Sivun näyttöjä yhteensä

27. kesäkuuta 2015

Sepän oppi



Suomen ainoa rehellinen tuomari oli kirjailija Arvid Järnefelt. Hän keskeytti käräjien istumisen ja lähti tavoittelemaan oppia käsityöläisen ammattiin, esimerkiksi sepäksi. Vanhoilla päivillään hän poimi äitinsä kanssa perunoita Veikkolasta jonkin matkaa Lohjalle päin. Se pikku tila oli tosin heidän omansa.

Arvid Järnefeltiä pidettiin aika yleisesti kahelina, jopa siinä määrin, ettei kumpikaan kiivaileva osapuoli käynyt pahemmin hänen kimppuunsa, kun hän piti erikoisiksi arvioituja saarnoja Suurkirkossa vuoden 1918 kapinan alla.

Romaaneissaan hän käsitteli voimakkaasti eettisiä ongelmia ja unohti ne sitten  ”Vanhempieni romaanissa”. Siinä hän teki, äitinsä yllytyksestä, kyllä aika pahasti vääryyttä Alexander-isälleen.

Mutta Järnefelt oli venäläinen aatelismies, tosin suomalainen. Isä oli Itä¨Suomen aika vähäisenä pidettyä aatelia ja äiti Pietarin saksalaistaustaista, Clödt von Jürgensburg.

Luultavasti Arvid sai voimakkaita vaikutteita Tolstoilta, jonka hän tunsi henkilökohtaisestikin. Tämä kreivi ja ennen Venäjän rajoja miekalla laajentanut henkilö oli hänkin kuuluisa omituisista tempauksistaan ja kohdin hyvin erikoisista ajatuksistaan. Sitä hän ei saanut anteeksi edes Nobel-komitealta, että hän oli selvästi aikansa paras romaanikirjailija. luultavasti kaikkien aikojen parhaita. Jos rakennan joskus itselleni ikonin, jonka edessä voi polttaa led-lamppua, ottaisin siihen sen valokuvan, jossa Tolstoi ja Tshehov katsovat kameran linssiin.

Molemmat pääsivät hyvin syvälle myötätunnon ongelmaan. Aikalaisista Dostojevski oli kirjoittanut paperille (suurinkvisiittori-jakso) sen aika selvän totuuden, että jos Kristus todella ilmestyisi keskuuteemme, papit ja tuomarit (fariseukset ja kirjanoppineet) toimittaisivat hänet tuossa tuokiossa jälleen ristiinnaulittavaksi, eikä sotilaita tarvitsisi pyytään apuun kahta kertaa.

Jotkut ovat aina pahoillaan, kun kirjoitan jonkin hyvän sanan Antti Tuurista. Tiedän syyn. Tuuri on tolstoilainen romaanikirjailija, Suomen ainoa. Vanhoilla päivillään hän on mennyt niin pitkälle, että useassa näennäisesti vuoden 1918 tapahtumia ja Lapuan liikkeen väkivaltavuosia kuvaavassa teoksessaan hän on kertonut ihmisistä, joita omatunto ajaa ankarammin kuin yhteisön ja yhteiskunnan kiellot ja käskyt.

Aatetausta on ehkä kuvattu pääpirteittäin, mutta kyllä tämä Pohjanmaalla ja siten Kanadassa esiintynyt ”utopiasosialismi”, joka oikeastaan oli pyrkimystä kunnialliseen elämään ja väkivallan välttämistä, välittyy selkeästi. Se menee pidemmälle kuin Väinö Linnan ja Paavo Rintalan pasifismi kaikkine pahuuden kuvineen.

Luin aika tarkoin ne taannoin mainitsemani Pentti Virrankosken kauhavalaiset laulut, joista kolme oli minulle entuudesta tuntemattomia. Olen harmitellut etenkin Heikki Ylikankaan positivismia, hän kun ei koskaan edennyt miettimään oman tuotantonsa suuren teeman taustoja, eli mitä perua on maakunnassa ennen yleinen väkivallan ihannointi. Minun mielestäni se ei selity yhteiskunnallisilla syillä, vaikka niitäkin oli.

Voiko tuomari kuulua autuaaseen säätyyn? En tiedä. Tuomarinviroissa 1976 – 2000 mietin mutta en juuri kysynyt, miksi kaikilla ihmisillä on elinkautinen ja sen päätteeksi kuolemanrangaistus, jonka täytäntöönpano on usein julma ja tuskallinen.

Juuri Tolstoi kuvaa eräässä teoksessaan tuomaria, joka miettii rikosjuttua istuessaan, kummalla puolella pöytää nyt on suurempi roisto.

Tshehovilla on varoittava novelli, se pitkä kertomus mielisairaalan lääkäristä, joka päätyy lopulta oman laitoksensa koppiin lukkojen taakse. Hullujenhuoneeseen päätynyt Gustaf Fröding kirjoitti: ”Älä tuomitse minua kohtuuden mukaan.” (Mät mig ej med mått – Ur kung Eriks visor).

En ole tähän mennessä saanut irti muuta kuin yhden näivettyneen ajatuksen. Erinäisissä tehtävissä, esimerkiksi tuomarina istuessa, ei pidä panna omaa viisauttaan etusijalle. Tuomarilla on käytössään laki ja kaikki mikä siihen liittyy. Jos hänellä on omatunto, hänen on noudatettava lakia, ei missään tapauksessa mitään luonnonoikeutta eli omia käsityksiään lain oikeammasta sisällöstä. Tuota käsitystä ei saa sotkea niin sanotulla myötätunnolla, joka on melkein aina sentimentaalisuutta eli liikatunteellisuutta. Se ei ole paradoksia, että etenkin tuomarin tehtävissä kyky tuntea sääliä sorrettuja ja alistettuja kohtaan, kuten esimerkiksi rikosten uhreja kohtaan, on ensimmäinen ehto. Toinen ehto on, ettei sääliä saa sekoittaa lakiin, vaikka se joskus ratkaisee asian sen jälkeen kun oikeudellinen totuus ja säännöt on selvitetty. Sääli (misericordia) on eri asia kuin kohtuus (aequitas).


Lukekaa jossain välissä Paavo Alkion muistelma toiminnastaan sotatuomarina. Tämä myöhempi hovioikeuden presidentti, Santeri Alkion poika, antaa nykyisin unohtunutta sisältöä sanalle ”alkiolaisuus”. Alkio hankki itselleen potkut vastustamalla kenraalien vaatimuksia ankarista rangaistuksista.

29 kommenttia:

  1. Väkevät aatteet hapertuvat hitaasti. Sortumisensa jälkeenkin ne usein vaihtavat nimeä ja ilmiasua ja palaavat estraadille takaoven kautta. Olen usein miettinyt mikä minua niin ärsyttää persuissa. Nyt sen tiedän. He ovat uudelleensyntyneitä kommunisteja. Persut uskovat kommunistien lailla lujasti kansantribunaalien erehtymättömyyteen ja johonkin eteeriseen ja kirjoitettua lakia suurempaan voimaan, joka kumpuaa myyttisen kansan oikeudentunnosta ja -tajusta.

    Pitäisi taas terävöittää ja kirkastaa Kekkosen aikoinaan lanseeraamaa määritelmää sananvapaudesta. Se ei ole valtion suojeluksessa silloin kun sananvapautta käytetään tasavaltaisen demokratian kaatamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän sinne päin kyllä. Mutta kommunistit ovat olleet keskimäärin sivistyneitä ihmisiä, mitä persut eivät keskimäärin taida olla. Kommunisteilla on ollut oma sivistyksellinen ohjelmansa. Persujen sivistys on oman koululaitoksemme ja mediamme tuotetta. Valitettavasti.

      Poista
    2. Siis mitä ihmettä "sivistynyt kommunisti"?

      Täydellisesti kajahtanutta sakkia sekä johtajansa että kannattajansa.

      No voihan sitä tietysti mielisairaskin olla sivistynyt, mutta on silti edelleen mielisairas.

      Poista
  2. Olen vähän ihmetellyt näitä kolmea viimeisintä kirjoitustasi, miten suhtautua. Mutta ei voi muuta kuin kiitellä, koska minua herättelee lopulta eniten se, että Kemppinenkin on paljastunut kuolevaiseksi. Ja tuollainen avoimmuus ei ole helppoa tuollaisesta asemasta käsin.

    Rupesin kirjoitustesi pohjalta vähän selvittelemään itselleni tätä vallan kolmijako-oppia. Jotkut vaikuttavat ajattelevan, että sen edellytyksenä on eräänlainen kauhun tasapaino, jossa jokaisella taholla on välineitä pitää muiden tahojen valta kohtuullisena.

    Ilmeisesti kommenttisi ministerin vallan kolmijaon ymmärtämättömyydestä perustuu siihen, että ministeri on osa hallitusta, jonka ajatellaan klassisesti edustavan toimeenpanovaltaa, kun lainsäädäntövalta on eduskunnalla ja tuomiovalta oikeuslaitoksella.

    Lyhyen perehtymisen perusteella olen kuitenkin tullut sellaiseen käsitykseen, että Suomessa ei tuo kauhun tasapaino ole perustunut samanlaisiin välineisiin kuin muissa maissa, vaikkapa USA:ssa, jota englanninkielinen Wikipediasivu vallan kolmijaosta koskee. Eli tuomareita ei ole esimerkiksi meillä juuri nimitetty poliittisin perustein. Tasapaino on kuitenkin säilynyt pitkään, koska tuomioistuimet eivät ole politikoineet päätöksillään.

    Samassa artikkelissa puhutaan veteen piirretystä viivasta, joka vallan kolmijako-opin tahojen vallanjaon suhteen on. Esimerkiksi Eduskunta on delegoinut Suomessa lainsäädäntövaltaa hallitukselle. Siksi oikeusministeri voi kai asettaa työryhmiä tekemään selvityksiä, ilman että se on ristiriidassa kolmijaon kanssa.

    Käsiteltävän asian kannalta relevantein kysymys tuntuu olevan se, miten piirretään veteen se viiva lainsäädäntövallan ja tuomioistuinvallan välille. Tuomioistuimen tulisi olla riippumaton, mutta voiko se joskus edetä omassa harkinnassaan niin pitkälle, että kävelee lainsäädäntövallan yli? Esimerkiksi käyttäessään harkintaa systemaattisesti eri tavalla kuin lainsäätäjä on lakia säätäessänä tarkoittanut. Kun puhutaan vallan kolmijaosta, tämä on se olennaisin kysymys, ja minut on yllättynyt kuinka viisaana miehenä Kemppinen ei tätä ole nostanut esiin.

    Jonkinlainen systemaattinen kehitys tiettyyn suuntaan rangaistuksien suhteen on nähtävissä. En nyt tähän hätään muista tarkemmin, mutta joitakin kuukausia sitten lehdistössä oli esillä joku oikeudellinen asiantuntija joka myönsi ihan rehellisesti ja avoimesti, että tuomioistuimissa on tarkoituksella jaettu väkivaltarikoksista koko ajan skaalan alapäästä rangaistuksia. Tämä taas perustuu jonkinlaiseen käsitykseen rangaistusten vaikutuksesta yhteiskuntaan. Tämä lienee se, mitä Kemppinen tarkoittaa oikeudellisella totuudella.

    "Se ei ole paradoksia, että etenkin tuomarin tehtävissä kyky tuntea sääliä sorrettuja ja alistettuja kohtaan, kuten esimerkiksi rikosten uhreja kohtaan, on ensimmäinen ehto. Toinen ehto on, ettei sääliä saa sekoittaa lakiin, vaikka se joskus ratkaisee asian sen jälkeen kun oikeudellinen totuus ja säännöt on selvitetty. Sääli (misericordia) on eri asia kuin kohtuus (aequitas)."

    Voidaan myös perustellusti olla sitä mieltä, että nykyinen oikeudellinen käsitys (kuten kaikki inhimillinen toiminta) perustuu pohjimmiltaan viime kädessä oikeuslaitoksen piirissä toimivien ihmisten oman oikeudentunnon rationalisointiin ja kodifiointiin. Tätä ylevästi nimitetään oikeudelliseksi totuudeksi, mutta ei se ole sen enempää totta kuin lynkkausmieliala eli yleinen oikeudentunto. Edelleen, voidaan ajatella että tämän oikeuslaitoksen piirissä toimivien henkilöiden oikeudentunnon voidaan katsoa pohjautuvan tekijöihin kohdistuvaan sääliin.

    Yhtäkaikki, vaikka tuo ei olisi tottakaan, tuomioistuinten politisoituminen on todellinen ilmiö, eikä sitä voi lakaista maton alle. Se, että tässä rasistiset motiivit eivät tulleet esiin, on tuomioistuinpolitiikkaa. Mitä enemmän tuomioistuimet tekevät politiikkaa, eli ottavat itselleen valtaa, sitä enemmän vastavoiman lain mukaisesti muut tahot tekevät myös politiikkaa, pyrkien säilyttämään kauhun tasapainon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä pitkä kommentti näytti äkkilukemalta viisaalta, mutta ei enää toisella kerralla.

      Poista
    2. Pahoittelut, kirjoituksen tavoitteena ei ollut olla viisas. Viisaana pidämme sellaista joka esittää mielipiteitä, jotka ovat samoja kuin mitä meillä on, mutta nokkelasta näkökulmasta.

      Kuten yritin joka kohdassa painottaa, en tiedä tästä asiasta riittävästi. Vaikuttaa vain nopean perehtymisen ja tavallisen intuition perusteella siltä että asia ei ole ihan niin yksioikoinen kuin Kemppinen antaa ymmärtää. Pyrin myös välttämään mielipiteitä tai sitä mitä haluaisin saavuttaa. Paljon mieluummin toivoisin, että vallan kolmijako säilyisi sellaisena kuin se on historiallisesti ollut.

      Kiitollisena otan vastaan, jos osaat tarkemmin eritellä missä kohdassa argumentaationi meni pieleen.

      Ulkopuolisena oikeuslaitoksen nykytilasta tulee minulle sama haju kuin aiemmissa talouskriiseissä talousasiantuntijoiden puheista. Asiantuntijat ottavat elitistisen näkökulman, että tiedetään paremmin kuin muut, rahvas, "kansa". Rakennetaan monimutkaisia älyllisiä konstruktioita, joilla tätä perustellaan. Ilmiön nimi on hybris. Hybristä seuraa kriisi.

      Tässä tapauksessa kai kriisi, jos ei käy ihan niin huonosti kuin voi käydä, tarkoittaa sitä että valta uudelleenorganisoituu ja oikeuslaitoksen valtaa siirtyy "kansalle" siten että lainsäätäjä määrää kovemman alapään rangaistukselle.

      Ja jos huonosti käy, koko oikeuslaitoksen legitimiteetti kyseenalaistetaan, koska oikeuslaitoksen olemassaolokin perustuu loppujen lopuksi kansalta saatuun luottamukseen.

      Poista
    3. "se ei ole sen enempää totta kuin lynkkaus eli yleinen oikeudentunto"

      Totta? Tarkoitat kai oikeudenmukaisempaa?

      En ymmärrä, miten lynkkaus perustuisi oikeudentuntoon. Kostonhaluun kyllä. Mutta lynkkaus tehdään tunnekuohun vallassa, jossa pannaan heti toimeksi, kunhan joku vain saadaan kiinni, eikä oteta selvää, onko kyse syyllisestä vai ei, saati että pohdittaisiin syyntakeisuutta tai lieventäviä syitä. Ei mitenjään rajoiteta sitä, etteivät asianomistajat panisi lynkkauksia toimeen, joten siltäkin kannalta oikeudenmukaisuus on kyseenalainen. Useimmiten lynkkauksen tekijät ovat myös "valtaapitäviä", joten kyse on pikemmin siitä, että he panevat "vähäväkiset" järjestykseen. Köyhillä ja mustilla ei sen sijaan ole mahdollisuutta lynkata rikkaita ja valkoisia, vaikka he tekisivät mitä.

      Poista
    4. Eläinkokeissa on havaittu että, kun yksi simpanssi saa onnistuneesta suorituksesta viinirypäleen, ja toinen omenanpalan, omenanpalan saanut heittää sen seinään. Vaikka muuten omenanpala kelpaisi, simpanssin oikeudentuntoa on loukattu koska hän sai vähempiarvoisen palkinnon.

      Sama toistuu ihmiskokeissa. Ihmiset eivät toimi rationaalisesti maksimoiden omaa etuaan. Esimerkiksi koejärjestelyssä yksi pelaaja valitsee miten rahasumma jaetaan hänen ja toisen pelaajan kesken, ja toinen pelaaja voi vain hyväksyä tai hylätä ehdotuksen, useimmat hylkäävät epäreilut ehdotukset.

      Näistä ja vähän muistakin moraaliin liittyvistä kysymyksistä on hyvä tiivistelmä tässä. Tutkijoiden perusväite on uusi: Ihmiset tekevät väkivaltaa jos ja kun kokevat sen omassa sosiaalisessa kontekstissaan moraalisesti oikeaksi.

      Väitän, että lynkkausmielialan sosiaalinen perusta on tuo sama biologisessa perimässä oleva oikeudentunto. Tietenkin sitä voimistaa myös joukkopsykologinen ilmiö, jossa ihmiset vauhkoontuvat samallla tavalla kuin tulipalon sattuessa elokuvateatterissa. En ole Kemppisen kanssa eri mieltä siitä, että on yksi oikeuslaitoksen tehtävä estää lynkkausmielialaa toteutumasta.

      Olet myös oikeassa siinä, että oikeudentunto ei mitenkään takaa oikeudenmukaisuutta. Elämme sen verran monimutkaisessa sosiaalisessa todellisuudessa, että tuo sisäsyntyinen ominaisuus heittää varmaan useimmissa tilanteissa häränpyllyä. Sitä voidaan käyttää myös häikäilemättä hyväksi heikompien sortamiseen.

      Mutta mikäli tuota ihmisten biologisessa perimässä olevaa oikeudentuntoa loukataan riittävän usein riittävän pitkään, ihmiset alkavat toimia. Toiminta etsii alhaisimman energian poistumistien. Käytännössä populistinen äänisaalis on seurausta tästä ilmiöstä.

      Poista
    5. "Asiantuntijat ottavat elitistisen näkökulman, että tiedetään paremmin kuin muut, rahvas, "kansa". "

      Tämä nyt - anteeksi vaan kansa - pitää paikkansa. Asia käy ilmeiseksi kun ajattelee muita ammatteja: haluaisiko kukaan nousta maallikon suunnittelemaan tai lentämään lentokoneeseen tai mennä maallikon suorittamaan aivoleikkaukseen neurokirurgin sijasta.

      Poista
    6. Toisinaan, mutta ei systemaattisesti. Esimerkiksi rahoitusalalla asiantuntijat saivat aikaan kriisin. Nokialla kehutut asiantuntijat myös. Jollain aloilla, kuten lentokoneteollisuudessa todellisuuden feedback on niin välitön, että asiantuntijoiden hybris ei pääse ryöstäytymään käsistä. Toisilla aloilla jossa feedbackissä on viivettä tai yhteys todellisuuteen on monimutkaisempi, pääsee toisinaan syntymään hybris joka irtautuu todellisuudesta. Maailmassa vallitsee kuitenkin tasapaino siinä mielessä että mikään hybris ei voi jatkua loputtomiin ilman vastavoimaa. Oikeudellisissa asioissa vastavoima on tämä kansan oikeustaju. Joukkojen viisaus on todellinen ilmiö, vaikka se ei olekaan samalla tavalla viisautta mitä yleensä pidämme viisautena. Se on vain sitä, että kaikkia ei voi kusettaa loputtomiin. Nythän asiantuntijavalta ja siitä seuraava hybris ei ole varsinaisesti kusetusta siinä mielessä, että joku tietoisesti pyrkisi huijaamaan. Näissä tapauksissa se lähtee itsen huijaamisesta, jossa kaikenlainen yliteorisointi on oma osansa soppaa.

      Poista
    7. Riippuu alasta.

      Lentokoneteollisuudessa todellisuuden feedback on niin välitön että siinä tuskin voi huijata kovin helposti itseään tai muita.

      On kuitenkin esimerkkejä asiantuntijoiden hybriksen synnyttämistä kriiseistä, esimerkiksi rahoitusala tai Nokia. Näissä todellisuuden feedback on sen verran hidas tai vaikeasti hahmottuva, että hybris syntyy helpommin.

      Maailma toimii siten että hybris ei voi jatkua koskaan loputtomiin vaan se synnyttää vastavoiman. Oikeuslaitoksen osalta hybriksen vastavoima on kansan oikeustaju.

      Sen voima perustuu joukkojen viidaudeksi nimitettyyn ilmiöön, josta viisaus on kaukana. Mutta niin on sellaisestakin asenteesta, jossa asetutaan kansan oikeustajun yläpuolelle hybriksestä eikä ammattitaidosta käsin. Ja se asenne näkyy aika kauas.

      Poista
  3. Arvid Järnefelt oli idealisti, joka toteutti sen, mitä kirjoitti. Esseessään Kosto ja rangaistus (ISBN 951-0-18932-4), Porvoo 1993, hän kirjoitti seuraavan: " Lakkaa opettamasta, että rangaistus on välttämätön, luovu tuomarin toimesta, jos olet tuomari, syyttäjän toimesta, jos olet syyttäjä, vanginvartijan toimesta, jos olet vanginvartija, äläkä rupea näihin toimiin, vaikka sinulle tarjottaisiin kuinka suurta maksua tahansa."

    Alun perin essee on ilmestynyt 1895 kirjassa Ateisti - kokoelma pienempiä kirjoituksia.

    VastaaPoista
  4. Kiitos näistä viime päivien kirjoituksista! Bach on paĺjon jytkympää itse koettuna kuin blogistilta luettuna.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kirjoituksesta ja pieni tarkennus. Järnefeltin tila oli ja on edelleenkin Virkkalassa, Lohjan kyljessä.
    Tuota pohdintaa väkivallan ihailusta haluaisin käsiteltävän enemmän.

    VastaaPoista
  6. Nämä Kemppisen kirjoitukset ovat aina sellainen päivän henkinen ylöskohotus. Kiitokset taas tälläkin kertaa.

    Markku af Heurlin

    VastaaPoista
  7. " tuomarina istuessa, ei pidä panna omaa viisauttaan etusijalle. Tuomarilla on käytössään laki ja kaikki mikä siihen liittyy. Jos hänellä on omatunto, hänen on noudatettava lakia, ei missään tapauksessa mitään luonnonoikeutta eli omia käsityksiään lain oikeammasta sisällöstä. Tuota käsitystä ei saa sotkea niin sanotulla myötätunnolla, joka on melkein aina sentimentaalisuutta eli liikatunteellisuutta."

    Tähän voi yhtyä sillä lisäyksellä, että lain soveltaminen on lähes aina harkintaa ja siinä tuomarin on käytettävä sitä - usein liian vähäistä - viisautta, mitä hänelle on annettu.

    Liiallinen myötätunnon osoittaminen uhria kohtaan on väärin siinäkin mielessä, että tuomarin on oltava puolueeton suhteessa sekä asianomistajaan (uhri) että syytettyyn.

    VastaaPoista
  8. JK: "Lukekaa jossain välissä Paavo Alkion muistelma toiminnastaan sotatuomarina."

    Luettu on. Luettu on myös aikaa sitten sotapoliisi Taavetti Heikkisen päiväkirjat, hänen tyttärensä kun sattuu olemaan naapurini. Heikkinen ja Alkio olivat samassa joukko-osastossa.

    Heikkinen antaa todellakin ymmärtää, että Alkiota rasitti liiallinen lain kirjaimessa pysyminen. Hän ei määrännyt vakoilijoita aina teloitettavaksi, vaikka Kylmä-Kalle vaati, välillä jyrkästikin. Naiivin itsepäinen mies, päätteli karu rintamapoliisi.

    PS. Mutta jos professori nyt yrittää kautta rantain opettaa meille kuumaverisille somejunkkareille, että sama laillisuusperiaate pätee esim. tähän Tapanilan tapaukseen, niin kyllähän me sen tiedämme muutenkin. Mielestäni tästä ei ole kysymyskään.

    Vaan siitä, että väkivaltarikoksissa ovat tuomiot jostakin syystä valuneet asteikon alareunaan. Ja niistäkään nimellistuomioista ei tarvitse istua, jos sinne asti sattuu joutumaan, kuin puolet tai kolmasosa. Tätä kai se työmiesministeri haluaa naiiviuksissaan selvittää? Kehtaakin.




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikista rikostyypeistä tuomiot ovat valuneet asteikon alreunaan. Syynä on rikoslain järjestelmä kokonaisuutena, eivät tuomareiden omat mieltymykset.

      Poista
    2. Kerrotaanko tähän nyt syy maallikoille:

      - Tapio Nousiaisen väitöskirjassaan ja myöhemmin auskultantinoppaassaan suosittelema "kultainen leikkaus", jossa puolitetaan asteikko ja tulos vielä puolitetaan ja pysytään tuolla ala-asteikolla

      - rikoslainsäätäjän omaksuma ns normaalirangaistusjärjestelmä

      - Rikoslain nimenomainen sännös, jonka mukaan rangaistuskäytäntö on mittaamisperuste.

      Poista
  9. "miksi kaikilla ihmisillä on elinkautinen ja sen päätteeksi kuolemanrangaistus, jonka täytäntöönpano on usein julma ja tuskallinen." tunteella tai ilman, elämä on tässä, myös kuvitellussa vapaudessa. kuolema odottaa, toista kovimmin tuskin toista kuin armahtaen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, al-Marria!!! (Waltarin "sokea runoilija")

      Poista
  10. Niistä Kaukasian vuoristosodista Tolstoi kirjoitti loistavan kuvauksen, pienoisromaanin Hadzi Murat. Ja on hänellä loistavia novellejakin tiiliskivien rinnalla. Se heinänteon kuvaus on vertaansa vailla. Tshehovin novelleja voi lukea aina uudelleen, Sahalin oli mieleen painuva ja Kirjeitä I - III, tuli surullinen olo kun ne loppuivat, toisin sanoen kirjailija kuoli. Kuin rakkaan ystävän olisi menettänyt. Järnefeltin Vanhempieni romaanin aika nuorena luettuani se oli minusta parhaimpia suomalaisia kirjoja, ja taitaa olla vieläkin. Romaaneja? Ehkä siinä on enempi "romaania" kuin "totta". Dostojevskin Idiootista löysin ihan uusia puolia sitä uudelleen lukiessani. Varmaan kolmannellakin kerralla.

    Tuurin Kylmien kyytimies ja varsinkin Ikitie olivat vaikuttavia. On niitä saagoja tullut tavattua niin alkukielellä kuin Tuurin käännöksinäkin, kun hän kävi siitä käännöstyöstä kertomassa meidän kirjastossamme. Tuuria on mukava kuunnellakin, hyväntuulinen ja huumoriin taipuvainen persoona. EG

    VastaaPoista
  11. En ole koskaan osannut mieltää Ylikangasta positivistiksi (nietzscheläisittäin: "ankaralla metodilla löydetyt pienet, vaatimattomat, v a r o v ai s e t totuudet). Päinvastoin: oloissamme ainutlaatuisen rohkeaksi laajojen, oivaltavien, miksei intuitiivistenkin näköalojen avaajaksi, joka kyllä ymmärtääkseni on aina vastustanut käsitystä, jonka mukaan aatteet noin vain, omia aikojaan, "singahtelisivat" ympäriinsä, vailla mitään materiaalisten olojen muodostamaa "väliainetta".

    Sen sijaan luulisin ymmärtäväni, miksi esim. juuri Pentti Virrankoski & consortes eivät juuri ole kelpuuttaneet Ylikangasta edes teostensa lähdeluetteloon. Mutta en minä rupea paremmilleni vastaankaan väittämään.

    VastaaPoista

  12. Pohjoisempi Pohjanmaa ei ollut kartanoiden eikä siis herroista ojentautuvien alamaisten Suomea. Yrjo Koskinen kertoo Nuijasodassa väen useampiperäisestä koostumuksesta.

    Nuijasodan allahan oli Kustaa Vaasan lujittama Ruotsi herättänyt Moskovan Venäjän eikä entinen sopu Novgorodin kauppasaksojen vallita noita ja näitäkin alueita rationaalisten liikesuhteiden verettömältä pohjalta, enää jatkunut. Pohjanmaa joutui ryöstö- ja kostoretkien kierteeseen. Venäjähän oli avannut länsikaupallensa satamaa Arkangellista hansojen poisajon jälkeen, ja jäätyään boikottiin Itä- eli Saksanmeren baltialaisilta rannoilla, Riikasta mm. Ja Viipurikin oli sillanpääasema eikä kauttakulkusatama, mikä sitten Kustaan pojanpojan Kustaa II (Adof) aikana kirkastui mm. Stobovan 1617 laajoina voittomaina.

    Pohjanmaallla elettiin tappoaikoja 1500-luvulla ja vuosisadan lopulla kansa odotti helpotusta mahtajien hellittäessä aseleikkeistään, 1595 Täyssinä. Sotaväkeä kuitenkin pidettiin rahvaan taakkana ja kun Vaasan pojista Kaarle alkoi kiistellä pojanpojan Sigismundin, Jagellonien kautta Habsburgejakin, kanssa Ruotsin suvereniteetista, niin päästiin Nuijasotaan. Hieno kansanousu, vaikka asiat lopultakin ratkotiin ylimysfraktioiden kesken.

    Nuijasoturit turvasivat seutujen papistoon, jotka katollisen selibaattikäytännön tähden eivät vielä olleet pappisdynastioita ja ristiinnaineita aatelin ja porvarisäädyn kanssa. Papit olivat kansanvälkkyjä ja kansanedustajia. Heillä ei siis ollut niskoillaan kartanoiden aatelia eikä pappiloiden iestä kuten heti kohta 1600-luvulle edetessä naimakauppojen tähden ja pappissäädynkin pyrkiessä sulkeutumaan rahvaan poikien nousta.

    Tämä Nuijasodassa nujerrettu ja seuraavissa polvissa pappilakulttuurin ja perustettavien terva- lankku- ja kaupparuotsien mahdin alle ahdettu jengi osasi karsastaa säätyläisään.

    Etäinen aateli toi sitten hallintopainetta 1800-luvulla sotanäkymien hämärryttyä aatelisnuorukaisilta, uutta linnaleiritunkeutumista kansan omaehtoiseen organisoitumiseen ja herätti itsepuolustusta, yksilöitä ja soluja ja iskuja, joita romanttisesti nykykouluuntuneet osaajat kutsuvat puukkojunkkareiksi.Aika velikultia.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinköhän on? Eipä ole ennen tullut mieleen, että häjyt olivatkin vapaustaistelijoita. Elikö että ensin Kauhavan ruma vallesmanni terrorisoi kansaa, ja tätä vastaan nousivat Antit helapäineen? Tähän asti on opetettu, että asia oli päinvastoin.

      Poista
  13. Viime blogeissa kuten Virolaisenkin vastaavissa on kommentaareissa taas ilmennyt vaivihkaa ilmaistu kansannousun idea. Onko se sitten se tragedia vai farssi, mutta pitäisi muistaa, että Lapuan liikkeen ja muiden vastaavien sekä sisällissotaan johtaneiden tapahtumien syinä oli kai päinvastainen poliittinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Ei nyt pitäisi päästää kehitystä etenemään kumpaankaan suuntaan.

    Kun kansalaiset (siis kai muutama vaan) nyt sitten haluavat mennä turuille ja toreille opettamaan oikeustiedettä ja samalla johtajansa unohtavat kuinka toisaalla lievennetään talousrikollisten sanktioita ja annetaan anteeksi veronkiertoa sekä lailla sementoidaan finanssiväen ja muun talousvallan linnakkeiden lujuus - kansan oikeustajua (!) vastaan mutta eduskunnan enemmistöllä.
    Jos kumouksia ei tule niin sotaa kuitenkin lietsoo globaalin kapitaalin oikeudentunto (Bb?) anastamisen oikeuttamiseksi taas - ja laajentamiseksi. Sotahan heidät pelastaa (mutta vain osan) ja rautakoron aika huipentuu UKTJ:een.
    (Sunnuntainen harhama)

    VastaaPoista
  14. Santeri Alkio Pimeyden ytimestä?

    Maalaisliiton ideologi ja ”Laihian profeetta” Santeri Alkio näyttää monesta itsenäistymisen alkuaikojen Mustalta Pekalta. Eduskunnassa hän oli kiivaasti ajamassa kaikkia ”ryssiä” pois Suomesta, armeijan hän halusi puhdistettavan ”ryssänupseereista” ja ”ruotsikoista”. Itä-Karjala piti liittää Suomeen.

    Alkion aitosuomalainen nationalismi ja ”värisokea venäläisviha” näyttävät, ainakin äkkiä katsoen, kumpuavan aidosta talonpoikaisesta typeryydestä, provinsiaalisesta uskonnollisuudesta ja ummehtuneesta nurkkakuntaisuudesta.

    Kun AKS:n perustajiin ja ideologeihin kuulunut Elmo E. Kaila 1920-luvulla vehkeili armeijan puhdistamiseksi ”ryssänupseereista” eli Venäjällä palvelleista suomalaisista, oli Alkio hänen paras liittolaisensa. Myös Suur-Suomi-aate oli Alkiolle läheinen. Alkion poliittinen hahmo näytti siis itse asiassa sitten Suurlakon päivien siirtyneen keskustasta äärioikealle. ”Kolmannen tien” etsijänä kapitalismin ja sosialismin välissä hän ei tässä suhteessa olisi mitenkään poikkeuksellinen tapaus. Sukulaisuudesta Saksan natseihin voisi kertoa myös maalaiselämän ihannointi.

    Kun tähän lisätään, että Alkio vuonna 1918 vielä kannatti punavankien lähettämistä Saksan kaivoksiin jopa kymmeneksi vuodeksi ja pohdiskeli, että sotilasdiktatuuri saattaisi joksikin aikaa olla Suomelle välttämätön, tulee mieleen ajatus, että nykyinen Suomen keskusta taitaa itse asiassa ihannoida oppi-isänään varsinaista obskuranttia ja demokratian vihollista.

    Toisaalta Suomen äärioikeistolle oli aina ominaista uskonnollisuus, mikä erotti sen esimerkiksi saksalaisista aatetovereista. Ehkä Alkionkin piti säädyllisyyden rajoissa vain hänen uskonnollinen traditionalisminsa?

    Alkio halusi karkottaa Suomen uudesta armeijasta vanhan ”ruotsalais-ryssäläisen” herrashengen, korruption, juopottelun ja muun siveettömyyden ja tehdä siitä nuorison kasvatuslaitoksen, eräänlaisen nuorisoseurojen jatkoluokan.

    Millaista oli Alkion russofobia? Kirjallisuudessa on sanottu, että se oli ”värisokeaa”. Kaikki ”ryssät” niin oikealla kuin vasemmalla olivat vihattavaa ainesta, jotka oli karkotettava Suomea saastuttamasta.

    Ksenofobi ja populisti aikaansa seuraamassa

    Profeetta 1914-1918, 533 s. Valtiomies 1919-1921, 634.  Santeri Alkion päiväkirjat, Edita. Helsinki 2012.

    Tämä Maalaisliiton pyhä isä halusi hävittää Pietarin hukuttamalla sen Nevan tulvaan. Pietari oli hänen mielestään haiseva kupan perä.

    VastaaPoista
  15. Tässä oman aikansa KePulaisuuttaa äärimilleen vietynä: Santeri Alkion kannatti Pietarin hävitystä maan tasalle! Santeri Alkion, kepulaisuuden pyhän isän, mielestä tuo "aasialaisen kupan ja venäläisen mädätyksen haiseva pesä" oli hävitettävä maan tasalle! Lähde: Martti Ahti: Salaliiton ääriviivat, sivu 131. Lähteenä tuossa Ahdin väitöskirjassa näyttää olevan Alkion päiväkirja 10.3.1919.

    Aulis Alasen kirjoittamassa Santeri Alkion elämänkerrassa kerrotaan millainen "Suur-Suomi -mies Alkio tuolloin oli. Hän halusi "kaikki Väinölän lapset" yhteen riippumatta missä raja kulki! Nimenomaan Itä-Karjalan vapauttamista ja Suomeen liittämistä hän itsenäisyytemme alusta lähtien piti Suomelle elinkysymyksenä. >> Suomi ei ole kokonainen ennenkuin tämä osa heimoamme kuuluu kanssamme saman rajan sisään>>, hän sanoi. Tässä Alkio oli aivan samalla linjalla kuin Mannerheim miekavalassaan." (Sivu 554-555 luvun Alkio ja Interventio alusta muutama lause.)

    Minusta on erikoista Alasen kirjan Alkusanat - osassa oleva Alasen maininta runsaista lähteistä ja maininta Alkion fragmentaarisista päiväkirjoista, erityisesti niiden 1917-22 käsittävää osaa kehuen. Hän mainitsee erikseen valtionarkistossa olevat mikrofilmit kyseisiltä vuosilta, mutta ei mielestäni kerro muuten käyttäneensä koko päiväkirja-aineistoa. Oliko sittenkin niin, ettei Alasellekaan annettu alkuperäisiä päiväkirjoja käytettäväksi Alkion elämänkertakirjan tekoa varten?

    Alanen Aulis J. Santeri Alkio

    WSOY, 1976, 748 s.,1. painos 

    Santeri Alkio oli myymässä suomalaisia punavankeja orjiksi Saksaan kalikaivoksille 1918

    http://blogit.iltalehti.fi/aarno-laitinen/2010/08/30/vanrikki-nappulan-historiankurssi/

    "Kun maassa oli lähes 100 000 punavankia, se oli valtava huolto-ongelma. Kokoomus ja maalaisliitto keksivät sellaisenkin hankkeen, että myydään vankeja orjiksi Saksaan kalikaivoksille. Erityisen innokas orjakauppias oli maalaisliiton johtaja Santeri Alkio." Sota on perunakysymys. Tämän esittäjä oli saksalainen kenraali Ludendorf 1. MS:n aikana. Saksahan romahti lähinnä oman huoltotilanteen aiheuttamiin levottomuuksiinsa.

    Elmo E. Kaila oli ankara mies ryssänupseerivihassaan ja sai Alkiosta itselleen tehokkaan käsikassaran. Eipä siis ihme jos monta ryssänupseeria pistettiin menemään.

    Martti Ahdin kirjassa, Ryssänvihassa, kerrotaan Santeri Alkiosta sellaisia asioita mitä hänestä ei yleisesti tiedetä. Alkion sai Kaila kiihotettua hyvin ankaraksi ryssänupseerien vihaajaksi, oikein nro 1, ja Alkio saikin paljon "aikaan" sillä saralla. Aika radikaali hän tuntuukin olleen 1918 tapahtumien aikaan. Elmo E. Kailasta Kekkonen käytti nimeä "oikea Kaila".

    Martti Ahti: Ryssänvihassa Elmo Kaila. Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran johtajan elämäkerta 1988-1935. WSOY, Porvoo 1999. 554 s.

    VastaaPoista
  16. Alkio ja Sotatuomarin päiväkirja

    Suuren Santerin poika, Paavo, muistaakseni kertoo kirjassaan kuinka hän ei joutunut antamaan kuolemantuomioita suomalaissotilaille. Sen sijaan hän taisi unohtaa tyystin venäläisdesanttien kuolemantuomiot. Kaitpahan jonkin sortin tuomarit niitäkin jakeli. Montako osui hänen kohdalleen? Niitä venäläisiä kait ammuttiin Kulomaan väitöskirjan tietojen mukaan lähemmäs 600. Hella Vuolijoki (virolainen os. Murrik) ja Kerttu Nuorteva (Karjalan sntl:n presidentin tyttö) jätettiin henkiin tuomioistaan huolimatta. Suomessahan kuulemma laki on sama kaikille, vain tuomiot vaihtelee...

    VastaaPoista