Miten voi mantelitumake?

Kaksi yksinkertaista asiaa: olet tyhjää täynnä. Eikä sinua muutenkaan ole olemassa.

Ei pidä uskoa omia silmiään. Puu, pensas ja kivi, paperi ja sakset, ovat muka olemassa. Se on aistien ylläpitämä erehdys. Kun kaivaa esiin tiedot molekyyleistä eli ytimet ja niiden ympärillä hyvin kaukana vipattavat elektronit, niin selvää tyhjää jää todella paljon, melkein kaikki.

Edelle kirjoitettu on kirjaimellisesti totta, mutta silti kirjoittaja vetää lukijaa höplästä sivuuttamalla aaltoliikkeen ja kentät.

Vielä hiljan oli paikallaan ajatella, että oma ruumis on totta. Se tuntee kivun ja voi olla että nautintoakin. Sielua ei ole olemassa. Aivoissa pyörii jotain, mitä voisi nimittää esimerkiksi softaksi, siis tietokoneohjelmisto.

Olen tuntenut ja kukaties tunnen edelleen ihmisiä, etenkin luonnontieteen tutkijoita, jotka ovat edelleen tällä kannalla. Sellaiset sivistyssanat kuin materialismi ja determinismi tulevat mieleen tässä yhteydessä.

Tiede-uskonto on lähes yhtä vahingollista ”oikealla puolella” eli tiedeyhteisöjen ja erilaisten tutkimusten ja kurssikirjojen hyväksymässä muodossa kuin höpö-tieteessä. Tällä kertaa riitaa haastamatta haukunulkomaalaisia – vanhatestamentillinen kirjaimellinen luomisusko on minustakin järkyttävän tyhmä ajatus, joka kaatuu ensimmäisiin ajatuskokeisiin, saati sitten sitoviin todisteisiin jo makroskooppisella tasolla.

Popperin – Kuhnin falsifiointiperiaate on ihan hyvä arjen ajatus, vaikka tuntuukin olevan pohjaltaan niin ja näin. Tieteellinen tosiasia on sellainen ilmiö, joka voidaan todistaa vääräksi. Tämä oivallus ei taida olla tieteellinen, koska sitä ei voi todistaa vääräksi.

Mielikuva ja kielikuva omasta itsestä ei ole miltään osin tieteellinen, vaikka tukeutuu tieteellisiin havaintoihin. Sinussa ei ole monta molekyylia, jotka olisivat olleet ruumiisi osia viisi vuotta sitten. Solukko uudistuu jatkuvasti, myös hermoston solut, toisin kuin vielä äskettäin luultiin. Uudet molekyylini joutuvat ”opettelemaan”, miten ollaan minä. Jokin osa ”minuutta” (mind) säilyy. Kun näen albumissa valokuvan, sanon ääneen, että tuossa olen minä 30 vuotta sitten. Havainto on merkillinen, koska yksikään neuroni ei ollut maisemassa, kun näin valokuvan viimeksi 29 vuotta sitten.

”Muisti on ikuinen”. Kaunis lause, mutta valitettavan sotkuinen. Muisti, jonka turvin sanon asiastani täysin varmana, että tuossa eilen Jykelle näyttämässäni valokuvassa on kotitaloni, on oikeassa. Taloa ei ole enää olemassa. Voisin koota serkkujani ja pari uskottua miestä todistamaan valaehtoisesti valokuvan perusteella, että näin on. Puhutaan lähimuistista ja pitkän ajan muistista.

Pelatessani jatkuvasti vanhojen paperien kanssa käteeni osuu välillä vahakantisia vihkoja, joihin olen kirjoitellut kaikenlaista. Onneksi minulla oli menneisyydessä eli ennen aika-leimaavia tietokoneita tapana aloittaa merkinnät päivämäärällä. Siellä on kuulkaa sensaatiomainen määrä selostuksia asioista, joista minulla ei ole mitään mielikuvaa. Asiat ovat tyypillisesti yhdentekeviä. Oltiin kylässä jonkun luona ja tämä joku sanoi jotain, kiipesi pöydälle ja seisoi matolla päällään. Jään miettimään, onko koko juttu keksitty.

Aamulla muistin, miten oksensin, mutta en saa mieleeni, menikö lattialle vai puutarhaan. Olin Marseillessa, vuosi oli 1962, ja kysymyksessä oli kaikkein tyypillisin ruokamyrkytys. Asialla olivat varmaan kaupungin kuuluisat sinisimpukat, joita ei pitäisi syödä.

Äitini on säästänyt ja lajitellut kaikki saamansa postikortit vuodesta 1936 alkaen. Yksi kortti on minulta tuolta samalta matkalta 1962. Postileimasta ilmenee sama kuin kortin kuvasta. Aix-en-Provence. Olenko ollut siellä? Katson kuvia Googlesta. Kaksikerroksinen akvedukti on tuttu. Sen näin.

Kehityspsykologia kertoo kauheita. Asiasta on kiistelty pitkään. Nyt vähintäänkin vakavasti otettava tulkinta arvioi, että muistikuva konsolidoituu eli vakiintuu omia aikojaan, mutta olemassa on myös uudelleen konsolidoituminen. Kun asia palautuu muistiisi – kun esimerkiksi hölmöyksissäsi menet luettelemaan saksan vahvoja verbejä, muistijälki verestyy eli tuoreutuu – mutta muuttuneena!

Muistaminen muuttaa muistikuvaa. Eli mikään ei ole totta. Eli tällainen tutkimustieto selittää sitäkin, miksi esimerkiksi oikeudenkäyntien todistajankertomukset ovat niin epäluotettavia. Tämä asia tunnetaan yleisesti, ja varmaan kaikilla tuomareilla on siitä kokemuksia. Minulla on, paljonkin. Ainakin asian vähäpätöisyys tukee käsitystäni, että väärin muistaminen on hyvin usein tahatonta. Jos todistaja on kuullut ennen oikeudenkäyntiä, että risteyksessä paloi keltainen valo, hän ”muistaa” sen, vaikka olosuhteista käy ilmi, ettei hän nähnyt sitä, koska oli juuri sitomassa kengännauhojaan.

Kuvasta – muistan tuon lampöun kiinnikkeen ja kipsikoristeet, rosiksen ykkösosasto.