Villiä länttä

En tiedä, miten virittäisin virvoja, miten kirjoittaisin kirjoja, ilman tätä blogia. Lukeminen on väärin ymmärtämistä. Katso aiheesta H. Bloom, ”A Map of Misreading”.

Jos kerron totuuteen perustuvan tarinan ja muutan hiukan faktoja, etten paljastaisi kukaties kiusalliseen tai harmilliseen valoon joutuvia henkilöitä, joku jää inttämään juuri tuosta tosiasiasta. Mieleen ei tule, ettei tarinan kannalta ole yleensä tärkeää, pysähtyikö kaupunkilainen maitolaiturin eteen autolla, jonka merkki oli Hansa Borgward vai Goggomobil. Yleensä sekään ei vaikuta asiaan, sijaitsiko paikka 200 metriä Laukaan puolella vai oltiinko kerrassaan Toivakassa.

En jaksaisi kirjoittaa näin mitättömästä aiheesta, ellen tietäisi, että kysymyksessä on amerikkalainen kaupallinen perinne. Muiden väkivaltajärjestöjen joukossa sieltä käsin vyörytetään erilaisia tositelevisioita ja muita formaatteja, joiden idea on vääristää yleisön käsityksiä todesta ja todellisuudesta.

Aika moni luulee, että ”totuus” on jotain, mikä on painettu vieraalla kielellä ja salaperäisiä lyhenteitä käyttäen tuoteselostukseen. Päinvastoin se on. Viihteen ja taiteen ero on olemassa, vaikka sitä ei raatsi aina tähdentää. Viihde tyylittelee eli suomeksi vääristää todellisuutta. Taide luo todellisuutta. Viihde ottaa aitoja aineita ja väärentää ne. Taide ottaa väärennettyjä tai muuten viallisia aineita ja tekee niistä terveellisen ja toden keitoksen.

Joku mies typerehti hattu päässä televisiossa korvamadoista. Täytyykin muuten muistaa, kun menen seuraavan kerran kameroiden eteen, vetää alushousut päähän. Jos joku ihmettelee, sanon että sellainen on nyt muotia.

Mies sanoi tutkineensa mieleen lyöttyvää sävelmää ja mainitsi jotain keinoista päästä sellaisesta eroon. Koska tutkijat eivät sitä ikinä saisi tietoonsa, Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa Messukylään muuton eli ensimmäisen rauhanajan vuoden kuvauksessa on hienoin ja järkyttävin tietämäni kuvaus ”korvamadosta”. En viitsi edes mainita iskelmän nimeä, koska ei sillä ole tässä yhteydessä merkitystä. Päätalo rinnastaa tai tulee rinnastaneeksi oman järkkymisensä tuohon kiusaan. Järkkymisen tausta on äskeisissä sotakokemuksissa ja tietenkin hänen oma epäonnistunut seksuaalinen kehityksensä. Tuhoisana kehityksenä kulkee sairas mustasukkaisuus. Tuosta piirteestä Koillismaa-sarja on vielä vahvempi todistus, mutta on tämä Iijokikin aikamoinen kertomus.

Jouduin lähelle tuota ilmiötä eli siis aviollista mustasukkaisuutta vuosikymmeniä, ensin asianajajana ja sitten tuomarina. Itse ilmiötä en tunne. En siis todellisuudessa ymmärrä sitä. Sitä enemmän muistan tapauksia, esimerkkejä elävästä elämästä. Se on yhtä järjenvastaista, samalla tavalla ymmärrystä uhmaavaa kuin korvamato.

Mustasukkaisuus aiheuttaa myös murhia. Mielessä levynä pyörivä iskelmä oli yksi niistä ongelmista, joiden takia Päätalon ”minä” (joka ei mielestäni ole Kalle Päätalo, vaan lopultakin romaanihenkilö) joutui Tampereen Hatanpään mielisairaalaan. Ja mustasukkaisuus puolestaan osoittautui oireeksi isä-Herkon paranoidisesta psykoosista, joka vei hänet Oulun piirille. Herkon sairauskertomus eli kovan työmiehen sortuminen syvästi häiriintyneeksi työn väistelijäksi, siinäkin harhojen vallassa, on kirjallisuutemme hienoin. En usko että psykiatrien ammattikirjallisuudestakaan löytyy saman tasoista, varsinkin kun kansanihmisten mielisairaudet ovat edelleen vaiettu aihe. Yhteisesti sovitun valheen mukaan meillä vain herrat harrastavat henkisiä häiriöitä, vaikka todellisuudessa melkein jokainen aikuinen muistaa sekä nykyisyydestään että menneisyydestään esimerkkejä toisten todellisuuden vaarallisesta heilahtelusta.

Maallikon arvaukseni on, että tuo mato-ilmiö, jota yhteen aikaan kutsuttiin nimellä perseveraatio, on tyypillinen murrosikäisille ja muille taiteilijoille. Vahva keskittyminen omiin tuntemuksiin edistää sellaista. Paras pitkäaikainen lääke on arjenkiireet, etenkin jos niihin liittyy todellisia, vakavia ongelmia, kuten sairauksia ja kuolemantapauksia.

Lehdessä Timo Julkuseksi väitetty henkilö laukoo typeryyksiä kirjojen myynnistä. On surullista havaita, että nyt myös lehdet (Kauppalehti) ovat saaneet haraviinsa, että kohta ei ole enää Helsingissä eikä siis muuallakaan Akateemista kirjakauppaa. Ostajana mainitaan Bonnier. En ole vielä päättänyt, muuttaisinko maanpakoon johonkin sivistyneeseen paikkaan, kuten Kosovoon tai Kabuliin.

Tuo tuollainen Julkunen näyttää ehdottavan, että kustantajat sopisivat keskenään, että myytäisiin viittä tai kuutta kirjanimikettä viileät sata tuhatta kappaletta täyteen hintaan.

Korvamato.  Minulla tosin on tietoja alalta vasta vuodesta 1938 (varastoluettelot täydennettynä niitä käyttäneen äitini selvityksillä), mutta ainakin koko tämän ajan näitä päättömyyksiä on puhuttu. Olin mukana kaatamassa kirjojen määrähintajärjestelmää. Se oli virhe. Mutta itse olen valitettavasti liian vanha, äidistäni puhumattakaan. Toiminimi ja mainoslause olisivat valmiina ”Kemppisen musiikki- ja makkaraliike”, erikoistunut kirjoihin.