Räppä

W.H. Auden, yksi menneen vuosisadan ylistetyimmistä runoilijoista, oli kuuluisa myös kielellisen työn mestarina. Hänen jäljiltään sanojen saumat eivät irvistäneet ja kielen rytmit ja melodiat olivat viimeisen päälle kohdallaan.

Clive Jamesin ”Cultural Amnesia. Notes in the Margin of my Time” on ylivoimaisesti paras esseekokoelma tietoni tulleista. Kaikista. James kuoli viime syksynä. Hän oli lähtöjään australialainen. Niin päinvastoin kuin kukaan hän osasi kirjoittaa mutkikkaistakin asioista tavalla, joka ei vaadi lukijalta kuin tavallisen koulupohjan. Ja aihe voi olla keskiajan latinankielinen kirjallisuus ja sen korkean tutkijan (E. Curtius) aiheellinen mutta kysymyksiä herättävä huokailu Kölnin tuomiokirkon raunioiden lähellä toisen samanlaisen, saksalaisen Ernst Jüngerin kanssa.

Olen joutunut joskus kuuntelemaan jopa muistumia Räppä-Malmstenista (Eugen), jos rintamukselleni on sattunut pirahtamaan jotain pieltä. Suurilla torven soitajilla alahuuli alkaa vuotaa. Katsokaa vaikka – Jamesin esseellä muistaman – Louis ”Satchmo” Armstrongin valokuvia hänen miehuutensa päiviltä.

James kertoo, että hän siis oli tavannut jopa usein itsensä Audenin, kuten tietenkin myös Poundin ja Eliotin ja ties ketkä. Aluksi hän oli arvellut Audenin solmiota Jackson Pollockin suunnittelemaksi ja miettinyt, mahtoiko Modernin taiteen museo myydä sellaisia. Lähemmin katsoen solmio oli kuitenkin osoittautunut tavalliseksi yksiväriseksi. Kuviointi oli ruokaa viikkojen, kukaties kuukausien ajalta.

Audenin keittiö oli kuulemma tuonut mieleen bakteriologisen sodankäynnin tutkimusaseman. Audenin työpöytää inventoimaan lähetetty asiantuntija oli kirjoittamisen ajankohtana kuulemma ollut jo kolmisen kuukautta kateissa leikkeiden, kirjojen ja huonepölyn keskellä. Ja muutoin runoilijamestarilla oli kuulemma tapana käyttää kirjanmerkkinä esimerkiksi paistettua pekonia, varsinkin ellei kirja ollut oma. 

Mutta mitä räppä-mooseksiin tulee, Rimbaud oli kyllä ollut omaa luokkaansa. Kirjoittaja ihmettelee, mitä Verlaine vitkasteli, tämä kun siis ampui kollegaansa.

Toisaalta ja toisaalta… Olen tässä blogissa kertonut, mitä mielenkiintoista tuomari Reinhardt kertoi heillä kotona Santa Monicassa sodan aikana asuneista pakolaisista (Thomas ja Heinrich Mann, B. Brecht, Stravinski, Jean Renoir jne.) Tuomari oli Berliinin aikoinaan kuuluisimman teatterimiehen Max Reinhardtin pojanpoika, ja Brecht oli kiihkeäesti kiistänyt saaneensa tältä muka vaikutteita 1920-luvun alussa. 

Thomas Mannille kuulemma kerättiin jatkkuvasti rahaa, kertoo James. Mann ei voinut kuvitellakaan kirjoittavansa päivittäistä annosta Joosef-sarjaansa käymättä ensin Hollywoodissa hoidattamassa manikyristillä kyntensä. Mann oli tarkka asemastaan johtavana kirjailijana. Vaimonsa hän lähetti antimineen takaisin keittiöön, jos aamiaismuna ei ollut ohjeen mukaisesti minuutin ja kolmekymmentä sekuntia keitetty, vaan alle tai yli. Ja jos Heinrich-veli (”Sininen enkeli”) yritti saada suunvuoron, Thomas kysyi murhaavasti, että anteeksi nyt vain, mutta kumpikohan meistä on saanut Nobelln kirjallisuuspalkinnon.

Olen muute samaa mieltä Jamesin ja hänen viittaamiensa Danten tuntijoiden ja ranskalaisten spesialistien ajatuksen kanssa. Ennen kirjalle käymistä, mielellään yliopisto-opintojen alkuvaiheessa, olisi hyvä opetella ulkoa muutamia tuhansia rivejä runoutta eri alkukielillä. Itse hän kertoo seisoneensa pöydällä Cambridgessa ja huutaneensa kilpaa Joseph Brodskyn (ent. huligaani, myöh. nobelisti) kanssa. Toinen mylväisi Wallace Stevensin säkeen ja toinen muistista sitä seuraavaan. – Siinä puuhassa olisin itsekin pärjännyt, vaikken ehkä voittanut.

Tämä oli etenkin jälkeläisilleni osoitettu viesti Clive Jonesista. Tiedossani ei ole pätevää syytä olla hankkimatta ja lukematta hänen kirjaansa. Huoneseurue voi kyllä hämmentyä lukijan jatkuvasta hörähtelystä.