kirjojen ilmestymisajoista ja keskeisestä sanomasta päätellen meidän vanhemman polven vihreät uranuurtajamme näyttävän lukeneet nämä kirjat tarkasti. Taustalla häilyy eläintieteilijöille tuttu rotuoppi, jonka arvioin perin pohjin virheelliseksi.

Näiden ohella on mainittava erittäin julkisen ja rehellisen tunnustuksen tehnyt Margaret Mead – hän oli antanut vetää itseään nenästä tutkiessaan primitiivisiä yhteisöjä ja niiden seksuaalisia tapoja ja sääntöjä.

Sääli etteivät he koskaan kirjoittaneet keskenkasvuisiksi jääneistä sotilaista ja poliitikoista. Hitler-elämäkerran nimeksi sopisi ”Vanhenevan lapsen ongelma”. Vielä Hrustshovia ihasteltiin aitona musikkana, vaikka hän oli aito himomurhaaja (poliittinen komissaari, hanakka teloittamaan). Kumpikaan näistä herroista ei koskaan saavuttanut 12-vuotiaan henkistä kehitystasoa. Stalinin ajoittain valitettavan käyttäytymisen syytä voi puolestaan kysyä Pekka Puskalta – Stalin tupakoi, poltti suorastaan piippua. Hitler oli raittiusmies.