Väärässä

Tutkijan, joista osaa sanotaan tiedemieheksi, pitää osata olla väärässä.

Ehdottaisin että mahdollisimman moni katsoisi Ylen Prisman dokumentin Parkinsonin taudista. Se tuli eilen, uusitaan tänään klo 22:25 ja vielä lauantaina.

Ei tarvitse olla kiinnostunut tuosta taudista. Luettelin hiljan asioita, joista puhutaan lehdissä ja uutisissa, mutta jotka menevät yleisesti yli katsojan ymmärryksen. Epäilen että kysymys kantasoluista tutkimuksessa olisi tällainen asia.

Se on yksi tuossa ohjelmassa ohimennen mutta erittäin käsitettävästi selvitetyistä asioista.

Biologian, etenkin genetiikan erittäin merkittävä edistyminen muutamien viimeksi kuluneiden vuosien aikana, on tällainen asia.

Erinomainen esimerkki tutkimusetiikasta on ohjelmassa esiintyvä tutkijaprofessori, joka kertoo, miten innostavia asioita on saatu aikaan – Parkinsonin tauti esimerkiksi näyttää olevan joissakin tapauksissa periytyvä – ja miten toiveet hoidollisesta läpimurrosta ovat rauenneet kerran toisensa jälkeen.

Jouduin hiljan radiossa vastaamaan kysymykseen, haluaako kukaan rahoittaa tutkimusta, jonka tulos voi olla pettymys. Sanoin että tietysti haluaa. Myös teknologiassa on hyvin tavallista, että tutkijat koluavat sellaisetkin umpikujat, joista he itsekin arvaavat joutuvansa peräytymään muutamia mustelmia rikkaampina.

Uskaltaisin väittää, että korostettu varmuus on tiedon alueella joskus merkki: kuulijan on aihetta olla varuillaan.

Tämä blogi ei ole tieteellinen eikä sisällä tiedettä kuin poikkeuksellisesti. Ei kukaan pysty kirjoittamaan tieteestä kahta liuskaa joka päivä. Tieteellistä työtä voi kirjoittaa useampiakin liuskoja, mutta silloin on kysymyksessä kokonaisuuden osa ja kirjallisen muodon hakeminen usein pitkän ajan kuluessa tehdyille johtopäätöksille. Tämä on valistushenkinen blogi, jota sanon kansakouluksi. Tarkoitus on kylvää levottomuutta. Sama toisin tavoin ilmaistuna: tarkoituksena on herättää mielenkiintoa, kukaties ajatuksia. Eniten hyötyy kirjoittaja, siis minä.

Mainitsin esimerkkinä Margaret Meadin, jonka tutkimus – laajalti ennen sotia – keskittyi seksuaaliseen käyttäytymiseen ja naisen asemaan erinäisissä primitiivisissä yhteisöissä. Tutkimustuloksista on käyty hyvin laaja keskustelu. Mead itse varoi viisaasti tekemästä yhteenvetoa työstään – perinteisesti tutkijan saldon laskevat toiset, sopivan ajan kuluttua asianomaisen kuolemasta.

Mutta olisi onnetonta, jos antropologi olisi lopullisesti oikeassa. Silloin tutkimustuloksesta tulisi opinkappale, joka luistaisi kritiikin ulkopuolelle. Sama koskee esimerkiksi historiaa: mitkä olivat Kansalaissodan syyt. Tutkija tietää, ettei valistuneen ja asioita tuntevan yleisön vakuuttavaa vastausta ole olemassa. Hyväänkin vastaukseen sisältyy paljon arviointia ja arvostuksia. Mikä merkitys on annettava väkivallanteoille eli yleiselle turvallisuudelle? Minusta valkoinen terrori oli hämmästyttävää ja enimmäkseen anteeksiantamatonta. Punaiseen terroriin sisältyy aika paljon episodeja, joita ei ole vaikea ymmärtää, vaikkei niitä hyväksyisi. Silti valkoisen ja punaisen terrorin vertailu on hedelmätöntä mutta selvitteleminen ja analysointi hedelmällistä.

Blogin etu lehtikirjoitukseen verrattuna on keskeneräisyys. Puolitekoisten ajatusten esittäminen on sallittua. Ajatusten kehitteleminen, paranteleminen, muuttaminen ja peruuttaminen käy päinsä. Kun kirjoittaa sanomalehteen, esimerkiksi arvosteluja toisten teoksista, niin eipä siinä ole paljon tehtävissä, kun huomaa olleensa väärässä. Tunnen asian kokemuksesta, hyvin. Jos on kehunut jonkun roikaleen, joka ei olisi sitä ansainnut, asialla ei ole väliä. Mutta jos on moitiskellut toista oman tyhmyytensä takia, se on ikävää. Siksi on onnellista, ettei tarvitse kirjoittaa arvovaltaisiin julkaisuihin.

Niin kuin Jukolan Lauri: katselee kulkiessaan kieroja puita ja miettiin, mitähän tuostakin tulisi.