Sähläyksestä syntynyt

Kuisman ”Sodasta syntynyt” eli kertomus Suomen itsenäistymisestä 1914-1920 päättyy monumentaalisesti. Viimeinen virke kuuluu: ”Ja niin kuin aina ihmiskunnan historiassa, sattumat Sarajevon laukauksista lähtien, samoin kuin seurauksiltaan joskus traaginen, usein tragikoominen ja lähes aina säälittävä sähläys vaikuttivat näissäkin kehityskuluissa enemmän kuin kauniit aikeet ja tavoitteellinen toiminta.”

Lisäisin omasta puolestani, kaikkeen kollegan esittämään täysin sydämin yhtyen, että Paasikivi oli väärässä. Hänhän toisteli päiväkirjoissaan, että tämä kansa on helvetin tyhmä, ja oli siis tältä osin juuri samaa mieltä kuin Stalin (hidasjärkinen kansa… järkeä on taottava moukarilla sen päähän”).

Nähdäkseni viimeksi kuluneiden puolentoista vuosisadan aikana kansamme on osoittautunut minkä tahansa muun kansan tavoin tyhmäksi mutta sen lisäksi harvinaisella tavalla tolkuttomaksi.

Tuota tolkuttomuutta nimitämme ”Talvisodan hengeksi”, mutta voisi sitä sanoa myös ”Kansalaissodan hengeksi”.

Tarton rauha 1920 tuomittiin maassa yleisesti häpeärauhana, kun ei saatukaan rajaa Vienanlahdesta Laatokkaan eikä tsaarinaikuisia miljoonasaatavia ulosottoon. Kuisma sanoo, että Tarton rauha oli luultavasti edullisin, mitä Suomi on koskaan tehnyt, ja paras, mihin tuossa tilanteessa saattoi päästä.

Tyhmyydeksi sanon tässä sitä itsepintaisuutta, jolla kieltäydymme näkemästä asioiden yhteyksiä. Me olemme eläneet niin intensiivisesti omaa Suomen historiaamme, ettemme esimeriksi vuonna 1918 oikein panneet merkille, että maassa oli venäläistä sotaväkeä, rajan takana vihamielinen bolshevikkihallinto, sitten saksalaista vakinaista armeijaa ja sitten välit poikki kaikkiin, myös Englantiin ja Ranskaan. Koska Ruotsi oli epähuomiossa jäänyt kuuntelulle, sen kanssa katkaistiin puhevälit Ahvenanmaan riidalla.

”Talvisodan hengellä” tarkoitan aivan rauhallisesti, ettei kukaan järkevä ihminen, ei esimerkiksi Mannerheim tai Tanner, nähnyt mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Niinpä tolkuttomuudellamme on puolensa. Olemme olemassa.

Kuisma tähdentää, ettei kukaan osannut ajatella, että kaksi suurvaltaa, Venäjä ja Saksa, katoaa vuosiksi kartalta. Ei ollut aihetta olettaa, että Leninin porukka pysyisi vallassa muutamaa kuukautta kauempaa. Toisaalta valkoiset kenraalit eivät luvanneet edes puheissa suomalaisille senkään vertaa kuin punaiset.

Eikä inflaatio ollut käsitettävä ilmiö edes pankkimiehille - vuodesta 1909 vuoteen 1919 rahamme arvo putosi kymmenenteen osaan, ja samoin siis velat mutta ennen kaikkea säästöt.

Kirjan tärkein painotus on tämä: Suomesta ei tullut 1918 kapitalistista maata. Äänestäjien enemmistö eli vasemmiston lisäksi maalaisliitto ja osa keskiluokkaa vihasi korskeaa teollisuus- ja finanssimaailmaa syvästi. Kapitalisteilla ei ollut keinoja pyöritellä poliitikkoja eikä päättäjiä, sillä vaikka heillä oli rahaa, heillä ei ollut armeijaa eikä kannatusta.

Mannerheim edusti virka-aatelia ja oli monin läheisin sukulaissitein kiinnittynyt teollisuuspiireihin. Suurvaltasodan ja suurpolitiikan oikutellessa kävi niin, että Mannerheim hävisi vaalit ja presidentiksi tuli K.J. Ståhlberg, joka oli taitava kamarioppinut, mutta varsin tietämätön ulkopolitiikasta. Pankinjohtaja Paasikivi oli taitava hysteerikko, joka ensin kasteli omat housunsa ja sitten syytti toisia siitä.

Eräs tunnettu kirjoittaja nimesi Suomen 1920 - 1939 Tannerin tasavallaksi. Se ei ole huono nimi. Mutta Tannerin johtama Elanto oli lopultakin kauppaliike, jonka tuotannollinen toiminta oli merkittävää mutta ei suurta.

Mielestäni Kuisman Metsän tasavalta – tai metsänomistajien tasavalta – on vielä osuvampi. Metsän tärkeydestä saa parhaiten kuvan lukemalla Kalle Päätalon romaanit. Suomi oli halpatuotantomaa, jossa työpalkat oli painettu pohjaan ja työolot hirvittävät. Kaikin ajoin rivakan miehen päiväansio ei riittänyt edes huonoon ruokaan. Metsistä omisti puolet valtio, kymmenesosan teollisuus ja lopun ne kuuluisat talonpojat.