Mennyt maailma

Luin kirjan Kotimaisia pakinoitsijoita (Vesa Sisättö – Jukka Halme, 2013). Kirja on aika heikko. Ensin epäilin sitä keskinkertaisen opiskelijan graduksi mutta sitä se ei ole.

Vaikutteet menevät suuntaan tai toiseen. Käytön kannalta turhat perustiedot pakinoitsijoiden vaiheista ovat käytännössä samat kuin Wikipediassa.  Kirjassa on kaksi kohtalokasta rakennevikaa. Kun aiheena ovat otsikon mukaan lehtipakinat, jotka on julkaistu myös kirjoina, romaanit ja vastaavat on jätetty maininnatta. Lukija ei saa suoraan tietää, että esimerkiksi Olli ja Vaasan-Jaakkoo julkaisivat vain pakinakokoelmia, kun taas vaikkapa Aapeli saavutti suuren ja ansaitun maineen etenkin romaaneilla kuten ”Siunattu hulluus” ja lapsuus-kirjoilla (kuten ”Pikku-Pietarin piha”) ja nuortenkirjoilla (kuten ”Vinski”).

Lienee armeliasta, että tekijät ovat unohtaneet Matti Kuusen laajan pakinatuotannon (”Savinyrkki”). Kuusen tuotannon kokonaisuus olisi voinut olla vähän vaikea esittää. Maininnatta muuten jätetään myös alan perusteos, Karilaan ”Suuri Pakinakirja”. Miksi?

Arviot ovat puisevia, lähinnä kirjoittajien käsityksiä tekstien vanhentuneisuudesta. Niinpä lukija ei saa koskaan tietää, että Agapetus oli sensaatiomaisen hyvä farssin tai humoreskin kirjoittajana. Jospa joku vertaisi vaikkapa tekstiä ”Hilmanpäivät” saman ajankohdan tusinatuotteisiin eli niihin, joista tehtiin paljon elokuvia. Pekka Puupäät ovat hauskoja, mutta ainakin minua häiritsee, että saksien ääni ja liiman tuoksu tuntuvat. Ainekset on napsittu sieltä täältä ja liimattu peräkkäin. Seassa on kulkuvitsejä, joita julkaistiin kaikissa lehdissä. Ilmiömäisen taitavia näyttelijöitä (Siiri Angerkoski, Esa Pakarinen, ajoittain Masa Niemi) ei päästetty vahvuusalueilleen. Mutta Edvin Laine ja Matti Kassila… Minulle ”Elokuu” on hiukan tekotaiteellinen teos verrattuna tähän erinomaiseen elokuvaan.

Toinen moite on mutkikkaampi. Kun kirjoittaa pakinoitsijoista, kustakin kohdaltaan, menettää sekä kunkin kirjoittajan teksteistä mahdollisesti syntyvän kokonaisuuden että aikakauden historian, jotka pakinoitsijat kuvastaisivat.

Olli ja Etu-Töölö…! Joku lahjaton henkilö kirjoitti ”Suomen kirjallisuuteen” pakinoitsijoista ja tyytyi sijoittamaan heidät puoluekartalle. Olli kuitattiin tuomiolla ”liian kokoomukselainen”. Vähän turha korostus kokoomuksen pää-äänenkannattaja uuden Suomen vakinaiselle toimittajalle, jonka oli tultava toimeen kokoomusherrojen kanssa. Jos lehdessä kiljaisi tai karjaisi, Linkomies ja Koskenniemi kävivät kurkkuun ja Paasikivi soitti puhelimella ja karjui. Toisen puolueen (edistys) Erkko tyytyi erottamaan toisinajattelijat.

Tämä kirja osoittautuu ongelmalliseksi siksikin, ettei nimitystä ”pakina” ole mietitty kunnolla. Ensinnäkin: mistä tämä perinne tuli ja mihin se katosi? Oma vastaukseni oli: keisarilliselta Venäjältä. Siellä laji oli suosittu ja sen verran arvostettu, että kirjailijoista suurimmat olivat melkein joka sorkka harjoitelleet senttaamalla kepeitä juttuja. Ruotsin malli oli tärkeä. Hyvin suomennettu termi on peräisin alan ensimmäiseltä mestarilta, joka oli Saint-Beuve. Mielestäni Mark Twain olisi mainittava ja erittäin painokkaasti jenkki H.L. Mencken.

Sellaiset lyhyen muodon mestarit kuin Maupassant ja Hemingway ovat ylittämättömiä pakinan ja reportaasin mestareita, joilla oli kyky kääräistä tekstinsä ns. novelleiksi. Novelli on pakina, josta joku haluaa käyttää turhan hienoa nimeä. Niinpä Sisättö ja Halme ovat unohtaneet Pentti Haanpään, jonka Kootuissa on kymmeniä lähes täydellisiä pakinoita. Viimeksi luin tekstin ”Tie tunturin yli”. Huiman hyvä.

Pintapuolinen aiheen rajaus on pudottanut maininnatta esimerkiksi Simo Penttilän, jonka mestariparodiat ilmestyivät erittäin suosittuina kirjoina, vaikka tekijä oli lehtimies, Uuden Suomen toimitussihteeri, Armas J. Pullan ja – Mika Waltarin.

Olivatko Paavo Haavikon henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan ajoittain aika epäonnistuneet lehtikirjoitukset hänen viimeisillä vuosikymmenillään pakinoita? Mielestäni Haavikko-kuva tarkentuisi, jos siitä riisuttaisiin turhaa juhlavuutta. Itse luen jopa hänen runoistaan merkit siitä, että lehtipakinat tyypillisine käänteineen ja kärjistyksineen olivat hänelle hyvinkin tuttuja. Nimeämistä tietenkin hiukan haittaa 1980-luvulla englannista omaksuttu nimitys ”kolumni”. Jos kirjoittaja oli akateemikko tai tasavallan presidentti, tuo nimitys oli ikään kuin kunnioittavampi. Minusta se ei tarkoittanut eikä tarkoita muuta kuin määräpaikalla yleensä määräajoin ilmestyvää lyhyttä kirjoitusta.

Kirjoitin siis itse Hesariin satoja kolumneja. Henkilökohtainen motiivi oli se tärkein, jota sitäkään ei kirjassa mainita, nimittäin raha. Hesari oli ja on tunnettu kitsaista palkkioistaan, mutta kyllä ne rahat tarpeen olivat.

Aihe olisi tärkeä. Ellei hirtä itseään sanan ”pakina” menneessä maailmassa aiheuttamiin mielleyhtymiin, ajautuu näkemään, että tämän hetken johtavia pakinoitsijoita ovat Juha Hurme (joka myös jatkoi Jouko Turkan kirjoittamisperinnettä), Jari Tervo ja Kari Hotakainen. Muinainen lyhyen pakinan aihe voi nousta romaanin juoneksi (Hotakainen) tai sisältö romaanisarjaksi (Tervo).