Timpan biisit

Timppa R. lähetti pyytämättä ja yllättäen muistitikullisen nuoruutensa kappaleita. Arvaan että taustalla on hurjastelu vinyylilevyiltä tai avokelanauhoilta ehkä C-kasettien kautta äänitiedostoiksi.

Olen hyvin selvillä siitä, että tämä blogi on eräänlainen krematorion odotushuone ja että lukijoiden keski-ikä saattaa olla 70 vuotta. En osaa pitää sitä pahana.

Yllytän teitä, lukijat, toimimaan samalla tavalla, jos aikaa ja terveyttä riittää. Vasta viikko sitten pääsin ihastelemasta Pentti Virrankosken kansanmusiikkikirjaa, jonka olen nyt käynyt kokonaan läpi. Tuossa viimeksi mainitussa on monta jännittävää puolta, kuten perustellulta vaikuttava käsite ”kauhavalainen kansanlaulu”, mutta ennen kaikkea se on huolellisesti kirjattu selonteko erään henkilön ja käytännössä hänen äitinsä ja sukulaismiehen päänsisällöstä.

Timpan kevyen musiikin kappaleet ovat keskeistä tavaraa eli juuri sitä, mitä aikanaan kuunneltiin. Tosiasiassa yllättävän suuri osa äänitteitä löyty verkosta kaikkein arvattavimmista paikoista. Äsken kuuntelin laulun ”Anna” Lattuadan elokuvasta ”Katkeraa riisiä”, koska tuo laulu oli levynä laösuuteni elokuvateatterissa ja se teki minuun yhtä suunnattoman vaikutuksen kuin Silvana Manganon ryntäät filmin kaappimainoksessa. Viimeksi mainittuja käytiin katsomassa syrjäkyliltä asti.

Kuuntelin Eartha Kittin Uskudarkin; siinä turkkilainen kansanlaulu iskelmäksi muutettuna valloitti Suomen harmaat maisemat syystä, jota voi vain arvailla. Verkko tietää, että tuo kansansävelmä tunnetaan eri kielillä eri puolilla Balkania.

Tässä palataan Kauhavaan. Mikä selittää, että luultavasti lievästi vajaamielisen ja kaikin puolin kunniattoman Anssin Jukan tuomittavista tempauksista kertova laulu raikuu edelleen?

Oma selitykseni: kiellettyihin tunteisiin vetoaminen voi kantaa runsaan hedelmän. Juuri sitä mainos, myynti ja markkinointi tavoittelevat, mutta sepä ei taida olla tavoitettavissa. Se tulee kuin tikku silmään, ja mitä enemmän sitä hapuilee omakseen, sitä varmemmin se pyrähtää pois, kuten närhi äsken tuosta oravan omalta kuusenoksalta ikkunani alta.

Toistan jälleen kerran arvaukseni. Ihmisellä on otollisia ikävaiheita, jotka menevät ohi. Yksi otollinen ikä on 70 – 71 vuotta. Toinen on 14 – 15 vuotta. Tietyssä iässä kuultu ja nähty on kuin arpi jalassa. Se vaihtaa hiukan paikkaa ja muotoa mutta ei koskaan katoa. Mielestäni äidilläni on todella kaunis arpi polven alapuolella ja luulen nähneeni sen viime viikolla. Se on noin 85 vuoden takaa.

Tunnen vahvaa lajitoveruutta, kun siis saan muistitikun, jolla Catherine Valente laulaa punaisista ruusuista, Istanbulista ja jostain muusta ja Danny Kaye ihanasta Kööpenhaminasta. Kun kuuntelen, ensimmäinen tunteeni on, että olen lopen kyllästynyt tähän kappaleeseen, kun sitä soitetaan aina. Tunteen perässä tulee ymmärrys. En ole todellisuudessa kuullut sitä 50 vuoteen, eikä kukaan muukaan.

En tunne tarvetta arvioida, ovatko nämä vanhat hitit jotenkin poikkeuksellisia. Arvaisin etteivät ne ole. Aina on ollut hirvittävän hyviä teoksia ja ainutlaatuisia esittäjiä. Ei sillä ole väliä, että itse olisin valmis tekemän väärän valan sormet Helsingin raastuvanoikeuden koirankorville kuluneella raamatulla vakuuttaen, että Charlie Parkerin esittämä ”Ornithology” tai sitten ”Ballade” tai oikeastaan ”Parker’s Mood” on paras kappale, mitä on milloinkaan levytetty, ja lauluista vastaavasti ”Summertime”.

Ennen kuin sain tämän virkkeen kirjoitetuksi pisteeseen asti, mieleeni oli jo tullut 97 muuta ainutlaatuisen maailman parasta biisiä, mutta mitä siitä. Konserttimusiikin puolelta tulee välittömästi mieleen 970 huippua, joiden kanssa mikään muu ei kestä vertailua.

Kirjoitukseen nyt asettunut numero 97 taitaa olla se tuttu tilastotieto. Kyselytutkimuksissa vastanneista 97 prosenttia pitää itseään keskimääräistä parempina autoilijoina. Luulisin että 97 prosenttia ihmisistä pitää itseään myös keskimääräistä kauniimpina, älykkäämpinä, viehättävämpinä jne.

Kun sana ”keskimääräinen” tarkoittaa tavalla tai toisella saatua tulosta ”noin 50 %”, ihmisten omien käsitysten ja todellisuuden välillä on ristiriita. (Tässä yhteydessä pidän erinäisiä matemaattisia tuloksia niin sanottuina kiistattomina tosiasioina.)

Katselin sunnuntaina ympärilleni ja mietin, miksi saapuvilla ollut väki, totta puhuen kaikki sukulaisia ja jälkeläisiäni, on minulle niin mieleen. Ei siinä joukossa ole mitään ihmeellistä. Eliittiä mikä eliittiä. Päädyin tällaiseen muotoiluun: heillä on kyky mieltyä ja kiintyä.

Jos olisi osannut kastelahjana toivoa hengettäriltä heille jotain, tätä olisin toivonut.