Osta valokuvaaja

En nähnyt puita metsältä, kunnes sain kuulla, että eräs naishenkilö oli raapinut jostain käsittämättömästä paikasta kokoon oikeastaan aika maltillisen summan rahaa ja pestannut valokuvaajan.

Tuntemani valokuvaajat ovat joissakin tapauksissa sen verran kunniastaan arkaa väkeä, että jos heille kuvauskeikalla sanoo, että ottaisitko vielä yhden kuvan, he pakkaavat varusteensa ja lyövät oven mennessään halki, koska heidän taiteellista omalaatuisuuttaan ja arvonantoaan on nyt loukattu.

Minulla on käytettävissäni ja käsiteltynä 14 129 valokuvaa perheen ja suvun tilaisuuksista vuodesta 1924 tähän päivään ja tulevalla viikolla on seuraavat. Itse kuvaamani aineisto on laadultaan parhaassa tapauksessa välttävää. Kalustosta se ei ole kiinni, vaan osaamisen puutteesta. Tai ehkä Leica-kauden kuvissani on joitakin sellaisia, joita ilkeää katsella. Jutun kuvassa kamera (Minolta) ja kuvaaja heijastuvat hyttysverkossa. Huomio kiinnittyy tuppeen sahattuun ja vinoon naulattuun vuorilaudoitukseen.

Vanhempieni koti eli eräs patriisiasunto Espoon Westendistä kuvattiin järjestelmällisesti ja tarkasti. Koska äitini vietti vuosikymmeniä suunnittelemalla ja toteuttamalla käsityömalleja lehtiin ja säilytti kaiken, ne käsityöt kuvattiin ihmisten päällä. Suvun naisia saatiin valokuvamalleiksi, ja pari miestä ja lasta. Käsin tehdyllä pitsillä koristeltu yöpaita päälle ja peiton alle äitini sänkyyn, joka oli ostettu puuvalmiina 1953 huonekaluliikkeestä ja saatu sievä lakkaus pintaan. Siihen maailman aikaan suosittiin vaaleita puupintoja. Eräs toinen kalusto, jota valokuvasin itse pari viikkoa sitten, on valmistettu 1920-luvulla juuri ennen funkista, ja siis petsattu hyvinkin tummaksi, ja pinnat on koristeltu egyptiläishenkisillä intarsiakuvioilla.

Eli että kaikki näkymät, huonekalut, pikkuesineet ja keittiön kattilat ja lautaset on kuvattu tarkasti ja kuvat on valotettu oikein. Tiedossani on vain kuvakokoelmia näyttämökodeista (Villa Mairea) tai Strengellin maun mukaisista (Koti taideluomana).

Minua hiukan harmittaa, ettei kukaan – ei isänikään – tullut ottaneeksi lapsuudenkodistani olohuoneesta, poikien huoneesta ja keittiöstä kuutta valokuvaa. Eniten minua nyt kiinnostaisivat väliovien vetimet. Miksi ne olivat amerikkalaista tyyliä eli isot pyöreät nupit? Oliko Eemeli-setä näyttänyt, millaisia San Franciscossa käytetään? Ikkunoiden ruutujako oli Oaklandin mallia. Olen kuvannut siellä itse juuri samanlaisia, mutta ne olivatkin muotia 30-luvun lopun kivitaloissa.

Valaisu oli mitä oli eikä jalustoja ollut tuohon aikaan käytössä. Magnesium ja sitten 50-luvulla salamavalolamput tuottivat todella rumaa jälkeä.

Niinpä korkeintaan museoista voisi löytää kunnon kuvia työläisasunnoista ennen sotia tai vuokrasäännöstelyn täyttämistä hellahuoneista sotien jälkeen. Tämän olen tullut tuskallisesti huomaamaan, kun olen etsinyt kunnon valokuvaa saamelaiskodasta sisältä, kolttasaamelaisten mökin tapaisesta, tukkityömaan asuinkämpästä tai edes autiomajasta. Muutamissa näkemissäni kuvissa ihmiset ovat magnesiumin leimahduksesta täysin pöllämystyneen näköisiä.

Museovirasto on tärvellyt verkkoon sijoittamansa kuvat lakiin perustumattomalla copyright-merkillä. Ei vanhoihin kuviin ole mitään tekijänoikeutta. Suoja-aika oli 1990-luvulle asti 25 vuotta kuvan ottamisesta.

Lavastaminen auttaa harvoin. Jos nyt tehtäisiin pätkä vanhasta maalaiselämästä, kyllä se tulee studiossa paljon halvemmaksi kuin Seurasaaressa. Toisaalta on hyvin kiinnostavaa nähdä, muuttaako nykyinen todella kevyt kalusto eli alle tuhannen euron still-kamera, joka ottaa myös vähintään HD-kuvaa ja paristokäyttöisinäkin hyvät led-valaisimet asiaa.

Menneen aikakauden kuvat ovat suurta muotia televisiosarjoissa. Ratkaisu on ollut halpa – joissakin mestarillisissa tanskalaisissa jutuissa ei oikeasti ole kuin muutama lavaste, ja se riittää, jos ohjaus on hyvä ja näyttelijät erinomaisia. Jokin Hercule Poirot puolestaan on osaksi ihmeellisten tilojen esittelyä ja kiitos tekstien suosion ja erinomaisten esiintyjien rahaa on voinut kaatamalla kaataa ”ylimääräisiin” kuviin – viimeistä mutteria myöten aidolta vaikuttava pyöräilykilpailu ennen sotia, 40 avustajaa…

”Neiti Fisherin etsivätoimisto” tavoittelee samaa. Australia 1920-luvulla on kiinnostava, mutta en ole oikein vakuuttunut. Ongelma voi olla sama kuin siinä taannoin esitetyssä poliisisarjassa sadan vuoden takaisesta Kanadasta. Kun esitellään johdonmukaisesti uskottavia näkymiä sisältä ja ulkoa, lopputulos on epäuskottava.

Vika on valaistuksen. Joka kuvassa valotus on oikea niin että yksityiskohdat ja ilmeet erottuvat. Ennen sotia ja kaikki kouluvuoteni elettiin huonossa valossa. Tuon aikakauden muistoesine on kristallikruunu. Mikä on kristallien tehtävä? Taittaa ja heijastaa eli lisätä valoa, mutta ei räikeäksi.