Mikki Hiiri –musiikista

USA:ssa täysin kelvoton tai tilapäinen tuomioistuin on ”Mickey Mouse –court”, Australiassa ”Kangaroo Court”.

Syypää oli tällä kertaa oikeastaan Vinteuil. Tämäkin säveltäjä tuli vastaan, kun avustin toimittajana eräissä Proustin suomentamiseen liittyvissä asioissa. Romaanissa mainittua säveltäjää ei ole olemassa, ja siksi kirjallisuus aiheesta on laajaa. Silloin ei ollut Internetiä, mutta tieto oli periaatteessa sama kuin verkosta nyt löytyvä. Ei ole,  ja Proust on varmaan halunnut korostaa muistamista jättämällä muistetun ilmaan.

Lukijoiden mieleen tämä salaperäinen viulukappale ei ole hitsautunut yhtä lujasti kuin ”Madeleine-keksit”, oikeastaan pikkuleivät, joiden haukkaaminen palauttaa romaanisarjan alussa nuoren kertojan mieleen kadonneen ajan. Silti hyvin monilla meistä on mielessämme teoksia, kappaleita, melodioita tai katkelmia, jotka tuovat mieleen jotain, samaa.

Kirjallisuudentutkijat mainitsevat ”Vinteuil’n” yhteydessä tietysti Saint-Saënsin ja pari muuta, mutta tätä reittiä pääsin käsiksi, kiitos Spotifyn, suunnattoman määrän viulukonserttoja säveltäneeseen Viottiin (1755 – 1824), jonka teokset eivät häpeä edes Mozartin ja Haydnin rinnalla. Väittävät muuten, että ”Marseljeesin” melodinen ajatus olisi peräisin eräästä Viottin konsertosta. Voi pitää paikkansakin.

Siitä ajatus siirtyi viihdyttävään musiikkiin, joka ei siis ole sama asia kuin viihdemusiikki. Ennen pitkää oli soimassa Rodrigon Aranjuez-konsertto kitaralle ja orkesterille. Se on sävelletty 1939 ja kuuluu selvästi samaan ilmiöryhmään kuin Sibelius, Stravisnki, Toivo Kuula, Madetoja, Dvorak, Grieg, Janacek, Bartok ja sangen monet muut.

Kuuluvilla on kansallinen, aidosti tai kautta rantain kansanmusiikkiin ja vanhaan musiikkiin kallistuva vivahde, kuten meidän säveltäjiemme veto virsistä tuttuun modaalisuuteen, kirkkosävellajeihin.

Tänään pidän enemmän flamenco-kitaran huipun Paco de Lucian versiosta kuin Julian Breamin verrattoman virtruoosisista esityksistä, jotka tukeutuvat klassisen akustisen kitaran perinteeseen.

Wikipedian mukaan yhdistelmä oli hyvä, nuotinlukutaidoton mies soitti sokean miehen sävellystä. Tämä da Lucia opetteli nuotit esityksiään ja levytyksiään varten, ja säveltäjä Rodrigo, josta nykyinen kuningas teki lähinnä tämän kappaleen ansiosta markiisin, puolestaan saneli orkesterisävellyksensä vaimolleen.

Mikki Hiiri tulee mieleen myös siitä, että Disneyn ”Fantasiassa” on mukana Dukas’n ”Noidan oppipoika”, pääosassa Mikki. Dukas puolestaan opetti Rodrigoa Pariisissa hyvällä menestyksellä.

Sävyisä musiikki on usein tarpeen. Kuuntelin Segoviaa. Hänen Bachinsa on verraton todiste siitä, miten hyvin musiikki voi soida ”väärällä” instrumentilla. Kuunteli Vivaldin konserttoja, joissa on mukana jopa neljä kitaraa. Kuuntelin Villa-Lobosin ”Bachianas Brasileras” –teosta, jossa myös naapurimaan tangoa muistuttava kansanmusiikki, koloratuurisopraano ja Bach on valmistettu epätodennäköiseksi keitokseksi.

Ennen kuin arvaattekaan, kaivan esiin soitetuimpien tai myydyimpien klassikkojen listan. Oletan että niissä kappaleissa on jotain, vaikka suomalaisen musiikkimaun löivät umpilukkoon Hanslick ja muut saksalaiset kriitikot jo 1800-luvulla.

Vähäisen kokemukseni mukaan esitys on sitä tärkeämpi, mitä särjetympi teos – esimerkiksi Aranjuezia ovat levyttäneet Modern Jazz Quartet, Miles Davis, Led Zeppelin ja lukemattomat muut.  Gershwinin ”Rhapsody in Blue” on mielestäni loistava kappale, mutta usein aika heikosti esitetty. Yksi näistä huonommista on se, jossa Benny Goodman munaa kappaleen alun tunnusomaisen klarinettisoolon.

Suosikkini on St. Louisin sinfoniaorkesterin Slatkinin johdolla tekemä levy, jossa klassisen ja bluesin vastuuttomimmat piirteet yhdistyvät ihmeellisesti. Suosittelen. Yleisemminkin suosittelen kuvitettuja klassikkoja. Pois luettuna Albinonin Adagio, jonka kuvittelen soivan helvetin kiehuvissa käytävissä.