Humoristi Huovinen I

Humoristit surevat syvästi että yleisö ei ota heitä vakavasti. Pahimmassa tapauksessa ihmiset nauravat!

Tekijälle huumori on hilloa. Sitä sivellään pinnalle, ettei syöjä huomaisi, että itse pannukakku on vaikeaa niellä, tuskin ravitsevaa ja pahan makuista.

”Talvituristi”, Koottujen teosten nide 4, on kuin onkin Huovisen paras teos. Se on syvästi hämmentävä, täysin vakavaksi sommiteltu, kireä kuin talvipakkanen ja hyytävä kuin tuuli Jäämereltä. Se on niin hyvin kirjoitettu, että vaikka se menee heti uniinkin ja vaikuttaa voimakkaasti lukijan mielialaan, sen lukee ahneesti ja siitä tuntee saavansa jotain oleellista.

Tämä on sanottu sitä taustaa vasten, etten ole edelleenkään Huovisen suurten satiirien (Hitler, Stalin, Pietari Suuri) ihailija, että olen lyhyiden erikoisten ihailija ja että mielestäni Huovinen myös toisti itseään ja lipsahti väkinäisiin vääntöihinlaajan puoleisessa tuotannossaan.

Talvituristi on Huovisen paras teos.

Yllättäen Huovisen vastakohta ja varjo-olento Erno Paasilinna, itsestään ajatteleva mies Pohjoisesta, on muistelmissaan kertonut sen, mistä Huovinen vaikeni. Molemmat olivat eri aikoina aika epämuodikkaita tekijöitä ja joutuivat pyytelemään anteeksi suurta suosiotaan. 1950-luku alkoi vanhan koskenniemeläisen maailman syrjäyttämisellä, ja tässä on puhe muustakin kuin kirjallisuudesta. Puhe on nationalistis-romanttisesta perinteestä. Tilalle tuli englannin kieleen tukeutuva modernismi, jonka suurimmaksi nimeksi tarkoitettiin Marja-Liisa Vartiota, mutta kohtalon iskujen jälkeen huipulle nousi modernismin proosan ja Väinö Linna –tyyppisen proosen hienosti yhdistänyt Eeva Joenpelto. Ja tietysti on Meri, joka kirjoitti ”maagista realismia” 20 vuotta ennen kuin temppu keksittiin maailmalla, ja tällä hetkellä hiukan unohduksissa oleva mestari Paavo Rintala.

Talvituristi tuo monessa mieleen Georges Simenonin ei-Maigret-romaanit, jotka ovat pieniä ja mustia ja yleensä tavattoman hyvin kirjoitettuja ja rakennettuja.

Jätän tässä sivuun avaruutta tislaavat teokset. Niitä löytyy hetken miettimisen jälkeen sata eri aloilta, siis sellaisia kuin Aku Ankka tai Huckleberry Finn. Niissä on jotain sekä ajankohdan tiivistävää että yliaikaista.

Häpeällistä muuten että unohdin Tuomas Kyrön, kun kirjoitin pari päivää sitten pakinoista. Niin tai näin, ”Mielensäpahoittaja” jää historiaan. Vähän kökkö vitsi sai suunnattoman suosion. Tunnustan että itse tulen hyvin toimeen myös ilman Kyröä ja etenkin ilman mielensäpahoittajan elokuvaa, mutta pidän kirjoittajaa suuressa arvossa.

Tekniikka oli suoraan perinteisestä pakinasta johdettu. Ikuisuuteen kurottavalla pakinalla ja samoin romaanilla on oltava mieleen syöpyvä sankari, Mr. Pickwickin palvelija Sam Weller, Stephen Dedalus tai Havukka-ahon ajattelija. On sankareita ilman teosta, tyyppiä Pikku-Kalle. Juttu tuntuu paremmalta, kun se yhdistetään mielivaltaisesti johonkin ihmiseen. Kekkonen on parempi kuin ”kaljupäinen mies”.

Konsta Pylkkänen uudisti kansankuvausten sankarin, koska lukija ei lopultakaan ole varma, pilkkaako Huovinen kansanmiestä, joka luulee itseään viisaaksi, vai tämän harrastamia herroja ja lisenssejä, jotka luulevat itseään viisaiksi.

Taitoa vaatii ja ikuisuutta luo juuri sankarin kaksinaisuus. Don Quijote on vaikuttavimmillaan parantuessaan huvittavista houreistaan.

”Talvituristi” kuvaa kirjoittajansa luultavasti todellisen mielen mustuuden, katkeruuden ja paniikin elämän joutavanpäiväisyyden ja tuhon kertakaikkisuuden edessä. Lähin vertauskohta on Nikolai Gogol, jonka kuvernementtikaupunkien kuvauksista vaistoaa jo, että tällaista kirjoittava tulee hulluksi. Maailma on pelkkää aroa, rasvatahroja kärpäsenlikaa. Huovinen menee vielä pidemmälle. Hän pakottaa kertomuksensa henkilöt tilanteeseen, jossa he kaipaavat haikeasti myös tuota joutavuutta. Wallenius seisoo kerrostalon porttikäytävässä kurkkimassa omaan kotiinsa, jossa hän itse on esiintynyt välinpitämättömänä tai yrmeänä. Sitä ei suoraan kerrota lukijalle, mutta hänellä on taskussaan tietoa nopeasta sairaudesta, luultavasti sisäelimen syövästä.

[jatkuu…]