Bordellissa

Suomensin näitä Hellemanin tilauksesta Tammen joulukirjaan kauan sitten. Haastattelu on The Paris Review -lehdestä vuodelta 1956.

”Faulkner:

Me epäonnistuimme kaikki pyrkiessämme täydellisyyteen. Arvoin meitä kirjailijoita loistavasta tappiosta mahdottoman edessä. Ajattelen että jos voisi kirjoittaa kaikki teokseni uudestaan, pystyisin varmasti tekemään sen paremmin, ja se on taiteilijalle tervein tila. Siksi hän tekee jatkuvasti työtä, yrittää aina uudestaan; hän luulee joka kerta, että nyt hän saavuttaa sen, tekee siitä selvän. Tietenkään niin ei tapahdu. Jos se tapahtuisi, jos hän yltäisi   kuvaan, haaveeseen, ei hänelle jäisi enää muuta kuin viiltää kurkkunsa poikki ja hypätä tikkailta. itsemurha. Minä olen epäonnistunut runoilija. Ilmeisesti jokainen romanikirjailija yrittää ensin runoja, huomaa ettei osaa, ja koettaa seuraavaksi novellia, mikä on runouden jälkeen vaikein laji. Niin että ei jää muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa romaaneja.

Haastattelija:

Onko romaanin kirjoittamiseen mitään kaavaa?

Faulkner:

Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lahjakkuutta… Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia kuria… Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia työtä. Hän ei saa olla koskaan tyytyväinen tekemäänsä. Se ei ole koskaan niin hyvä kuin se voisi olla. Älä vaivaudu yrittämään olla parempi kuin aikalaisesi tai edeltäjäsi. Yritä olla parempi kuin itse olet. Taiteilija on otus, joka on petojen kynsissä. Ei hän tiedä, miksi ne valitsivat hänet, eikä yleensä ehdi ihmetelläkään. Kirjoittaminen tekee niin pahaa että siitä on päästävä irti. Ennen ei saa rauhaa. Kaikki menee laidan yli, kunnia, ylpeys, säädyllisyys, turvallisuus, onnellisuus, kaikki, koska kirja on kirjoitettava. Jos kirjailijan täytyy ryöstää äitinsä, hän ei epäröi; ”Ode on a Grecian Urn” on arvokkaampi kuin suurikaan ryhmä vanhoja rouvia. 

Haastattelija:

Voisiko turvallisuuden, onnen ja kunnian puuttuminen olla tärkeää kirjailijan luovuudelle?

Faulkner:

Ei. Ne merkitsevät jotain vain hänen rauhalleen ja tyytyväisyydelleen, mutta taiteella ei ole mitään tekemistä rauhan ja tyytyväisyyden kanssa.

Haastattelija:

Millainen olisi paras ympäristö kirjailijalle?

Faulkner:

Ei taide ole ympäristöstäkään kiinni; sillä ei ole väliä, missä sitä on. Jos minusta puhutaan, paras työtilaisuuteni oli bordellinen isännän toimi. Mielestäni se on taiteilijalle täydellinen ympäristö. Hänellä on täysi taloudellinen turva; hänellä on syötävää ja ei tarvitse pelätä; hänellä on katto päänsä päällä eikä tarvitse tehdä muuta kuin hoitaa alkeellista kirjanpitoa ja käydä kerran kuussa lahjomassa paikalliset poliisit. Paikka on rauhallinen aamun hiljaisina hetkinä, jolloin on muutenkin paras työaika. Illalla on seuraelämää, jos haluaa osallistua ja olla pitkästymättä; hänellä on yhteisössä asemaa; hänellä ei ole tekemistä, koska madame pitää paperit. Kaikki talon asukkaat ovat naisia ja sanovat hänelle kohteliaasti ”sir”. Seudun salakuljettajatkin puhuttelevat häntä herraksi. Ja itse hän käyttää poliiseista etunimiä.

Eli taitelijalle riittää mikä tahansa rauha, yksinäisyys ja hiljaisuus, kunhan se ei maksa liikaa. Huono ympäristö nostaa vain verenpainetta; aikaa menee kiukutteluun ja raivostumiseen. Oma kokemukseni on, että ammattiini tarvitaan paperia ja kynä, tupakkaa, ruokaa ja vähän viskiä.