Vanhana olemisesta ei ole niin paljon kuvailuja kuin luulisi. Vanhoja ne eivät kiinnosta. Nuoret voivat kiinnostua havainnollisista asioista, kuten ”Kun olin kuollut” (U. Kailas), tai ”Kun tein kuolemaa” (W. Faulkner).
Näin vanhana uneni ovat parantuneet. Arvosanaksi antaisin 8+ tai ajoittain jopa 9-. Tarinoissa on novellin kiteytystä. Nyt järjesteltiin lapsenlasten kanssa painavia huonekaluja yliopiston Aleksanterinkadun puoleisessa hallissa, jota ei ole olemassa. Silti Elisabet Rehn, jonka tunnen vain nyökkäykseltä, pistäytyi ovella ja hymyili hyväksyvästi.
Lauri Viidan Alfhild kertoi kauniita uniaan, ja tämä äiti-runo on eräänlainen uni sekin. Äidit vain, nuo toivossa väkevät.
Yksi vanhojen päivien erikoisuus on satumaiset mieleenjuolahdukset. Joskus kysymyksessä tosiaan on jonkin kirjan jokin sivu niin että muistikuvasta voi tarkistaa vaikkapa nimen ja kirjasimen, jolla se on painettu. Kursiivi vai antiikva?
Mutta muistiin nousee sellaisiakin, mitä ei ole koskaan ollut eikä milloinkaan tapahtunut. Erään kerran istuin Ilmasotakokulun upseerikerholla vuonna 1938 ja ajattelin, että hyvä, kun Talvisota ei ole vielä syttynyt. Se ei ollut uni. Halusin vain katsella ihmisiä ja kalusteita. Portailla seistessäni näkemäni lentokone oli Smolik, tai ehkä Sääski.
Lapsena pelkäsin ilmasotakoulun taloja. Niiden rapattuihin seiniin oli maalattu naamiokuvioita, kuin kauheita, mustia puita. Ei niitä olisi hyökkääjä nähnyt seinistä, mutta lentokentällä oli kuulemma ollut pahvisia, kannettavia heinälatoja. Paikkakuntaa pommitettiin kuitenkin vain kerran, ja silloin pommit putosivat Roikalle, joka oli suo.
Muistia harjoitetaan tehottomasti. Ensin kirjapaino ja sitten Internet ovat tehneet työnsä. Ennen muisti pakotettiin erottelemaan. Mutta muistin ainutlaatuinen kyky on yhdistää.
Vertaaminen koneisiin on harhaanjohtavaa. Tässä tietokoneessa ja muissa ”muistilaitteissa” ei ole muistia, vaan koodia, joka on purettavissa sanoiksi, toiminnoiksi ja muuksi. Pääpaino on tuossa ”purkamisessa”. Tarvitaan sekä kieli (esim. lähdekoodi ja konekieli) ja rakenteistamista.
Lähin kunnon kielikuva on, että muisti kytkee tai ei kytke. Valitettavasti emme tarkoin tiedä sähköstäkään, mitä varaus itse asiassa on.
Kirjoitin eilen Friedellistä, koska hän on niin taitava yhdistämään eli näkemään yhteyksiä. Jotkut kytkökset ovat nerokkaita, jotkut ovat typeriä, jotkut vääriä.
Itse koin Friedell-henkisen väläyksen käsitettyäni v. Humboldtin unohtumisen yhteydessä, että saksalaisvastaisuus oli 1918 alkaen niin rajua, että esimerkiksi Bach ja Beethoven ja jopa Mozart jäivät näihin päiviin Englannissa ja USA:ssa sangen harvojen tuntemiksi säveltäjiksi. Ja niin kuin minä ihmettelin Kaliforniassa, että eikö täällä tosiaankaan esitetä kantaatteja ja passioita. Ei esitetä. Englantilaistuneen Händelin ”Messias” taas oli kaikkien tuntema.
Niinpä. Suomessa ja Ruotsissa on nykyisin yliopistotason väkeä, joka arvelee, että Bach oli oikeastaan natsi – puhumattakaan Beethovenista. Mutta Friedell on Euroopan muisti, eli siis puolueellinen, epäluotettava ja kiehtova. Kuvassa muisti virtaa (Apollinaire). Päivään päättyvään minä jään.
Unet ovat vanhemmiten parantuneet, sen olen myös kohdaltani huomannut.
VastaaPoistaTästä on jo jokunen vuosi kun näin unta, että kävelin Kremlin käytävällä hra Putin vierellä, puoli askelta jäljessä, ja kun yritin tulla rinnalle, sanoi hra Putin, jollakin kielellä, jota ymmärrisin, että Minä se olen presidentti.
VastaaPoistaSamppanja-aamiainen on muuten aivan upea Vapun aloitus!
Minä tapasin Putinin pari viikkoa sitten. Trolleybussilla ajeltiin kahdestaan pitkin Moskovan katuja. Meilläkään ei ollut kieliongelmia, jollain konstilla se keskustelu vain hoitui. Korkeiden pilvenpiirtäjien kohdalla pysähdyttiin ja mentiin kahvilaan. Putin tarjosi, mutta häipyi sitten kahvikuppeineen jonnekin alakertaan.
PoistaKemppisen havainnon unien paranemisesta vanhenemisen myötä olen pannut itsekin merkille. Tämä uni ei kovin häävistä novellista käy, mutta vuosien takainen kohtaaminen pirun kanssa oli sellainen vääntö, että siinä oli tarinan ainesta.
Näkymätön sorkkajalkahahmo teki kaikkensa saadakseen minut mukaansa. Veto tuntui kohdistuvan yhtä lailla kehoon kuin mieleenkin.
Panin kaikin voimin hanttiin. Lopulta otatus päättyi Vanha kehnon luovutukseen.
Joskus saa ihmetellä, että kuka näitä yöllisiä videoita oikein pyörittää.
Itse olen tavannut Brezhnevin. Tajusin heti herättyäni mitä hän minulle edusti. Sillä ei ollut mitään tekemistä Neuvostoliiton tai venäläisyyden kanssa.
PoistaAivan henkilökohtaisia unikuvia näen, tuskin niitä kukaan muu voisi selittää. Arkkityyppejä en ole isommalti tunnistanut. Tuttuja maisemia erikoisemmilla piirteillä kylläkin.
Minulla on unissa Helsinki toistuvasti aivan omanlaisilla piirteillään. Hietalahden- Punavuoren seutuville sijoittuu Norrköpingin keskustaa muistuttava tiiviisti rakennettujen kanavanvarsien verkosto. Ja Katajanokan eteläranta rajautuu valtamereen, jossa Aivazovskin lailla kuultavat aallot lyövät laiturin betoniin. Siellä paistaa aina terävä kevätpäivän aurinko, ja kuiva tuuli tuntuu iholla unen läpi todellisuuteen.
Jacques Attali julkaisi vuonna 1989 romaanin Le Premier jour après moi, jossa kirjoittaja kuvailee tapahtumia ensimmäisenä päivänä kuolemansa jälkeen. Muistaakseni kirja loppuu lauseeseen joka menee suunnilleen (katsoin sitä vuonna 1997) niin, että "loppujen lopuksi ensimmäinen päivä kuolemani jälkeen ei ollut lainkaan hassumpi. Ja ehkä kuolema on vain loputon sarja näitä ensimmäisiä päiviä, eikä siis lainkaan pelottava." -- En ostanut kirjaa vaikka silmäilin sitä pariisilaisessa kirjakaupassa (FNAC), vaan ostin sen sijaan Attalin toisen romaanin "La Vie éternelle", ikuinen elämä.
VastaaPoistaBertrand Russel esittää aika uskottavasti Länsimaisen filosofian historiassaan, että sekä liberalismi että totalitaariset liikkeet juontavat Kantista: molemmat ovat reaktioita Kantin ajatteluun, joka murskasi klassisen metafysiikan.
VastaaPoistaAngolsakseilla on kuitenkin taipumus vetää mutkia suoriksi ja rinnastaa koko keskieurooppalainen kulttuuri natsismiin. Tämä on väärinymmärrys, jota vastaan meidän on taisteltava. Perustuuhan oma valtiomme Snellmannin versioon hegeliläisyydestä. Meidän toimiva yhteiskuntamme on osoitus siitä, että Hegelin seuraaminen ei johda väistämättä hirmuvaltaan ja veritekoihin.
Käytännössä on vain yksi lääke. On osattava saksaa ja ruotsia, jotta voisi perehtyä oman kulttuurimme perusteisiin. Pelkällä englannintaidolla ajatusmaailma jää väkisin yksipuoliseksi ja vieraaksi.
Ranska vielä mukaan, niin A Vot!
PoistaOn täällä pakkoruotsi, vieras styranki.
PoistaPakkoenglanti on se todellinen vieras styranki.
PoistaVähän aikaa sitten näin unen jossa "päähenkilö" oli ihan eri mieltä kuin hän on oikeasti.
VastaaPoistaPuheet olivat kuin Jaakobilla mutta kädet täyttä Eesauta.
Monista unista toivoo että ei olisi nähnyt niitä tai että unohtaisi ne hyvin nopeasti.
Faulkner lainasi kirjansa nimen "As I lay dying", "Kun tein kuolemaa" Homerokselta Odysseuksesta. Hän ja Strindberg "Hemsöläisissään", "Hemsöborna", ovat kertoneet kuolemasta mustalla huumorilla. Faulknerilla USA:n Etelän vähän (tai paljon) pöhkö perhe kokee monenlaisia vastoinkäymisiä koettaessaan viedä äidin arkkua joen yli, josta tulva oli vienyt sillat ja Strindbergillä taas Flodin emännän arkku luiskahtaa railoon isäntärengin kuljettaessa sitä mantereelle.
VastaaPoistaStrindberg kirjoitti tämän kirjansa kaikelle kansalle, rahatilannettaan paikatakseen ja kyllä tuo Faulknerin pieni kirjakin on ollut suosittu mutta sitä paitsi monen "sadan parhaan kirjan" listalla kielensä ja tekniikkansa vuoksi. Muistan nauraneeni kumpaakin lukiessani, lieneekö huumorintajuni pahastikin vialla?
Liian tarkka muisti - eikö siinä tule tungosta aivolokeroissa?
Kun ymmärtää Turgenevin Maaseudun Hamletin tavoin, ettei ollutkaan erityisen "originaali", kannattaa kehittää itseensä speeriläistä raunioarvoa loppuelämäkseen.
VastaaPoistaRaunioarvo ihmiselle kehittyy ihan kehittämättä, ei siihen saksalaista romantiikkaa tarvita. Ne tekemäni jotka säilyvät kuolemani jälkeen, toivottavasti säilyvät niin kuin Pantheon, jota eivät saaneet tuhottua barbaarit eikä Barberini. Mutta itse häviän toivoakseni kuin hirsimökki, josta katto on hajonnut, ei jää vuosikymmeniksi kummittelemaan, vaan sammaloituu sijoilleen.
Poista"Uni valvoo yöllä, kun minä nukun
VastaaPoistaja näyttää heijastuksia tulevaisuuden peileistä." (Eeva-Liisa Manner)
Ja menneisyyden ja nykyisyyden peileistä, palasia jostain, fragmentteja, vääristyneitä peilikuvia, toiveita, pelkoja, joskus hauskoja sattumia, joskus kohtaamisia kauan sitten kuolleiden, vaikkapa vanhempien kanssa, ja silloin on lämmin olo herätessä.
Toisinaan huvittunut tai onnellinen.
Tai järkyttynyt. Kuten silloin, kun olin palannut kotiin raskaan sairaalakäsittelyn jälkeen. Seisoin unessa keskellä tyhjää, harmaanhämärää huonetta, jossa tuuli vonkui sisään avoimesta lattianrajasta ja lauma rottia juoksi ympäri seinävieriä kuin piirileikkiä. Omakuva ei ollut hääppöinen.
Mutta on toisenlaisiakin itsearvioita. Kerran katselin selkäpuolelta nuorta naista, joka ripusti pyykkiä ulkona auringonpaisteessa. Voi raukkaa, ajattelin, ei tiedä, mitä kaikkea elämä tuo tullessaan, mutta vahva hän on, todella voimakas, kyllä hän kestää. Sitten huomasin, että se olinkin minä. Vanhana siinä katselin nuorta itseäni vähän suojelevasti. Siitäkin unesta tuli lämmin ja turvallinen olo. Vieläkin oli tyttö voimissaan, jonkinlaisissa.
Täällä on paljon hyviä kommentoijia... jos on siis myös päätään huvin (?) vuoksi aukovia huuhaa-hemmoja. Kemppisen rooliin kun ei kuulu sensuroida ketään, joka mielestäni on virhe, mutta samalla tietysti on myös hyve: noloahan se olisi itse sensuroitua ensimmäisten joukossa. - Mutta onneksi tämä asia ei minulle tämän enempää kuulu.
PoistaMutta aivan ihania ovat nämä Eija G:n muistelmakuvaelmat, tai miksi niitä sanoisi, niissä kirjoittajan kieli elää, ja lukijan mieli. Eikä koskaan hän ilkeile kellekään!
Kiitos, Eija G.
Aivan ylittämätön kuvaus vanhuudesta on Torgny Lindgrenin novellissa, joka sisältyy kirjaan I Brokiga Blads vatten (suom. Oikea maisema). Kirjan kertomuksia ei ole nimetty, mutta tarinassa, jossa kuvataan vanhuutta, mies nousee portaita. Se on aivan huippu! Paremmin ei vanhuutta voi kuvata. Eikä elämääkään, ehkä?
VastaaPoista