Valitut ampujat

Vieläkään juuri yksikään yleisö ei kaipaa kirjoituksia toisen maailmansodan tarkka-ampujista. Suomessa on Erkki Palolammen julkisuuteen nostama Simo Häyhä, ja sietää muuten ollakin. Yhden isommin tehden elokuvan olen nähnyt siperialaisen ja saksalaisen ampujan tappavasta kilpailusta Stalingradissa. En osaa karistaa mielestäni ajatusta, että tuohon taistelutehtävään sisältää sekä salattavia että hävettäviä elementtejä. Pyydän anteeksi reaktiotani. Sodankäynti on kaiken kaikkiaan hävettävää, eikä salakytän toiminta poikkea millään tavoin jalkaväen muusta taktisesta käytännöstä, esimerkiksi panssarivaunun ampumisesta puskasta.

Veikko Huovinen ja Erno Paasilinna olivat Suomen kirjallisuuden kaksi merkittävää tarkka-ampujaa. Luultavasti Paasilinna käytti rengastähtäintä mutta molemmat pitivät kiikarikivääriä liian vaarallisena. Sillä ampuva joutuu kohottamaan otsaansa sen ratkaisevan puolitoista tuumaa.

Huovista ja Paasilinnaa voi kunnioittaa myös ihmisinä juuri siksi, että he altistivat itsensä ja elämänsä ja että kumpikaan ei tiettävästi kirjoituksissaan toiminut pahantekijänä.

Satiirissa on tuo hyvin hankala puoli. Satiiri kohdistuu tarkasti. Sen keino on naurunalaiseksi tekeminen. Hyvin harva valtias, puhumattakaan hirmuvaltiaista, kestää naurua viiksikarvan värähtämättä.

Ongelma on satiirikolta vaadittava kohtuuttoman korkea moraali. Erno Paasilinna jää loistavaksi esimerkiksi. Hän oli ehkä taustansa takia voimamies, ja lisäksi hänessä oli aiheellista katkeruutta, siis satiirikon polttoainetta.

Millainen on stand-up-satiirikko? Koulukiusaaja, työpaikkakiusaaja. Olen kyllä tavannut pari sellaistakin, jotka lisäksi kävivät käsiksi, mutta siihen tarvittiin viinaa ja pikkujoulu. Yksi etsi käsiinsä ”hurrin”, mielellään pienikokoisen ja kiltin, ja alkoi kuristaa ensin asianomaisen solmiolla. Hän oli työyhteisössään arvostettu henkilö, etenkin omissa silmissään.

Koulukiusaajista tulee yleensä opettajia. Pyydän lukijaa panemaan erikoisesti merkille, että väite ei ole käänteisenä tosi. Opettajat eivät yleensä ole koulukiusaajia. Tällä hetkellä tuossakin asiassa näyttää pätevän 12 prosentin sääntö. Ympärillä päivittäin liikkuvista ihmisistä 12 prosenttia, oikeastaan 12,6 prosenttia, on vaarallisia mielipuolia.

Raivohulluus on tarttuva tauti. Esimerkkejä ei tarvitse hakea menneisyydestä eikä diktatuurivaltioista. Sokerisuisesta lähimmäisenrakkauden ruumiillistumasta tulee viidessä minuutissa hirttosilmukkaa heiluttava lynkkaaja, jos esimerkiksi joku rohkenee epäillä hänen hyvyyttään.

Niinpä ihmisen velvollisuus on katsella jatkuvasti peiliin, vaikka näky onkin vastenmielinen, ja lisäksi vastustaa niitä olosuhteita, joissa joukon hysteria alkaa aiheuttaa ruumiillisia vammoja vastaantulijoille.

Jälleen kerran: jostain syystä 1944 - 1948 Suomessa ei hirtetty pahimpia sortovallan edustajia, esimerkiksi ei yhtään upseeria. En voi ymmärtää sitä. Vuosien 1971 – 1974 Suomen stalinistit eivät ryhtyneet väkivaltaisuuksiin, vaikka ääriliikkeet olivat eri puolella Eurooppaa turvautuneet kivääreihin. He kyllä uhkailivat, että kohta tulee ruumiita, mutta se jäi puheeksi eikä tuntunut alkujaankaan uskottavalta. Sitäkään en ymmärrä.

Toinen tähdennys: en ole missään tapauksessa sitä mieltä, että väkivaltaisuudet olisivat olleet edellisessä kappaleessa mainituissa tilanteissa anteeksiannettavia tai hyväksyttäviä. Historia on miljoonan tai sadan tuhannen vuoden vaellus fyysisen väkivallan rajoittamiseksi ravintona tarpeellisiin eläimiin. En kuulu niihin, jotka suojelisivat sikaa ja nautaa pahalta, äkilliseltä kuolemalta. Ihmisten joukkomurhaamisen voi jättää Jumalalle.

Etevän todellisen satiirikon tunnistaa helpoimmin huumorintajuttomuudesta ja toisten ihmisten ymmärtämisestä väärin. Ernon muistelmateoksen kuvaus kilpailijastaan Taanilasta on rajun kielteinen ja tuomitseva. Eikö Taanila kuitenkin ole (ollut) nimenomaan satiirikko, jos ajattelemme hulluuden paljastamista liioittelun keinoin. Aikakauden johtava nimi alalla oli kuitenkin Arvo Salo, jonka oikeisto-satiiri ”Lapualaisooppera” todella muutti ensin ilmapiiriä ja sitten ilmastoa.

Mutta Paasilinna tulee väittäneeksi myös, ettei Saksassa olisi juuri esiintynyt satiirisia teoksia. Mieleeni tulee Bertolt Brecht ja lisäksi Grass ja Böll. Eikö ”Peltirumpu” ole Hasekin ”Svejkin” ja ehkä Bulgakovin ohella vuosisadan Suiuri Satiiri?