Sivun näyttöjä yhteensä

29. kesäkuuta 2006

Usko Viitanen

Taas on riittävä aihe käydä Fugassa Kaisaniemenkadulla. Markku Nuotio tai Ansa myy silmää räpäyttämättä Usko Viitasen erittäin hyvin masteroidun levyn, ja samassa hyllyssä on hyvä kokoelma Kim Borgin aarioita ja yksinlauluja.


Sopivasti kassakoneen vieressä ovat myös Hallikaisen luontolevyt (Kultasointu).

Olen välillä miettinyt, miksi Fugaa ei ole kielletty erikoislailla. Melkein kaikki muut erikoiset kaupat, joissa viihtyy ja joissa henkilökunta todella osaa asiansa, ovat nyt vain muisto. Tai totta puhueh Stokkan levymyymälässä on yksi kaveri, joka osaa ammattinsa.

Fugan taustoja en ole tutkinut mutta elän siinä vakaassa uskossa, että kuvassa tastalla on seurakuntapappeja ja Cantores Minores. Itse myymälässä aloin itse rampata 1960-luvun alussa Fredrikinkadulla, kun tsekkiläiset Suprafonin LP-levyt tulivat markkinoille ja opiskelijalla oli varaa ostaa oikein äänilevy. Kaupassa saattoi joutua kuuntelemaan esimerkiksi Erik Tawaststjernan ja Jussi Jalaksen keskustelua musiikkikuulumisista tai oopperan solistien kiroavan Seppo Heikinheimoa. Heikinheimo kehui Usko Viitasta ja Martti Talvelaa.

Muistan ihmetelleeni, miten tämä valokuvaaja kirjoitti musiikista sanomalehteen. Sitten sain kuulla, että hän oli väitellyt tohtoriksi musiikkitieteestä. Kun itse kiikuttelin lehteen kirjoituksia vähän väliä, siellä oli kolme kriitikkoa, jotka panevat epäilemään vanhaa viisautta, sitä jonka mukaan kriitikoille ei patsaita pystytetä. Heikinheimo ja Kajava ja sitten tietysti Tarkka, joka kuitenkin on itsepintaisesti työssä kiinni.

Usko Viitanen kuoli vuosi sitten 76-vuotiaana. Kun hän jäi oopperasta eläkkeelle 1981 ja oli sitä ennen, vuodesta 1959, kieltäytynyt siirtymästä ulkomaille, hän saattoi jäädä vähän varjoon.

Ulkomaiset kiinnitykset merkitsivät myös levytyksiä, ja siksi suomalainen yksinlaulu alkaa monen mielessä Martti Talvelasta. Herroilla oli kuitenkin ikäeroa vain viisi vuotta ja he ovat selkeästi sodanjälkeistä sukupolvea - toisin kuin Kim Borg, joka debytoi 1951 eikä ollut silloinkaan alaikäinen, vaan 32-vuotias kemisti-insinööri ja entinen TK-valokuvaaja.

Nuorempana tuli käytyä silloin tällöin oopperassa. Isäni kautta sai vapaalippuja. Veljeni on niitä hommaillut. Ei siitä ole ihmeitä aikoja kun olimme kolmestaan. Käsitykseni mukaan isälläni oli jokin rooli oopperatalon aikaansaamisessa ja lakimies-kontakti on niin vanha, että yhtiökumppanit Boreniukset ovat olleet Suomalaisen oopperan kanssa kovastikin tekemisissä 1910-luvulta alkaen.

Niinpä muistan hyvin, miltä Usko Viitanen maistui Bulevardin näyttämöllä Rigolettona. Viittasin noihin vapaalippuihin, koska ne oikeuttivat joskus etupenkkiin, jolloin Bulevardillakin sekä näki että kuuli.

Isän puolen suvussa on esiintynyt musikaalisuutta niin että esimerkiksi mummu, joka oli ammatiltaan siivooja ja sitten varastoapulainen, kävi ystävättären vapaalipuilla oopperassa 1930-luvulla ja oppi pitkät pätkät repertoaaria suomeksi tai vierailla kielillä, joita hän ei tietenkään osannut. Mutta oppi ja lauloi. Muutoin suvussa on ollut se perinteinen suomalainen ajatus, että selvänä ei lauleta, ja ellei joku sitten juo lainkaan - kuten minä - niin ei laulakaan. Se onkin oivallinen ratkaisu.

Vaikka olen epämusikaalista sukupolvea, kuorolaulujen lisäksi muistan aivan hurjia elämyksiä toisaalta pienympäristössä eli nuorisoseuralla ja iltamissa kuulemistani lauluista ja sitten 1950-luvun ajan tavasta. Kuuluisillakin laulajilla oli tapa kiertää kouluissa esiintymässä. Kun miehet olivat isäni tuttuja sotavuosilta, he istuivat sitten iltaa meillä. Veljeni ihastui ikihyväksi Matti Lehtisen (tai Antti Koskisen) frakin kengistä, jotka siis olivat kiiltonahkaa.

Olin kääntämässä nuotteja, kun hyvin nuori Liisa Pohjola säesti Kim Borgia koulun juhlasalissa. Musorgskin "Kirppulaulusta" puuttui viimeinen nuottilehti. Liisa improvisoi siihen jotain, ja solisti katsoi vähän pitkään, mutta täydestä meni.

Usko Viitasen äänitteitä on ollut mutta niitä on ollut vaikea saada. Nyt voi kuulla omin korvin, että hän oli esimerkiksi Rigolettona samaa tasoa eli koko maailman huippua kuin opettajansa Tito Gobbi. (Walter Leggen EMI:lle aikoinan tuottama Rigoletto, jossa esiinthyvät Gobbin lisäksi mm. Maria Callas, Giuseppe di Stefano ja johtaa Tullio Serafino on edelleenkin ylivoimaisesti paras kokonnaislevytys tästä mainiosta teosta, josta tykkääminen ei todellakaan edellytä minkkiturkkia.)

Sama nyt mainostamani Fugan levy osoittaa todeksi myös sen, että Viitanen oli Lied-laulajana järkyttävän hyvä ja että myös Lauantain toivotut (Merikanto) onnistuivat.

Jos teillä on löylynlyömä täti, omituinen vanhempi ystävä tai sitten kehityskykyinen nuori, esittäisin Viitasen levyn lahjavihjeenä sellaisin korostuksin, että vanhoissa laululevyissä on koko joukko vaikeasti kuunneltavia kuriositeetteja. Tämä levy ei kuulu niihin. Kun panee silmät kiinni ja suun auki ja höllentää housunnappia, jos tilanne sen sallii, esitykset ovat herkkua.

Viitasen ääni oli barytoniksi merkillisen kuulas ja hän osasi jollain kumman tavalla bel canton. Laulu on kauttaaltaan lyyristä, fraasit kokonaisia ja detaljien ja suurempien kokonaisuuksien rytmi vertaansa vailla. Koko rekisteri soi ja kokonaisuus on mahdollisimman kaukana menneiden vuosikymmenien wagneriaanisesta karjahtelusta.

Bel canton ja siis välillisesti Viitasen perinteen suuri voitto on se televisiomainos (tietoisku), jossa soi Donizettin "Lemmenjuoman" melodia. Kaunista laulua.

Jos rahat ovat vähissä, voi jättää leivän ostamatta. Kim Borgin levyllä on omituinen ja nostalginen Schumannin "Kaksi krenatööriä", jonka sanoissa on hyvä menettelyohje - "vaan vaimo, lapset multa jää. Ne sortuu alle huolen. - Mitä vaimostain! Mitä lapsistain! Surun kantaa ma voin suuremmanki. Leivän kerjätköön jos on nälkä vain! Mun on keisari, keisari vanki..."

Tässä kohdassa oli aikoinaan tapana lähettää laulajalle lavalle oopperavoileipä. Toimenpiteestä seurasi usein ulosheitto ja kolmen kuukauden porttikielto.

10 kommenttia:

  1. Nuorempana tuli käytyä usein oopperassa, sillä sain oopperan kuorossa laulavalta vuokraemännältäni vapaa-lippuja, jotka varsinkin täysien katsomoitten aikaan oikeuttivat lipunmyyjän mielestä vain pylvään taakse.
    Usko Viitanen lauloi komeasti.
    Maailman parhaana Jagona pidetty Tito Bobbi jäi kuuntelematta, koska en omistanut mustaa pukua tai frakkia. Pelkäsin, että portsari näyttää kättä.
    Sevillan parturin alkusoitto oli yli kaiken.
    Jussi Jalas oli usein puikossa, mutta kuulin valitettavan, että hän huudattaa liikaa orkesteria. Orkesterin takia en etupenkkiin mielinytkään. Siitä näki ilman kiikariakin, miten miten maski valui hikoilevien laulajien naamasta.

    VastaaPoista
  2. Ad Toipila:

    Terveisiä sieltä pylvään takaa, jossa tuli kyllä istutuksi erinäisiä kertoja. Etupenkissä oli luultavasti lain määräämä "palomestarin paikka" usein tyhjänä, ja siihen aikaan olin aika monien taiteilijaseurojen ja yhdistysten juristi, suomensin laulettavaa tekstiä Helsingin juhlaviikoille ja ties mitä, Seppo Nummen opetettavana.

    Muistan ensimmäisen kulemani oopperan - Carmen Vaasassa Irma Rewellin innostamana, ja ensimmäisen sinfonian, joka oli Sibeliuksen V samaisessa Vaasan kaupungintalon salissa, johtajana Eino Haipus. Joku täti pyörtyi finaalin viidennen rummuniskun jälkeen niin että siihen syntyi ylimääräinen synkooppi.

    Opiskelijana Helsingissä sitten ruvettiin loisimaan Yliopiston juhlasalissa huokeilla lipuilla. Opiskelijapaikat olivat muuten hyviä, mutta niihinkään ei kuullut paljon mitään, vaikkei ollut pylväitä.

    Selitys: vaimoni Marja oli oikeasti musikaalinen ja lisäksi paremmista piireistä. Itse olin lähinnä nopeaoppinen niin että hyvin pian keskusteltiin siitä, onko Prokofjefin kolmas vai viides pianokonsertto repäisevin.

    Minulla on jossain kaksi levyä, jotka repäisivät pianomusiikin kerralla auki - Marjalla oli Cortot'n Chopinin valssit, ja Helsingissä konservatoriossa vieraili muuan Witold Malcuzinsky, jonka esittämistä Chopinin Balladeista - varmaan ykkönen ja nelonen - olin viikon pyörryksissä.

    Jossain vaiheessa Aarre Hemming ja Jorma Panula alkoivat johtaa Mahleria. Siitä en ole koskaan toipunut. Olin kävellä kolera-altaaseen tuntiessani, että tämä on musiikkia minulle "singing my song". Taisi olla kakkonen. Olisiko voinut olla?

    VastaaPoista
  3. Ad omnia:

    Kirjoitan huomiseksi lisää Usko Viitasesta. Luullakseni ihmiset, jotka arvelevat oopperaa hienostomusiikiksi, eivät todella tiedä.

    Taivaansinisen köyhä Viitanen oli vankilasta päästyään puuseppä Lahdessa ja tienasi ekstraa laulavana rumpalina kunnes pääsi kaikkien kummastukseksi Lahdessa Viipurin musiikkiopistossa Lea Piltin oppilaaksi.

    Jorma Hynninen hankki esiintymistottumuksensa Sorsakosken lavalla Leppävirralla ja väittää, että kaikki Hurmio-levyn tangot ovat sen ajan perua.

    Oopperassa ja etenkin Liedissä on saatava kaksi oktavia soiman tasaisesti. Tangossa ja "foksissa" riittää yksi. Sen toisen oktaavin eteen saa tehdä töitä enemmän kuin koulujenvälisissä juoksukilpailuissa pärjäävä nuori ME-tasolle - sanalla sanoen mielettömästi.

    VastaaPoista
  4. Ad omnia:

    Kirjoitan huomiseksi lisää Usko Viitasesta. Luullakseni ihmiset, jotka arvelevat oopperaa hienostomusiikiksi, eivät todella tiedä.

    Taivaansinisen köyhä Viitanen oli vankilasta päästyään puuseppä Lahdessa ja tienasi ekstraa laulavana rumpalina kunnes pääsi kaikkien kummastukseksi Lahdessa Viipurin musiikkiopistossa Lea Piltin oppilaaksi.

    Jorma Hynninen hankki esiintymistottumuksensa Sorsakosken lavalla Leppävirralla ja väittää, että kaikki Hurmio-levyn tangot ovat sen ajan perua.

    Oopperassa ja etenkin Liedissä on saatava kaksi oktavia soiman tasaisesti. Tangossa ja "foksissa" riittää yksi. Sen toisen oktaavin eteen saa tehdä töitä enemmän kuin koulujenvälisissä juoksukilpailuissa pärjäävä nuori ME-tasolle - sanalla sanoen mielettömästi.

    VastaaPoista
  5. Pitäisi olla Tito Gobbi. Näin ja kuulin Carmenin erinäisiä kertoja ja kyllä puslkea Anita Välkki lauloi tupakkatyttönä erinomaisen hyvin. Irma Rewel Carmenina taas oli... No, oli hänessä ainakin silmänruokaa, vaikka Anita Välkki oli silläkin alueella runsaampi.

    VastaaPoista
  6. Siihen aikaan kun pieni Jukka varttui ilmeisen hyvissä seurapiireissä, kasvoi savolaisessa maalaismaisemassa sikojen ja lehmien ympäröimässä suurperheessä vähän pienempi Heikki.

    Jukalla oli siis kodin "sivistystaustaa"; oli kouluja, oli kirjoja, klassista musiikkia.

    Savonsyrjällä ei ollut oppikoulua. Oli sentään kansakoulu. Oli myös pyhäkoulu, supisuomalainen keksintö maalaislasten tiedonjanon tyydyttämiseksi ja turpeeseen sitomiseksi.

    Sotien jälkeen kirjoitetuista eurooppalaista teoksista on sittemmin Savossakin luettu että kulttuuri ei olekaan syntynyt Turussa, eikä edes Helsingissä, joten sen edessä ei tarvitse kulkea hattu kourassa, vaan kulttuuri on jotakin, joka on meissä jokaisessa ihmisyksilössä ainutkertaisena ihmisarvona, ja uusiutuu jokaisessa sukupolvessa.

    Jos niin haluamme.

    Sivistykseen kuuluu sekin, että tunnistaa juurensa -tietää, että paljon arvokasta oli olemassa jo ennen minua. Sivistystä on sekin että tietää voivansa ottaa oppia muitten kokemuksista.

    Eihän liene mitenkään varmaa että nimenomaan suomalaiset olisivat ajattelijoina erityisen edistyneistä?

    Vaarallisimpia ovatkin takinkääntäjät, omien lähtökohtiensa kieltäjät. Siitä Jukkaa ei voi epäillä.

    VastaaPoista
  7. Ad Heikki:

    Muutamia vuosia sitten tuntui, että kaikki kollegani olivat SYK:sta ja vielä samalta luokalta. Edellinen sukupolvi oli Norssista tai vähintääkin makuntakaupunkien klassissista lyseoista.

    Oma kouluni on Kauhavan Yhteiskoulu ja epäonnisen asevelvollisuuden jälkeen jouduin etsimään tietä rautatieasemalta yliopistolle, vaikka olin käynyt Helsingissä kaksi tai kolme kertaa.

    Syntyessäni isäni oli entinen luutnantti ja nykyinen opiskelija ja äiti myymäläapulainen; äidinisä tosin omisti kivitalon kirkonkylässä, mutta kauppiaan kohtalot ovat epävarmoja.

    Kaikki sitten onnistuivat monessa suhteessa. Se ei ollut miltään osin minun ansioni, mutta henkinen maisemani on tukevasti ja pysyvästi suomalainen kirkonkylä, jota taustoitti varuskunta (Ilmasotakoulu).

    Varsinainen tähtihetki oli muutamia vuosia sitten esiintyminen sankaripuhujana Kauhavan keskuskansakoulun 50-vuotisjuhlassa. Sen voimakkaan vaikutuksen tekivät opettajat ja lapset - oikeastaan kaikki sukunimet tuttuja mutta ei ainutkaan henkilö.

    Kunnostautumisen tarve tuli pohjia myöten tyydytetyksi, kun oma kansakoulunopettajani ja kummitätini istuivat etupenkit ja hymyilivät suopeasti.

    Sitten oli muuta ohjelmaa.

    Mietin usein tätä ympäristöä. Minuun vaikutti voimakkaaasti se, että kukaan kauhavalaisista omaisistani ei ollut kauhavalainen eikä siis pohjalainen, mutta paikkakunnalla oli silti saatu hyväksytty asema. (Isoisä oli muuttanut Kauhvalle 1924 sangen vähän tunnettujen ja kirjavien vaiheiden jälkeen, joihin liittyi myös kurssi Hennalan vankileirillä, ja isä oli köyhä poika Sörkasta, karjalaista sukujuurta. Isä oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja äidin suvussa niitä oli kaksi.

    VastaaPoista
  8. Netti on mielenkiintoinen härpätin, kuuntelin tänään 10.2. RSO:n konsertin jonka aloitti Laulu Kuujärvestä, upeaa U Klamin musiikkia Jylhän tekstiin J Uusitalon esittämänä. Sitten löytyi Usko Viitanen ja hänen tulkintansa ja tie johti Kemppisen blogiin. Milenkiintoisia kirjoituksia ja kuvaa Fuugasta ja Uskota. Usko oli Orimattilan suuri poika, jota agraariyhteisössä ei niin paljoa muisteltu, ei edes maan mainio musiikinopettajamme Ilmari Mustonen, jolle B Gigli oli läheisempi.
    No niin, olen muuten käynyt Kuujärvellä, kaunis paikka ja suosittelen, jos tie vie Aunuksen Karjalaan

    VastaaPoista
  9. Hei, kiitos teille kaikille näistä kirjoituksista. Parikymppisenä laulunopiskelijana on tosi kiva lukea tästä legendasta ja menneen ajan meiningistä. Täytyy sanoa, että Usko Viitasessa karheudessaan on jotain tosi viehättävää. Tuhkimotarinat tietysti aina viehättää, mutta kyllähän se tuon levyn mukaan osasi laulaakin. Minneköhän pitää nykyään suunnata jos mielii laulaa kunnolla largo al factotumin.

    VastaaPoista
  10. Halusin harmaansateisen päivän voimaksi laulattaa yotubella Kaksi krenatööriä. Kappas vain, Google toi minut tänne verrattoman blogistin sivuille. Suurkiitos taas, sinä ihana, sydämensivistynyt Jukka kemppinen!

    VastaaPoista