Menen taas viikon päästä Kansalliskirjastoon rähisemään ja
saatan ottaa kaverin avuksi. Kirjat ovat niin usein vääriä.
On lievä vahinko, ettei kirjoja arvostella.
Esimerkiksi ”Suomen sana 1 – 25” maksaa tänään
antikvariaatissa 50 euroa. Sopivasti liitosalueella majaileva henkilö, jolla on
vaivoinaan aivan liikaa tyhjiä kirjahyllyjä, saisi siitä huokealla komeita
nahkaselkiä ja hyvän omantunnon siitä, ettei näitäkään kirjoja tarvitse lukea.
Joku mainitsi mielenkiintoisen selityksen, kun ihastelin,
miten Ilta-Sanomat on oppinut myymään liitelehtiä, nyt Lapin sodasta. Juuri
tuollaisia kirjoja ostava yleisö kavahtaa, ja kirjastoissakin ne saavat olla
rauhassa. Tuo selitys oli, että sivistysolomme ovat liian hyvällä kannalla.
Ihmiset eivät ilkeä ostaa kirjoja eivätkä asiapitoisia lehtiä, koska siitä
tulisi sellainen tunne, että ne pitäisi lukeakin, ja kotiväkikin voisi
ihmetellä.
Ei tarvitse arvailla, miten kirjojen ja äänilevyjen käy.
Kirjojen ja lehtien tilastoitu myynnin lasku on sietämätön niille, joiden
elanto on pelissä. CD-levyjen myynti laski nyt yli kolmanneksen vuodessa. Se
tarkoittaa, että voitte ryhtyä nikkaroimaan kissankuppeja
CD-levykokoelmastanne.
Aivan liian suuri osa päätyy kirjastoihin, joiden maksamat
vuokrat ovat jo nyt liian korkeat. Päässälaskuni mukaan tieteellisissä
kirjastoissa – esimerkiksi Kansalliskirjastossa – kirjan käsitteleminen maksaa
enemmän kuin kirja. Jos joku kurja, juoppohullu raukka tilaa esimerkiksi
opinnäytetyötään varten tuon teossarjan tietyn osan lukeakseen siitä jonkin
artikkelin lukusalissa, rahoitettavat kustannukset ylittävät tuon 50 euroa.
Itse kuulunetuoikeutettuun luokkaan ja käytän asemaani
röyhkeästi hyväksi. Koska vedin kerran tikun antikvariaattikauppiaan tassusta,
kukaan ei ilkeä heittää minua ulos myymälästä, kun käyn valokuvaamassa hyllyssä
olevasta teossarjasta tarvitsemani sivut. Nopein on oikea kamera mutta iPad
tekee sekin erittäin hyvää jälkeä, ja myös kännykkäkamera välttää, vaikka ei
luulisi.
Ja sitten poistun myymälästä ostamatta mitään. Tai se on
suunnitelmani. Jostain käteeni tapaa kuitenkin ilmestyä kassi, joka on täynnä
kirjoja. En tiedä, mistä se tulee.
”Suomen sana” oli yksi Yrjö A. Jäntin edesvastuuttomista
päähänpistoista. Se oli lukemisto suomenkielisestä kauno- ja tietokirjallisuudesta.
Luullakseni se meni kaupaksikin. Siihen aikaan suurteoksia myytiin perävaunusta
Mikkelin torilla ja jos tilasi teossarjan, sai kaupan päälle ihan ilmaiseksi
pullakahvit. Kahvi oli seisonutta ja pulla alunperinkin pahaa.
Nyt osaisin toimittaa 25-osaisen valikoiman seisovilta
jaloilta. Olen yhä varmempi siitä, että etenkin sotien välisenä aikana ilmestyi
erittäin paljon kiihdyttävän hyvää kirjallisuutta. Mitä huonompaa proosaa (se
oli jokseenkin huonoa) ja heiveröisempää runoutta, sitä parempia tietokirjoja. Tekstivalikoimani ei kukaan ostaisi eikä lukisi edes pienestä palkasta.
Olen kirjoittanut tässä jatkuvasti pakinoitsijoista, vaikka
tiedän hyvin, etteivät nykylukijat saa selvää niistä eivätkä arvaa, missä
kohdassa pitäisi nauraa. Oma suosikkini, Vaasan Jaakkoo, on lisäksi murteen
takana piilossa niin ettei hänen kuviensa ja hahmojensa eläväisyys tule vaivattomasti
esiin.
Ernst Lampén kirjoitti ainakin 15 kevyttä kirjaa, useimmiten
mieliaiheistaan matkailusta tai Savosta. Savolaisuudessa hän meni niin
pitkälle, että kunniallisena papin poikana (Rantasalmi) muutti sukunimensäkin
muotoon Lampén-Iso-Keisari. Oikeasti hän oli maisteri.
Hänen (ja Vaasan Jaakoon) kirjat Lapista, Petsamosta ja
Jäämereltä menevät kirkkaasti ohi Pälsin, jonka Erno Paasilinna nosti
aiheellisesti arvoon. Professori Väinö Salminen (kansanrunoustiede) oli yhtä
hyvä.
Varsinainen sensaatio on Tatu Valkonen (professori Ilmo
Lassila), jonka enimmäkseen todenperäiset tarinat Muurmannilta ja muualta
kansalaissodan aikoina nousevat Dumas’n rinnalle ja täyttävät samalla
ammottavia aukkoja kansallisessa tietoisuudessamme. En esimerkiksi leimaa
liioitteluksi tämän metsänhoitajana kauan Lapissa toimineen kirjoittajan
tähdennystä rajantakaisten karjalaisten käsityksistä, he kun enimmäkseen
pitivät suomalaisia täysin vieraana ja vihamielisenä kansana. Tästä ilmiöstä
muuten on aika paljon poliittisesti värittämättömiä kuvauksia: Suur-Suomi?
Yhteen vääräuskoisten ”ruotsien” kanssa? Tätä kuuntelivat myös Haavio ja Pälsi
1941-1944.
Kirjoituksen yhtenä aiheena vilahti tuttu ilmiö. Kirjat ovat minulle tavattoman tärkeä ja suuri asia. Niinpä kotona onkin enää vaikea löytää niille paikkaa, kun kirjoja on jo ennestään aika lailla. Olenkin jo vuosia sitten tehnyt periaatepäätöksen, etten enää varsinaisesti osta uusia.
VastaaPoistaHyvästä päätöksestä huolimatta kirjojen määrä pakkaa lisääntymään. Erityisesti niitä tulee, jos satun käymään kirjakaupassa, ja siellähän pitää usein käydä, niin tavattoman mukavia paikkoja kun ovat.
Onneksi kirjat ovat lääkettä sielulle!
Katajalam kirja "Suurvallan rajalla: ihmisiä 1600-luvun Pohjois-Karjalassa" oli minulle silmät aukaiseva lukukokemus. Sitä lukiessa tajusi, että heimoaatteessa ei niin hirveästi järkeä ole. 1600-luvun Lieksassa ja niillä seuduin ihmiset olivat joko ruotseja tai ryssiä, vaikka kaikki puhuivat suomea. Ortodoksit tunsivat olevansa asukkaita miehitetyssä maassa ja Ruotsin esivalta tunnusti tämän; ortodoksien ei edes oletettu tuntevan uskollisuutta Ruotsin kruunulle samassa mielessä kuin luterilaisten.
VastaaPoistaSamaa kirjaa lukiessa ymmärsi, että meidän yhteiskuntamuotomme oli jo silloin ylivoimainen. Tällä puolen rajaa oli oikeusvaltio (harvinaisen hyvin toimiva, sillä aatelia erioikeuksineen ei Pohjois-Karjalassa juuri ollut), ja rajan itäpuolella oli lähinnä jonkun pajarin despoottinen hallinto. Raja aukesi jo silloin railona.
Heimoaate katsoi liikaa kieleen ja liian vähän kansallisuuteen. Itäkarjalainen on meille yhtä vieras kuin venäläinenkin, vaikka puheesta saisi selvänkin.
Yrjö A. Jäntin Suomen sanasta on mainio essee Antti Arnkilin kirjassa 'Lauantaiesseet'. Siitä saa oikein hyvän käsityksen ja myös ajankuvaa siitä ajasta, kun tuo massiivinen tietoteos syntyi. Pääsee vähän vähemmällä lukemisella...
VastaaPoistaLuen Suomen sanaa ilokseni sekä kotona että mökillä. Sieltä löytää vaikka mitä sellaista, mitä ei olisi tiennyt olevan olemassakaan. Myös monista sellaisista kirjallisuuden genreistä, jotka eivät muuten tule luonnostaan vastaan. Kuvitus on hieno. Yrjö A. Jäntillä oli kulttuuripoliittinen agenda, joka oli parhaillaan siirtymässä niin kauas menneisyyteen, että se jo pian tuntui vanhemmalta kuin se olikaan. Mutta vielä silloin oli mahdollista tuollainen hullunrohkea jättiläisteos. Suomen sana on myös suomalaisen kirjanteon kulta-ajan huippusaavutuksia. Silloin osattiin ja voitiin suunnitella, taittaa ja sitoa kirjat mallikelpoisesti. Pian taso alkoi laskea eikä se koskaan palannut.
VastaaPoistaPoden samanlaista vaivaa eli mukaani tahtoo tarttua kaikenmaailman antikvariaateista tai kirppareilta kirjakassi toisensa jälkeen. Se ero minulla silti on, että teen sen aivan tietoisesti vaikka olen joutunut aikoja sitten pulaan tilanpuutteen vuoksi. Suuri ongelma on myös se, etten tahdo kyetä hankinnoistani luopumaan.Tatu Valkosta suosittelen itsekin niille, jotka haluavat sukeltaa vaikkapa 1800 ja 1900 luvun vaihteen Poriin. Miehen housuissa sekä Tatu kohtaa Ilonan ovat verratonta tarinointia. Lassilasta olisi ollut moneen rekeen metsäammattilaisuuden lisäksi.
VastaaPoistaSuomen kansan aikakirjathan on juuri tähän hyllyntäyttöön etevä. Siinä haasteellista hölynpölyä ja tietenkin komeissa nahkaselyksissä.
VastaaPoista"Esimerkiksi ”Suomen sana 1 – 25” maksaa tänään antikvariaatissa 50 euroa." Ei tuollaisia kiskurihintoja kukaan maksa. Kun vähän katselee ympärilleen, niin kyseisen sarjan saa parilla kympillä tai allekin sen. Kun sitten sarja on kirjahyllyssä, tulee mietittyä, että onkohan tämä semmionen rautaisannos suomalaista kirjallisuutta, joka pitäisi lukeakin. On se. Paljon lukeneet ihmiset ovat siihen valinneet edustavaa kirjallisuutta. On se ainakin parempaa luettavaa kuin kurjista tv-sarjoista tehdyt jälkilämmittelykirjat.
VastaaPoistaVesa
Hannu Tarmio kertoi joitakin vuosia sitten radiossa tietokirjasarjojen menestyksestä suomalaisissa kodeissa 1950- ja -60-luvuilla. Tarmion mukaan niitä hankki etenkin se koulutusta itse paitsi jäänyt, sodankäynyt sukupolvi näytöksi kodin sivistyksestä. Tietosanakirjat ja muut päätyivät sitten samoille olohuoneitten hyllyille kuin kodin ylioppilaitten kuvat. Näyttöä sivistyksestä siinä jo oli jo kahden sukupolven kohdalta.
VastaaPoistaNyt nuo kodin entiset arvokirjat eivät kelpaa juuri kenellekään. Suomen sanaa saa tosiaan 50 eurolla. Vanhinta painosta kuusiosaisesta Omasta maasta - jossa siis on tarinoita Suomen maasta, kansasta ja historiasta - saa 10 eurolla, esim. Hiltuselta.
Kodin todellisia arvokirjoja menneiltä ajoilta olisivat nyt esimerkiksi Pekka Lipposen seikkailut. Keskihinta taitaa olla 10 euroa per vihko. Eli oletan, että se jolla on täydellinen sarja Lipposia, omistaa suurin piirteen yhtä merkittävän kirja-aarteen kuin se jolla on hallussaan Gösta Sundmanin Finlands Fiskar -vihkot.
Kirjojen suhteen on hauskaa, että kaikki kirjat niin kuin monenlaiset muutkin painotuotteet muuttuvat aika nopeasti "historian kirjoiksi", oman aikakautensa kuviksi niin sisältönsä, asunsa kuin painotekniikkansa suhteen. Tuolla kirjojen historiallisella ulottuvuudella ei vain nykyisellään tunnu olevan oikein markkina- eikä muutakaan arvoa.
Suomen sana -kirjasarjan monipuolisesta annista pari pientä esimerkkiä. Vaikkapa Kersti Bergrothin pieni juttu Tupa. Siinä on muutamalla lausella kuvattu erittäin elävästi menneen maailman maalaistuvan olemus. Taikka Kullervo Kemppisen juttu Kuollut ohjaaja, FK-lentueesta, uskomaton tarina yhdestä tiedustelulennosta.
Lukija Laihialta
Vein juuri Rikhardinkadun noutohyllyyn ison repullisen kirjoja, tuplia tai täysin palvelleita. Sieltä ne katoavat nopeasti, neljä vietiin silmieni edessä parissa minuutissa. Antikvariaatit eivät taida tällä hetkellä ottaa juuri mitään ilmaiseksikaan. Teen tilaa uusille hankinnoille...
VastaaPoistaLampenin matkakirjoja voi lukea luekirja.fi -palvelun digiklssikoissa, jotka ovat luettavissa ilman kuukausimaksua.
VastaaPoistaEi tuo Ernst Lampénin ottama nimi Iso-Keisari kyllä mitään savolaisuutta ollut. Se kun oli hänen sukutalonsa nimi Hollolan Parinpellosta. Siis Hämeestä.
VastaaPoistaKemppisen mainitsemista "komeista nahkaselistä" tuli mieleen amerikkalaisten keräilijöiden suosima antikvariaatti "Argosy" New Yorkissa.
VastaaPoistaSisustajia varten heillä on erillinen luokka "Books by the Foot."
Y
Niin! Tatu Valkoinen vs. Sasu Punainen.
VastaaPoistaMuurmannin radan rakentamisessakin ensimmäisen maailmansodan aikana oli mukana suomalaisia. Se oli joitakin vuosia ennen kuin maisteri Lassila siellä seikkaili.
VastaaPoistaMuistan hämärästi kun pienenä poikana kuuntelin tätini miehen kertomusta. Hän istui meidän tuvassa keinutuolissa ja kuvaili kuinka hän muutaman kaverinsa kanssa karkasi Muurmannin rautetietyömaalta ja monien hurjien vaiheiden jälkeen pohjastui erämaiden läpi jonnekin pohjois-Suomeen. Harmitti myöhemmin tavattomasti ajatella että tämä tarina jäi vain tällaiseksi hämäräksi muistikuvaksi. Luulin että sitä ei ollut kirjattu minnekään.
Kerran hain netistä jotain sukulaista. Haku osuikin toiseen samannnimiseen sukulaiseen ja hänen kauttaan päädyin sivulle jossa oli skannattuna paikallislehden juttu tästä isäni sisarenmiehen seikkailusta. Ei tarina ollutkaan kadonnut maan rakoon.
Mikäs on rähistessä kun osaa ja tahtoo. Kansallisrautakauppa ja kansallisurheilu, kansallistauti mutta kansantalous. Höh, ei se nyt sovikaan.
VastaaPoistaAprikoin tätä neurolingvistiikan hömppöä, peruskoululaisille perusjoulupukin osaamiskeskuksen palautus- ja valitusosaston kykytasoa.
Sanoisivat suomeksi!
Leo, ja tietenkin kaikille muillekin on tämä käynyt. Sukututkimus on hyödyksi, eräin osin. Tarinat "tihutöistä" 1938 ovat osin todella mieltä kiinnittäviä. Näistä kuultua on mutta kirjoitettua en vielä ole aiheesta iljennyt käydä nauttimaan. Vähän kuin olisi kellarissa vanhoja puimakoneen moottorin osia ja tekisi mieli taiteilla toimimaan. Tai tiinu mistä käydään suolalihaa leivälle.
VastaaPoistaLeo
VastaaPoista1938 "tihutöistä" rajalla
voisi olla kirja paikallaan kirjoittaa. Aikansa ilmapiirissä on inspiroivaa ajatella että marski uhkasi erota ellei tykkeihin saada rahoja. Nyt on tietenkin kaikki toisin. Kukaan ei paina nappia jossa lukee vapaaehtoinen lahjoitus jos kyseessä on kierrätystavaran palautus ja koneellinen käsittely. Sukututkimuksesta on hyötyä, hyvä että se on tehtynä jo. Tarinoiden suvut ovat kiehtovia.
Koneet reistas.
VastaaPoistaMelkein jo pelästyin, että minulla on vajaa Suomen sana, kun kirjoja on vain 24.
VastaaPoista