Schubertin ihmisoikeudet

Schubert (1797 – 1828) oli kuollessaan omastakin mielestään vähäpätöinen ihminen. Hän ehti osallistua Beethovenin hautajaisiin ja tempautua mukaan siihen ajatukseen, että Beethoven erityisesti ja Saksa yleisesti on jotain ainutlaatuista maailmassa. Ja Bach. Ja Goethe. Muut eivät sitten olleetkaan, kuten hän.

Koska Schubert oli pieni pätkäle ja lihavan puoleinenkin, hänen hiukan vaatimattomiksi jääneet yrityksensä naisten suuntaan menivät yleensä myttyyn, ja sitten iski tämä kilttien poikien tuho, syfilis. Kun ei oikein ollut muuta neuvoa, sitä käytiin maksullisissa naisissa, ja tulos oli tämä.

Tätä se oli se runoilijanelämä ja rakkaus, ja vastaavia tarinoita on muun muassa Suomesta. Aleksis Kiven hulluuden syy ei selviä edes psykiatrien kirjoittamista kirjoista. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita kuin Fredrik Cygnaeus, joka pysyi naimattomana ja suosi ja kannusti avoimesti nuoria poikia, kuten tätä Stenvallia. Kasimir Leino menehtyi varhain sairauteen, ja Eino Leinon vain noin 20-vuotiaana kirjoittamien synkimpien ja siksi rakastetuimpien runojen (Elegia jne.) taustaksi ollaan tietävinään sukupuolitaudin pelko, ilmeisesti siis aiheellinen. Sibelius eli kuoleman varjossa ainakin 60 vuotta. Elämäkerran ja omaisten mukaan pelon kohde oli kurkkusyöpä. Ehkä se sitten oli niin. Mutta kauan se kesti.

Joku ruudinkeksijä esitti kommentissa luonnehdinnan, jota itse pidin loppuun kuluneena jo kansakoulun poikien huusin takana, jossa kuulin sitä toisteltavan runsaat 60 vuotta sitten – kirjallisuus on niiden ihmisten alaa, jotka eivät uskalla elää itse. Väite kuulostaa esittämispaikan ja hajun huomioon ottaen mahdolliselta, ellei tule mieleen miettiä, mitä se oma itse elettävä elämä sitten on. Useille se merkitsi taskulämmintä pöytäviinaa lepikossa, raskaanlaisia ruumiillisia töitä ja ennenaikaista kuolemaa.

Musiikki ja muu laulu tuntuu tuottavan mielihyvää. Useimmat kuulijat ovat jossain määrin valikoivia. Jo kuollut kuuluisa arvostelija ei suvainnut haitarin soittoa senkään takia, että se on falskia ja lisäksi kaavamaista soittimen rakenteen takia. Tämä on kyllä totta. Kun nyt kuuntelen kovasti Schubertia, lisäisin että Lied-laulu eli siis Schubertin laulujen esitykset ovat nekin yleensä kohdittain falskeja. Laskin sormilla erään kuuluisan bassobaritonin levyltä kymmenessä minuutissa kymmenen aika pahaa epäpuhtautta.

Silti ajatus panna ihmisääni ja tasavireinen soitin eli piano kilpasille on jännittävä ja antoisa. Se on kovin erikoista, että tämän itse asiassa uuden viihteen muodon loi yksi ainoa mies; ei hän sitä keksinyt mutta hän mullisti kentän.

Hiukan mietin hankkia Hyperionin setin, jossa Schubertin yksinlaulut ovat eri laulajien esittäminä ja aina Graham Johnsonin säestäminä kätevästi 40 CD-levyllä. Teemaluettelon mukaan näitä lauluja on säilynyt yhteensä 1515 kappaletta. Doverin laitos olisi hinnaltaan sangen siedettävä. Sitä vastoin samaisen Johnsonin uusi yhteenveto (Schubert: The Complete Songs; Yale University Press) ei ole aivan taskukokoa eikä halpakaan, kolme tuhatta sivua ja kolmesataa dollaria. Ja siinä on sitten aivan kaikki, paitsi detaljitiedot vuosisadan alun äänityksistä, Hans Hotterista ja muista. Kovasti kuulemma keskitytään Fischer-Dieskauhin ja hänen kaltaisiinsa. Siitä minulla ei kyllä ole mitään pahaa sanottavaa, mutta kuunnelkaapa joskus lystiksenne vaikka ihan Erlkönig Bryn Terfelin tulkintana. Aika poika hänkin. Älkääkä panko soitinta pienemmälle. Muuten lopun hidastus ja hiljennys jää kuulumattomiin.

Kyllä Schumann ja Brahms tekivät samalla alalla ihmeitä, ja samoin nimenomaan Hugo Wolf. Mutta Schubert oli oman aikansa Bob Dylan.

Pyydän anteeksi kovin kulunutta kielikuvaa, mutta näistä kahdesta herrasta todella voi sanoa, että he antoivat aikakaudelle pysyvän äänen, siis äänellisen ilmaisun. Ilmaisu on molemmilla viime kädessä parahteleva.

Dylan ei valitettavasti kuulu henkilökohtaiseen perimääni, mutta ymmärrän, että ajatus ja tarkoitus oli sama kuin Schubertilla. Siinä Dylan jää toiseksi, että hän kirjoitti turhan hyviä tekstejä. Sellaiset häiritsevät aika pahasti laulamista.

Runon takana on aina laulu. Sen houkutteleminen soivaksi on todella vaikeaa. Schubert suosi erikoisesti erittäin huonoja runoja. Niitä onkin kuulemma mukava kuunnella, vaikka ei osaisi yhtään saksaa. Ei ole tarpeenkaan. Niitä ei juurikaan lauleta muilla kielillä ja transponointiinkin suhtaudutaan varoen. Syy on selvä. Lauluina ja säestyksinä jokainen tavu, jokainen sointu on kuulijalle suuri seikkailu. Kun teokset myös resonoivat kuulijan omiin tunteisiin ja muistoihin, niin vain on, ettei viihde paljon tästä parane.

Tietenkin aihepiiri ja tunnetilat ovat aika pitkälle samanlaisia. Soitanto poistuu elimistöstä ongelmattomasti niin ettei yliannostuksen vaaraa ole. Mutta noiden 1515 laulun väliin voisi ihan hyvin kuunnella ainakin Schubertin kolmea viimeistä pianosonaattia ja tietysti jousikvartetot. Ja ennen kaikkea jousikvintetto (C-duuri D956).