Epämiellyttävät askareet

Eniten teitä hyödyttävät kirjat, joista ette pidä.

Ehkä entistä useammin ihmiset tyrmäävät kirjoja ja kirjailijoita sanomalla: en pidä siitä. Joku sanoo, että vaikkapa Tervon uusi kirja on kiinnostava. Toinen vastaa: en pidä Tervosta.

En äkkiä keksi tyhmempää vastausta.

”Syön vain sellaista, mistä pidän.” ”En harrasta liikuntaa, koska en pidä siitä.” Tällaiset julistukset kuulostavat samalta kuin ”musiikki on ihan tyhmää”.

Henry Kissinger ja hänen esimiehensä Richard Nixon ovat pari, joka on minulle henkilökohtaisesti hyvin vastenmielinen. Syyt ovat toisaalta pintapuolisia, toisaalta hiukan syvemmällä. En siis ole marssinut enkä kantanut julisteita. Vietnamin vaihe oli ikäisilleni suuri pettymys. Se oli niin suuri, että mielessämme Nixon aloitti sodan ja Kissinger pommitti poloisia. Todellisuudessa Nixon lopetti sodan ja Kissinger toteutti vuosisadan lopun tärkeimmän avauksen, suhteiden rakentamisen Kiinaan.

Yhdysvaltain ja Kiinan yhteistoiminta, etenkin taloudessa, oli yksi niistä syistä, jotka veivät Neuvostoliiton tuhoon.

Tällä hetkellä kiinnostavin kysymys on se, saako Putin Kiinan suosiota. Sotiminen Ukrainassa on tietysti Venäjän epätoivon ilmaus. Sotilaallisen voiman väitetty kasvattaminen on osittain teatteria, koska mainostettujen toimenpiteiden takana ei ole rahaa. Näyttää hienolta kertoa seuraavan sukupolven taisteluhävittäjistä, koska useimmat eivät huomaa lukea lausetta loppuun. Niiden suunnittelu aloitetaan kuuden vuoden kuluttua.

Venäjällä ja Kiinalla on öljy- ja maakaasuputki. Itse asiassa ei ole. Sellaisesta on tehty päätös ja sen rahoittamisesta on tietoa. Töitten aloittamisesta ei ole mitään tietoa.

Tässä on tarkoitus mainostaa Henry Kissingerin kirjaa ”On China”. Siinä on kohtuullisen laaja eli jonkin verran alle 500 sivun yhteenveto Kiinan historiasta aikaisimmista ajoista nykyaikaan eli vuoteen 2012. Keskeinen sisältö on kirjoittajan yli 50 matkaa Kiinaan sekä tapaamisen neljän sukupolven johtajien kanssa Maosta ja Zhousta nykyisiin.

Mistä saataisiin Tuomiojalle kaksikymmentä tohtoria tutkimusavustajiksi ja etenkin yksi erittäin hyvä kustannustoimittaja tekemään hänen kielestään luettavampaa? Ei taida olla Suomessa tapana, mutta Yhdysvalloissa on. Kissingerillä on täydet muistiinpanot ja eri aloilta poimitut tutkijat vakituisena apunaan.

Tulos on jo sinänsä riittävä syy merkittävien poliitikkojen eräiden kirjojen lukemiseen, kattavuus. Esimerkiksi Suomessa juuri yksikään tutkija, esimerkiksi Helsingin yliopiston professori, ei käytännössä kykene kirjoittamaan tutkimusta, joka olisi kohtuullisen monipuolinen. Vaihtoehdoksi jää aina aiheen näkyvä tai näkymätön supistaminen hallittavissa oleviin detaljeihin.

Kuvitteleeko kukaan edes, että joskus ilmestyisi uskottava tutkimus aiheesta Suomi Neuvostoliiton politiikassa toisen maailmansodan jälkeen? Tai edes Neuvostolitto Suomen. Havaintoesimerkki tästä ongelmasta on Max Jacobssonin tuotanto. Jopa hän joutui tekemään kohtalokkaita rajauksia – paitsi ehkä ”Diplomaattien talvisota” –teoksessaan.

Ja johtaville poliitikoille ja UM:n virkamiehille Eduskunnan kirjasto kuitenkin etsii kirjat ja lehdet ja toimittaa ne suoraan pöydälle – ja hakee vielä poiskin.

Paitsi itsestään Kissinger antaa kuuluisista kiinalaisista kammottavan kuvan. Hän käsittelee silmää räpäyttämättä kulttuurivallankumousta, suurta hyppyä ja ties mitä. Hän ei erittele tuttaviensa rikoksia eikä kerro omistaan.

Mutta ei se juuri ketää kiinnostakaan, mitä mieltä joku Kissinger on jostain asiasta. Johdonmukainen yritys selvittää kiinalaisuutta, tässä tapauksessa ulkopolitiikkaa, taloutta ja kulttuurista ylemmyyden tunnetta, on tehtävä samalla tavalla kuin mielentilan tutkimus vaaralliselle murhamiehelle. Tekojen lisäksi on selvitettävä ajattelutapaa ja, mikäli mahdollista, tapaa tuntea.

Kissingeriä lukiessa muuten huomaa, vihjeenä kustantajille, ettei Mannerheimin eikä Kekkosen elämäkertaa ole toistaiseksi kirjoitettu.

Tämä viimeinen oli tarkoitettu piikiksi. En siis ole mitenkään tietämätön, mitä ja miten paljon näistä herroista on julkaistu.