Tunteiden tietosanakirjat
Runoudesta keskustellessamme päädyimme tarkkarajaisen kuvan
ja tunteen eroon. Ehdotan ruotsalais-norjalaisen dekkarin ja tanskalaisen
televisiodraaman selitykseksi tunteita.
Kuva tuli runouteen sitä vahvemmin, mitä säikymmin se katosi
maalaustaiteesta. Sata vuotta sitten käytettiin nimitystä ”imagismi”. Ezra
Poundin terälehdet märällä, mustalla oksalla tulivat kuuluisiksi. Runossa oli
kaksi säettä. Ensimmäinen oli ”Äkkiä tuollaiset kasvot joukossa”. Runolla oli
nimi, Metroasemalla.
Poundin runossa on tunnetta, koska terälehdet – kirsikan tai
omenan – ovat elollisia ja kauniita, myös märällä oksalla eli pimeässä
maanalaisen tunnelissa. Aivan yhtä hyvää runoa Pound ei sitten
kirjoittanutkaan. Itse pidän ”Cantos”-kokoelmista, mutta kiirehdin myöntämään,
että ne ovat hyvin vaikeita.
Amerikkalaisista nykyrunoilijoista Clint Eastwood on
käsittänyt syvimmin, että elokuva on rakennettava tunteiden varaan, ei siis
tunteellisuuden, ei jännityksen eikä toiminnan. ”Kalpea ratsastaja” on
suosikkini. Itse asiassa se on rakennettukin runon ympärille, psalmin. Clint
esittää pappia, joka on myös murhamies. Sielunhoitajan tehtävien moninaisuus on
näin oikein ymmärretty.
Tuosta elokuvarunosta tulee mieleen maisemamaalari Sam
Peckinpah. Hän oli yhtä kiintynyt keltaiseen kuin Mark Rolthko mustaan. Sitten
hän kuoli.
Sitä voi sanoa oikeudenmukaisuuden janoksi, ettei mikään
tunnu niin hyvältä kuin tosi ylimielisen ja aina ärsyttävän leuhkan,
rikolliseksi osoittautuneen apulaispoliisipäällikön
käden jääminen liikkuvan hissikorin ja lattiatason väliin. Se meni eriä poikki,
eikä Harry Holekaan siitä vähällä selvinnyt. Luin kaikki Nesbøn kirjat.
Romaanikirjailijana hän on vielä hiukan parempi kuin Hustved ja nämä pari muuta
korkeakirjallisuuden huippua. Tosin tämä ”Isänsä poika” on rakenteena juosten
kustu, mutta kiehtova silti. Nesbø voisi nyt hiukan vaikkapa ajella hissillä,
Koneen tai kilpailijan, koska tässä uusimmassa tuntuu selvää lukijan
kyyneleiden kalastelua. Melkein kaikissa Hole-romaaneissa kirjoittaja on kuin
sankarinsa, näennäisesti täysin vailla mielenkiintoa siihen, mitä toiset
hänestä ajattelevat.
”Paha saa palkkansa” on niin kulunut sanonta. Tietysti paha
saa palkkansa ilmoittamalleen pankkitilille ja täsmälleen määräpäivänä.
Yllättävää ettei joku Wahlroos ole vielä huomannut ruveta keräämään pankille
tai ainakin sen merkittävälle henkilöosakkeelle erityistä maksua
tilillepanoista. Jos ”käsittelymaksu” tuntuu kömpelöltä, ”kättelymaksu” voisi
olla hyvä nimitys.
Paha saa myös ylityökorvauksen. Siksi rikolliset ja muut
rahamiehet viihtyvät yössä.
Oli aika, jolloin miehille kirjoitettiin jännitystä ja
naisille kukoistavaa lempeä. Tarkoitus ei ole verestää hyvin vanhoja mielikuvia,
mutta mielestäni Mickey Spillanen Mike Hammer ei ollut tunnelmointiin
taipuvainen sielu. Sotien jälkeen kirjoja riitti ja pahvikantiset, murenevalle
paperille painetut lukemistot olivat suosiossa. Peter Cheyney oli paljon
parempi. Ei se ole mikään kumma, että itse Godard innostuin tekemään hänen filmin
hänen sankaristaan, Lemmy Cautionista. Ja siinä olen Petterin kanssa samaa
mieltä, että Eddie Constantine oli Godardilta uskomattoman loistava veto. Hän
oli varsinainen herkkis mutta naamaltaan kuin piru pienenä.
Jean Renoir oli se tunteiden kontrapunktin mestari, jonka
perinne vaikutti niin kauan Ranskassa, Truffaut’ssa tietysti, mutta myös
nuoressa Godardissa, joka onnistui tekemään elokuvan (Viimeiseen hengenvetoon)
oikeastaan pelkästään tunteista, siis rakkaudesta, vihasta ja jännityksestä. Belmondon
ja Jean Sebergin loppukohtaus on yksi lyyrisen elokuvan ikoneista. Oikein
käännettynä elokuvan nimi olisi voinut olla ”hengästynyt” tai ”niin kauan kuin
henki pihisee”.
Renoirilla oli joka kuvassa päällekkäin tai limittäin kaksi
tai kolme eri tunnetilaa niin taitavasti kuljetettuina, että aina kun katsoja
luuli aavistavansa, mihin oltiin menossa, katsoja aavisti väärin (”Pelin
säännöt” – myös ”Suuri illuusio”). Ja lopulta Renoir asetti näytteille tunne /
luonne –käsityksensä elokuvassa ”Tohtori Cordelierin testamentti”.
Tohtori Jekyllistä alkaen kauhutarinoiden yksi päähenkilö on
kovin usein ”tohtori”, Amerikassa laveammin ”hullu tiedemies” ja joskus
professori. Tohtori Mabuse…
Samasta aiheesta teki hienon lyyrisen elokuvan, ehkä
parhaimpansa Jerry Lewis. [jatkuu…]
Joissakin Eddie Constantinen elokuvissa oli muistaakseni sopivasti vilauttelemassa Martine Carol.
VastaaPoistaVoisi olla kiva katsoa joku vanha elokuvansa. Saattaisi tuntua vaarille sopivan leppoisilta nykyisiin toimintajännäreihin verrattuna.
Kerran yhdessä Eddie Constantine -leffassa ei tapeltu kertaakaan, kun se olikin jokin tanssileffa. Jengi oli aivan raivona, että mitä helv...
PoistaKeskikoulukaverini oli Eddie Constantine-fani. Saimme kestää mokoman keskinkertaisen näyttelijän imitoimista kyllästymiseen asti. Kuuluu keskeisiin koulumuistoihini!
PoistaIsänsä poika on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa lukemani Nesbøn kirja. Siinä oli näkyvillä kaikki huhujen perusteella pelkäämäni viat - turhan erikoinen raakuus varsinkin. Alussa hyppely hahmojen harteilta toiselle, siis sujuva näkökulmatekniikka, viehätti, mutta efekti katosi pian. Keltaisen talon naapurissa tapahtumia seuraava pikkupoika oli jo kiusallinen, kuin kopio alunperin tarpeettomasta Le Carrén aivan vastaavasta kyynärsauvasta.
VastaaPoistaNii-in, kyllä Jarkko Sipilä on sentään poekaa!
PoistaOlenpa kerran kätellyt toimittaja/kirjailija Jarkko Sipilää pikkuveljeni häissä joskus parikymmentä vuotta sitten Helsingin melojienmajalla, mutten ole valitettavasti lukenut yhtään hänen kirjaansa. Fiksuntuntuinen mies joka tapauksessa.
PoistaKaksi esimerkkiä venäläisestä kirjallisuudesta. Gogolin "Kuolleet sielut" ja Turgenevin "Metsästäjän kirjeet" (Записки охотника). Molemmat huippukirjoja. Ensimmäistä lukiessa ei tunne yhtään mitään paitsi ihailua hienosta tyylistä ja symbolismista. Toiseen kirjaan ihminen uppoutuu ja todella alkaa tuntea itsensä venäläiseksi ja alkaa rakastaa myös tätä maata. Turgenevin kirja on novellien kokoelma Venäjän kylien elämästä 1800 luvulla. Turgenevissa näkyy se voima, mikä vetää ihmisiä Venäjän kulttuurin puoleen. Puhdas tunnekysymys.
VastaaPoistaJa sitten ilmestyi KGB-läinen ja tappoi kaikki.
Kohe se valloittaapi Tartunkin, varro vaan!
PoistaMitä mä "varron"? Erittän tyyppillinen putinistisen trollimäinen kommenti muuten anonyymilta tässä kontekstissa. Viron nettisivut ovat sellaisia "vastauksia" täynnä nykyään.
Poista"Sotien jälkeen kirjoja riitti ja pahvikantiset, murenevalle paperille painetut lukemistot olivat suosiossa."
VastaaPoistaOn se muuten kumma, että moneista noista esim.Jim Tompsonin on saanut hyviä elokuvia.
Kyllä "Mommilan veriteot" on ylivoimaisesti Suomen huonoin elokuva, täyttää p:tä.
Poista"Trollilan veriteot"?
PoistaTuskin Rothko oli erityisen rakastunut mustaan, hän vain tunsi tarvetta rajata tumman punaiset ja violetit mustilla paksuilla reunoilla. Voisi sanoa että rajata ulos todellisuudesta, mutta ei ehkä kuitenkaan, koska sitäkään, todellisuutta, ei voi määritellä.
VastaaPoistaVanhassa Tate-galleriassa olleet maalaukset saivat minut itkemään enkä kuulemma ole läheskään ainut. Vaikutus on fyysinen tai ehkä psykofyysinen, surua ja murhetta siihen ei liity. Vanhassa Tatessa oli Rothkon itsensä suunnittelema valaistus. Tate Modernista en tiedä.
Ripsa, jaan kokemuksesi. Olin itse reaktiostani aikanaan hämmentynyt, kun ei ole ollut tapanani itkeskellä museoissa. Mutta ymmärsin kun myöhemmin Rothkon kirjoituksesta löysin kohdan, jossa hän sanoi, että ainoa oikea tapa reagoida hänen teoksiinsa on purskahtaa itkuun. Se intiimiys tuli valon lisäksi ripustuksesta, joka ohjaa teokseen sisään.
PoistaEi liene sattumaa, että Kalpean ratsastajan koni ei ole poni vaan hallava. Kuten Armottomallakin.
VastaaPoistaMakuasioista ei tietenkään saisi kiistellä, mutta Pale Rider on hieman kliseemäinen, päähenkilö eli pappi/tappaja on kankea ja ohut ja jopa läpinäkyvä, käsikirjoitus ennalta arvattava; ynnä loppuratkaisu dynamiittipaukkuineen hieman kökkö.
VastaaPoistaClintin ehdottomasti paras länkkäri on Armoton, jossa on kaikki, kuten Helena Ylönen (?) taisi aikoinaan arvostelussa todeta.
Omaa luokkaansa on sitten Sam P:n lännenelokuva Viheltävät luodit, jossa kaksi vanhaa revolverimiestä ratsastaa kohti elämänsä auringonlaskua ja pohtii mennyttä elämäänsä ja siinä sivussa hoitavat nuoret nilkit ruotuun ja rikolliset hautaan.
Maisemakuvaus kipeää tekevän kaunista. Taisi olla juuri keltainen ja ruska ja kirkasvetisen joen yli ratsastava äijäsankaripari, taustana jylhät vuoret. Se kuva nousee mieleen kyseisestä elokuvasta. Perhana. Se pitää kohta katsoa taas kerran.
Molempi parempi! Siis näistä kahdesta Clintin länkkäristä.En osaa valita.
PoistaLoppu-uran lukuisissa filmeissään Clint kyllä menee tunteellisuudenn puolelle. Mutta sekin on makuasia.
No nyt se turhake on lähtenyt sinne Lappiin ja lätkäisee framille näitä iänikuisia varastokirjoitelmiaan!
VastaaPoistaToivottavasti viihdyt siellä Lapissa pitemmänkin aikaa
PoistaLisää sitten vaan varastokirjoitelmia, hyviä ovat.
PoistaJo tuo alun oivallus, että kuva katosi nykytaiteesta ja ilmestyi nykyrunouteen, on piristävä. Samoin elokuvan ja muun taiteen hävytön yhdistäminen.
No nythän pitäisi alkaa lukea hyvätasoisena romaanikirjailijana tunnetun ruotsalaisen Carl-Johan Vallgrenin dekkareita, hän kun on vielä puoleksi suomalainenkin. Vallgren on aloittanut noir-trillerien sarjan Lucifer-taiteilijanimellä, ja ensimmäistä, Skuggpojken, kuvataan Ruotsin lehdissä mm. iloiseksi yllätykseksi ja esimerkilliseksi trilleriksi. Jukka Petäjä kirjoittaa Varjopojasta, että vahva avaus, vahvaa työtä, dekkari, jonka lukee ahmien. Suuret rahat ilmeisesti odottavat, ei malttanut Vallgrenkaan pysyä erillään tästä genrestä! EG
VastaaPoista