Huonot kirjat II

[jatkuu…]

”Seitsemän veljestä” alkaa pakona naisten (äidin, Männistön muorin) helmoista ja jatkuu samoissa merkeissä. Yksi romaanin huipuista on epäuskottava tapahtumasarja Hiidenkivellä, urosten keskinäinen sarvien kolistelu. Päähenkilöt ovat saman syvän infantilismin uhreja kuin Nummisuutarin Esko, jonka näytelmässä ainoan naimaikäisen naisen vie toinen, isä on impotentti ja äiti Martta siitä hirmuksi vihastunut.

Suomen kirjallisuuteen aikuiset ihmiset tulevat Minna Canthin ja etenkin Juhani Ahon hahmoina. Aho oli itsekin todella alan miehiä, joten hänellä oli kirjoittaa kokemuksesta. Elisabeth o.s. Järnefelt suhtautui nuoren Ahon opettamiseen hyvin perinpohjaisesti. Eino Leino tunnettiin naissankarina, jonka seurassa nähtiin jopa aikakauden kaunein ja lahjakkain nainen, Aino Kallas, loistonsa päivinä todella hurja ilmestys.

Juha Hurme tulee paljastaneeksi ”Nyljetyissä ajatuksissa” ajattelunsa kapeuden tölväisemällä Väinö Linnaa, joka kuitenkin poikkesi kansankirjailijoista juuri oman eroottisen kypsyytensä voimalla. Hän tiesi, että miehet ahmivat sotakirjoja syystä – ei taistelukuvausten takia vaan siksi, ettei niissä ole naisia. Hänen sotaromaaninsa on tietenkin epäuskottava siksi, että porukoissa nuoret miehet eivät todellisuudessa puhu mistään muusta kuin siitä ja sen kestävyydestä. Mutta minkäs teet. Historian oli mennyt veri päähän.

Hannu Salaman ”Juhannustanssit” ja sen aiheuttama kirjasota kuvataan vieläkin johdonmukaisesti väärin. Se jumalajuttu on aika pieni repliikki romaaniin kuvatuissa humalaisten hölötyksissä. Sitä vastoin romaani on aikakauden mitoin huomattavan pornografinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu todella, kun on juhannus ja tanssit ja meno on sellaista, että huonompikin mies saa ihan ilmaiseksi, mutta kohtalon kosto on kauhea – se auto-onnettomuus Teiskon Aunessillalla.

Suomen vasemmistolaisuuden ja etenkin stalinismin nousua ihmetellään edelleen. Kahdessa puritaanisessa maassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa, vasemmistolaisuudessa oli kysymys joutavien puheiden alla ennen kaikkea ja ajoittain yksinomaan seksistä, jonka takana oli puolestaan ehkäisy ja eräiden ikävien tautien tehokas lääkehoito. Juuri Salama ja Rintala tulivat meillä kuvanneeksi tämän. Erikoista että näkökulma puuttuu edelleen sekä muistelmista että tutkimuksesta, vaikka kertojat olisivat vielä keskuudessamme. Kysykää esimerkiksi Arja Saijonmaalta ja tietäkää että jo ennen Lapualaisoopperaa moni sydän sykki Kirsti Wallasvaaran ja Kristiina Halkolan tahdissa, ja se oli uutta. Jaakko Pakkasvirrasta piti tulla nuoren sukupolven taiteellinen ja poliittinen tiennäyttäjä, vaikkei sitten tullutkaan. Hänen kumppaninsa oli jonkin aikaa hollywoodilaisin 50-luvun tähtemme Anneli Sauli, josta hänestäkin sukeutui sitten hyvä vasemmistolainen, ja sen jälkeen 60-luvun kaunotar Titta Karakorpi. Tässä kohdassa saan suistaa suuni, koska muuten alan puhua sellaista, mistä olisi vaiettava (katso lähemmin Woittgenstein).

Toisin ajatteleva liike on ollut aina olemassa. Se uskottelee, että kirjallisuus ja taide on jokin muita korkeampi ja etevämpi todellisuus. Tämä uskottelu on poliittinen ase. Hienoin keino oli opettaa plantuille latinaa ja sitten jokin määrä kirjallisuutta tuolla kielellä. Siinä oli keino pitää pöljä kansa kurissa. Omina aikoinamme samaa on tavoiteltu suosimalla niin vaikeaselkoisia muotoja ja saksankielisiä ritirimpsuja, etteivät tavalliset ihmiset jaksa eivätkä viitsi ihmetellä niitä, ja itse itsensä valinnut ”sivistyneistö” voi sitten rauhassa pitää itseään etevänä.

Kukaan ei enää muista, mitä Che Guevara teki tai kirjoitti, koska ei sillä ollut väliä. Matti Rossi oli nuorena sikaria myöten esikuvansa kaltainen, ja hänellä oli menestystä. Minulla on hiukan tietoa todellisista tunteista puolin ja toisin, kun tuhat todella kaunista tyttöä piiritti Taisto Sinisaloa ja aluksi Aarne Saaristakin. Ehkä tyrmistyneisyys olisi oikea sana.

Niinpä ikäkausi-idolit kauhtuivat yleisvasemmistolaisiksi. Pintansa pitää Lapualaisoopperasta kuuluisa, jo sitä ennen elokuvasta tunnettu Vesa-Matti Loiri, jonka asemaa ei horjuta se, ettei hän ole erikoisen komea, ei kehuttava laulaja ja näyttelijänäkin tehoava vain hänelle räätälöidyissä rooleissa. Suomenruotsalaisella puolella on Jörn Donner, ihme miehekseen, röyhkeä ja seksikäs ja lisäksi oikeasti fiksu jo yli 50 vuoden ajan.

Kirjallisuudessa, jossa siis mielestäni on vähemmän tärkeää, mitä on kirjoitettu kuin mitä tasoa kirjailijan henkilökohtainen vetovoima on, ei ole enää näkynyt todella korkeita hahmoja. Myyntilistojen kärjestä Tervon ei taida kannattaa kilpailla rokkistarojen kanssa, eivätkä Juha Seppälä ja Hurme itse taida tuntea tarvetta ryhtyä dingoiksi tai djangoiksi.

Kuten ihmisoikeussopimuksissa tähdennetään, ei riitä että on suuri kirjailija. Lisäksi on oltava omiaan luomaan vaikutelma suuresta taiteilijasta. Kun tällaisia ei ole, ehdotan Juha Hurmeen tavoin keskittymään huonompaan kirjallisuuteen. Sieltä löytyy loputtomasti hienoja tekstejä, jotka vaikuttavat enemmän kuin neljä humalaa tai yksi juoppohulluuskohtaus. Tekstin tuottaman nautinnon lisäksi Hurmeen kirja on täynnä vihjeitä, joita kannattaa seurata kuin Selkämeren rantaviivaa, vaikka vastatuuleen ja välillä kivelle.