Oikeuden haju

Kirjoitin eilen oikeusministerin uusista toimista raiskausrikoksissa. Sanoin etten edelleenkään kommentoi kesken olevaa oikeudenkäyntiä eli siis Tapanilan juttua. Nähtyäni kommenttien määrän ja huonon tason hain käsiini tietoja tapauksesta. Niitä tosiaan löytyi.

Joudun tämän kerran rikkomaan periaatteeni.

Olisin itse tuomarina ratkaissut Tapanilan jutun suunnilleen samalla tavalla kuin käräjäoikeus ja päätynyt samaan ehdolliseen rangaistukseen ja samaan vahingonkorvaukseen.

Ratkaisu ei poikkea yleisestä linjasta. Yleinen linja seksuaalirikoksissa on mielestäni suunnilleen oikea. Tapaus ja tuomio eivät ole sensaatiomaisia, eivät edes erikoisia. Sen saama huomio on suhdatonta.

Tämän kirjoitan lähinnä siksi että luulen median eli etenkin kahden iltapäivälehden yrittävän vähin äänin vaihtaa puheenaihetta. Niiden uutinen ei ollut uutinen. Yle käsittelee asiaa lapsellisella tasolla, viimeksi perjantaina aamulla. Luulen etteivät haastattelijat ja osa haastatelluista edes tiedä, miten johdonmukaisesti ja sitkeästi juuri tätä kysymystä on käsitelty 120 tai oikeastaan 400 vuotta sekä juridiikassa että julkisessa keskustelussa. Nyt siis esitetään oivalluksina asioita, joita on ollut sata vuotta tapana kysyä rikosoikeuden peruskurssin tenteissä, kunnes ne viimeistään 1938 sivuutettiin liian helppoina.

Lyhyesti: kysymys oikeudenmukaisesta tuomiosta ja eri tekotyyppien rankaisemisesta on todistettavasti ratkaisematon. Itse tapasin sanoa vuosikymmeniä sitten luennoilla, että tuomari voi olla tyytyväinen ratkaisuunsa, kun kaikki osapuolet poistuvat paikalta tyytymättöminä – siis kaikki.

”Joukkoraiskaus’” tuo mieleen toistuvan sukupuoliyhdynnän, jossa tekijäitä on monta. Tällaista ei Tapanilan jutussa tapahtunut. Rikoslaki erottaa toisistaan raiskauksen ja törkeän raiskauksen. Teot on kuvattu laissa. Tapauksesta kerrotun ja käräjäoikeuden perustelujen mukaisesti olen sitä mieltä, että teko ei ollut törkeä raiskaus.

Teko oli rikos ja siinä käytettiin väkivaltaa. Uhriksi otettua naista sormeiltiin vaatteiden alta. Ja siinä kaikki.

Usein olen puuttunut professori Jyrki Virolaisen kirjoituksiin silloin kun olen ollut eri mieltä hänen kanssaan. Virolainen ei puolestaan tunnu olevan mieltynyt minun kirjoituksiini. Olemme puheväleissä, mutta siinä kaikki.

Tuolta taustalta: lukekaa Virolaisen blogikirjoitus asiasta 25.6. Siinä on tosiasiatietoa ja kannanottoja. Olen hänen kanssaan samaa mieltä ja pidän hänen arvioitaan oikeina. Hän on kaivanut esiin tapahtumien kuvauksen ja esittää otteita käräjäoikeuden perusteluista. Lisään Virolaisen kirjoittamaan arvaukseni, että Tapanilan ratkaisu ei muutu hovioikeudessa merkittävästi ja että korkein oikeus ei myönnä valituslupaa.

Jopa eilen esiin tuotu ajatus kansan oikeustajun vertaamisesta mittauksin tuomareiden tekemiin ratkaisuihin saa Virolaiselta saman luonnehdinnan, jonka esitin itsekin. Ei ole olemassa ”yleistä oikeustajua”.  Vaikka tutkittaisiin erikseen seksuaalirikoksia, kansalaiset esittävät noin 12 toisistaan poikkeavaa vastaustyyppiä. Jos mietittävänä on ollut yksi tai sata rikosta, vastauksia on ryhmästä ”aivan liian lievä” ryhmään ”aivan liian ankara”. Jos samat henkilöt pannaan arvioimaan murhajuttua, hajonta on sama, jos talousrikosta, hajonta on jälleen suuri, ja niin edelleen. Jos vastaajat on litteroitu eli heidät voi tunnistaa merkinnästä (”vastaaja h23jX” tms.), käy ilmi, etteivät vastaukset akselilla ankara –lievä jakaudu selkeästi. Kuka pitää mitäkin lievänä.

Sama koskee tuomareita. On ”taksatiivit” eli normaalirangaistusvyöhykkeet, joista poiketaan harvoin. Jos tuomarilta kysytään kadulla, mitä raiskauksesta saa ja mitä törkeästä raiskauksesta, vastaukset ovat aika yhtäpitäviä, ja sitten on lisäksi joitakin poikkeuksia. Tunnen itse hovioikeudenneuvoksia, jotka ehdottivat usein juuri seksuaalirikoksesta kaksi kertaa kovempaa rangaistusta kuin kollegansa. Aika yleisesti ollaan sitä mieltä, että rangaistuksen määrää koskevasta asiasta ei äänestetä, koska siinä vain tuomari mainostaisi itseään.

Saa kysyä, enkö tunne myötätuntoa rikoksen uhria kohtaan. En tunne, enkä tekijöitä kohtaan liioin. Molempien tunteita ja tekoja yritän ymmärtää. Myötätunto tarkoittaa tunteiden – pelon, kärsimyksen, masennuksen – myötäilemistä. Rangaistuksen ankaruus ei hoida rikoksen uhria, vaikka tämä ehkä luulee niin oikeudenkäynnin aikana. Rangaistus ei saa tehtyä tekemättömäksi.

Itse pyrin yleensä siihen, että kansan oikeustaju ei toteutuisi.  Ei meillä edes ole niin paljon köyttä ja lyhtypylväitä, että ihmiset pääsisivät toteuttamaan oikeustajuaan.